torstai 7. maaliskuuta 2013

Uusi kappale Smith Westernsilta



Muistaako kukaan kun aloitin tämän blogin vuonna 2011? Aivan ensimmäinen esittelemäni bändi oli Smith Westerns. Yhtyeen toinen albumi Dye It Blonde edusti sitä, mitä rockmusiikki voi parhaimmillaan olla: nuroia jätkiä soittamassa pop-kappaleita siitä, mitä on olla nuori.

No, Smith Westerns julkaisee kesäkuun 11. uuden albumin nimeltään Soft Will. Ensimmäinen sinkku, Varsity, julkaistaan digitaalisena 12.3 ja seiskansa 14. toukouuta, mutta kappaleen voi käydä kuuntelemassa jo nyt Soundcloudin kautta. Uusi kappale kuulostaa Dye It Blonde-albumin materiaaliin verrattuna hieman kypsemmältä, vähemmän riehakkaalta mutta he eivät todellakaan ole menettäneet kykyään säveltää tuhatwattisella teholla iskeviä pop-koukkuja.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

James Blake - Retrograde

Huhtikuun kahdeksantena uuden albumin julkaiseva James Blake on suuren paineen alla. Vuonna 2011 ilmestyneellä debyyttialbumillaan Blake näytti, että hän osaa luoda hienovaraisia ja vangitsevan taianomaisia äänimaailmoja, mutta albumia kannatteli kaksi kappaletta, joista kumpikaan ei ollut hänen omansa: The Wilhelm Scream on Blaken kitaristi-isän käsialaa, kun taas Limit To Your Love on tunnetusti Leslie Feistin ja Ron Sexmithin yhteistyön ulos. Vaikka Blake oli tehnyt kummastakin kappaleesta vahvasti itsensä näköisen, hänen on nyt näytettävä, että hän osaa myös itse kirjoittaa mieleenpainuvia pop-kappaleita.



Levyn ensimmäinen sinkku, Retrograde, lupaa ainakin hyvää. Se on pohjimmiltaan yksinkertainen soul-balladi, joka luottaa debyyttialbumin väljän ja matalaprofiilisen tuotannon sijaan siihen quiet-loud-dynaamiikkaan, jonka Nirvana aikoinaan varasti Pixiesiltä. Hänen äänensä on debyyttialbumia vahvempi ja hän selvästi luottaa siihen myös itse enemmän. Kappaleen varsinainen (ja ainoa) koukku, hiljaisuudesta nouseva äännekkäästi suriseva syntikkamatto on populistisempi kuin mikään Blaken ensimmäisellä levyllä. Retrograde on myönnytys niille, jotka debyyttialbumissa rakastuivat soul-vaikutteisiin,  dubstep-kaikujen ja syvien bassotaajuuksien sijaan.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Suuria odotuksia

Guns N' Rosesin kuudetta studioalbumia, Chinese Democracya saatiin odottaa 15 vuotta. Viimein päivänvalon nähnyt levy oli yhtä makabeeri ilmestys kuin yhtyeen pöhöttynyt nokkamies Axl Rose.

My Bloody Valentinen kolmatta lp:tä odotettiin taas 22 vuotta. Odotukset sunnuntaiyönä Suomen aikaa bändin nettisivuilla julkaistua mbv-levyä kohtaan olivat varmasti tavallaan suuremmat kuin surkuhupaiseksi yleiskäsitteeksi muodostuneen kuudennen Gunnarilevyn kohdalla. Kummatkin bändit ovat toki inspiroineet lukemattomia enemmän tai vähemmän epäomaperäisiä jäljittelijöitä. Mutta My Bloody Valentine, toisin kuin Guns N' Roses, ei uransa aikana ole julkaissut kovinkaan montaa epäonnistunutta julkaisua. Vuoden 1991 Loveless-pitkäsoitto on oman kohderyhmänsä keskuudessa suhteellisesti suurempaa arvostusta nauttiva klassikko kuin yksikään GnR-levy – ja sanon tämän Axl Rosea ja kumppaneita mitenkään väheksymättä.



Ensimmäiset mbv-levystä julkaistut ensimmäiset kirjoitukset, niin kuin tämäkin, ovat käsitelleet enimmäkseen sitä, täyttääkö levy ne messiaaniset mittasuhteet saaneet odotukset, jotka Kevin Shieldsin luomiskyvylle on asetettu. Jotkut ovat ilmaisseet mielipiteitä, joiden mukaan kahden vuosikymmenen hiomisen jälkeen olisi voinut odottaa jotain vielä mielikuvituksellisempaa: radikaalimpaa irtiottoa erään indierockin suurimpien klassikoiden äänimaisemasta. Mutta miksi Shieldsin pitäisi keksiä yhtyeensä uudelleen, kun kukaan ei näiden kahden vuosikymmenen aikana päässyt lähellekään sitä kokonaisvaltaista musiikkikokemusta, jonka Shields loi kaksi vuotta kestäneen piinallisen työskentelyn aikana?

Puheet siitä, että mbv-levy ei tarjoa tarpeeksi uutta, ovat tavallaan ymmärettäviä. Levyn ensimmäiset kolme kappaletta kuulostavat samankaltaiselta kuin My Bloody Valentine kaksi vuosikymmentä takaperin. Levyn avaava she found now on samanlainen hidastempoinen ja haikea kappale kuin Sometimes tai debyyttialbumin All I Need. Kitarat soivat valittavaen ja kappaleen fokus liukuu pehmeästi tarkkuusalueen rajojen yli. Vokaalit ovat jotain käheän kuiskauksen ja varsinaisen laulun väliltä. Levyn kakkos- ja kolmosraidoilla only tomorrow ja who sees you (ja kyllä, kaikki kappalenimet on kirjoitettu yksinomaa pienellä) kuullaan taas sitä, mistä Shields ja koko My Bloody Valentine ovat tunnettuja: innovatiivista kitaransoittoa, joka on samaan aikaan aggressiivista ja hienovaraista. Vaikka äänimaisema ei kuulosta erilaiselta verrattuna Lovelessiin ja samaan aikaan julkaistuihin ep:hin, se ei kuulostaa vanhentuneelta tai eljähtyneeltä. Se on kaikinpuolin tuttua My Bloody Valentinea, mutta ei tylsää vaan elinvoimaista. Kuuntelijan valtaa epäusko: "kuuntelen oikeasti uutta MBV:tä – ja se kuulostaa mahtavalta!"

Kolmen ensimmäisen kappaleen jälkeen levy irtaantuu tutusta äänimaailmasta. is this and yes on vähäeleinen kappale, jossa Belinda Butcherin aavemaisia lauluosuuksia säestää vieno syntetisaattori ja elektroninen syke. Se tuo mieleen sen saman öisen Tokion, jota Sometimes niin viehkeästi kehysti Sofia Coppolan Lost In Translation-elokuvassa. Jos yleensä MBV:n kappaleet tuntuvat vievän kuuntelijansa unenomaiselle lentomatkalle pilvien joukkoon auringonlaskun värjäämälle taivaalle, on levyn viides kappale if i am vaimennettuine kitaroineen pikemminkin sukellus meren alle. new you taas voi hyvinkin olla popeinta My Bloody Valentine sitten Sunny Sundae Smilen. Normaalit fuzz- ja delaykerrokset ovat poissa ja Shieldsin Fender Jaguaria maustaa vain yksinkertainen tremoloefekti. Butcherin vokaalit on miksattu aivan kappaleen pintaan ja niistä taitaa miltei saada selvää

Vasta levyn loppusuoralla Shields päästää oman luomisvimmansa ja kokeilunhalunsa täysin valloilleen. Shieldsin moneen kertaan mainitsemat jungle-vaikutteet ja viehtymys atonaaliseen kitarameluun yhdistyvät toiseksi viimeisellä biisillä nothing is. Se on pohjimmiltaan yhtyeen live-esiintymisten kohokohdan, You Made Me Realisen noiseväliosan, toisinto, mutta teollisella rumpukoneella. Ei vokaaleita, ei melodiaa, vain luotaantyöntävää melua.

Ja jos luulit, että albumin ei menisi tästä enää kokeellisemmaksi, olit väärässä. Levyn lopettavalla wonder 2-kappaleella Shields on päättänyt näyttää kaikki taitonsa äänimaailmoja rakentavana arkkitehtina ja luonut jotain, mikä todella on ennenkuulumatonta. Kappaleen päällisin piirre on hyperaktiivinen jungle-biitti ja meteli, joka tuntuu korvissa suunnilleen siltä, miltä kuvittelen lentokoneen turbiinin sisuksen sisällä kuulostavan. Kaiken tämän atonaalisen melun alla kaikuu kaihoisa, sydäntäriipivä laulumelodia. Se on miltei kuulemattomissa, mutta siellä se on. Kappale huokuu samaan aikaan vieraannuttavaa rujoutta sekä vangitsevaa kauneutta. En tiedä, miten kappaleeseen reagoisin, itkeäkö liikutuksesta vaiko kääntää stereoiden volumepotikkaa inhon vallassa pienemmälle?

Kevin Shields on selvästi kylmäpäinen kaveri. Joko hän ei lue, mitä hänestä kirjoitetaan tai sitten hän ei välitä. Niin tai näin, hän on luonut albumin, joka on olemassa vapaana kaikista niistä odotuksista, jotain tuhatpäinen fanilauma on 22 vuoden aika kehittynyt. mbv on kiehtova ja välillä kokeellisuudessaan vieraannuttava, mutta kaiken aikaa vangitseva – ja edeltäjänsä Loveless kuin outo uni, josta herättyään toivoo näkevänsä sen toisen kerran. Onneksi se on äänilevy, jonka voi laittaa pyörimään uudelleen ja uudelleen.

maanantai 4. helmikuuta 2013

FOREVER STILL

Elämme hienoa aikaa pop-musiikissa. Ikään kuin My Bloody Valentinen ilman ennakkovaroitusta ilmestynyt uusi albumi  22 vuoden odotuksen jälkeen – ja se taitaa olla kauemmin kuin tapauksessa Chinese Democracy – ei olisi ollut tarpeeksi, aikamme ihanin dream pop-yhtye Beach House julkaista tänään todella kauniin minikonserttielokuvan Forever Still.



Videossa yhtye esittää ulkoilmassa neljä kappaletta viime vuonna ilmestyneeltä täyden kympin arvoiselta Bloom-albumilta, mukaan lukien sydäntäsärkevän Irenen. Iltahämärästä aamuunsarastukseen kaareutuvassa taltioinnissa kaikki tuntuu epätodelliselta: Teksasin maalaukselliset sokeritoppavuoret ovat kuin Marsin pinnalta, yhtyeen musiikki kuin valveunesta ja Victoria Lagranden kauneus on toismaailmallista.


keskiviikko 30. tammikuuta 2013

uusia julkaisuja!

Vuodelle 2013 on luvassa jo monta kauan odotettua julkaisua. Yksi mainitsemisenarvoisista levyistä jo julkaistuista levyistä on veteraaniyhtye Yo La Tengon loistava Fade, jonka ehkä arvostelen vielä.  Toinen kaikin puolin hyvä pop-yhtye, Vampire Weekend julkaisee uuden, kolmannen levynsä 7. toukokuuta Yhdysvalloissa ja päivää aikaisemmin Iso-Britanniassa. Laulaja Ezra Koenigin mukaan uudella levyllä kuullaan enemmän pianoa, urkuja ja akustisia kitaroita – mikä ainakin kuulostaa selvältä etääntymiseltä bändin afrikkavaikutteisesta soundista. Alla yhtye esittää uuden kappaleen, nimeltä Unbelievers, viime marraskuulta. Näyttää siltä, että Vampire Weekendin tapauksessa, akustinen kitara ei tarkoita lässyjä singer-songwriter-balladeja.




Uusi levy on luvassa toiselta New York Cityn taitelijapoikayhtyeeltä, The Strokesilta. Vuonna 2011 tehnyt, 2000-luvun rockmusiikin kannalta suht tärkeä yhtye, julkasiee uuden albumin maaliskuun 26. päivä.

Tulevista julkaisuista suurin, kaunein ja ehdottomasti odotetuin on My Bloody Valentinen uusi albumi, jota on vartottu sitten vuoden 1991 klassikon, Lovelessin. Yhtyeen primus motor, Kevin Shields, ilmoitti jo joulun alla, että uusi levy on jo masteroitu, mutta sunnuntaisella keikallaan Shields sanoi levyn tulossa "kahden tai kolmen" päivän päästä. Ehkä ilmoitus oli pikemminkin jonkin sortin läppä, sillä tuosta sunnuntaista on kulunut jo neljä kokonaista vuorokautta. Yhtye soitti sunnuntaina myös uutta materiaalia, josta raakatallenne löytyy alta.



 Uuden levyn myötä esitän vienona toiveenani, että yhtye nähdään tulevan vuoden aikana myös Suomessa. Matkustaisin jopa Seinäjoelle Provinssirockiin sen nähdäkseni.



torstai 24. tammikuuta 2013

Runopojan harharetki

Minä todella tykkäsin Girlsistä. Ehkä jopa rakastin, koska sillä bändillä oli minulle henkilökohtaista merkitystä. Minä samaistuin bändin kappaleisiin. Pidin sitä parhaimpana nykyaikaisena rockyhtyeenä, jonka kappaleissa oli nykyajalle vierasta vilpittömyyttä ja tunnuksellisuutta. Sen keulakuvan, Christopher Owensin oli salaperäiaen menneisyyden tunsivat kaikki: hän vietti lapsuutensa lahkolaiskulttuurissa, jonka pakottamana hän kulki ympäri maailmaa ja näki kuinka hänen äitinsä joutui myymään itseänsä lahkon vuoksi. Lopputuloksena oli eksentrinen ja mysteerinen taiteilija, joka yhdessä osaavien muusikoiden ja Chet Whiten kanssa pystyi luomaan kokeilevaa, muttei luotaantyöntävää, perinnettä ja modernia yhdistävää sekä ennenkaikkea koskettavaa pop-musiikkia. Siksi jos en nyt itkenyt, niin ainakin petyin, kun Owens ilmoitti brutaalisti, ilman ennakkovaroitusta, eroavansa bändistä, joka oli vain hieman enemmän kuin hän itse.



Owensin ensimmäinen sooloalbumi, Lysandre, on 28 minuutin pituinen kokoelma pop-kappaleita, joka olisi voinut olla parempi. Kappalemateriaali ei oikeastaan eroa Girlsin pääasiassa 50- ja 60-lukujen rock- ja pop-musiikista ammentavasta soundista – kolme neljä sointua, yksinkertainen riffi tai soolo ja sanoitukset, jotka kertovat rakkaudesta, sydänsuruista, pettymyksistä ja turhautumisesta. Albumin nimikappale on jopa kuulunut Girlsin livesettiin, ja se kuultiin yhtyeen ainoalla Suomen keikalla, Flow Festivalilla 2010. Parhaimmillaan, kuten kappaleissa Here We Go Again ja Part of Me, Lysandre kuulostaa yhtään hurmaavalta kuin Girlskin: yksinkertaista mutta svengaavaa poppia, johon voi samaistua. Mutta missä on Hellhole Ratracen ja Vomitin eeppinen katharsis, tai Morning Lightin shoegazejunnaus, tai Forgivenessin huumepöhnäinen psykedelia?

Ja Christopher Owens tarvitsee tuottajan. Hän on taivaanrannan maalari, uneksiva romantikko, joka kirjoittaa kappaleita sydänsuruistaan nopeammin kuin ehtii arvioida, onko lopputulos julkaisemisen arvoinen vai samanlainen kolmen pennin rakkauslaulu, jotka raikuvat ensimmäisiä hapuilevia askeleitaan ottavien laulunkirjoittajien makuuhuoneissa ympäri maailman. Hän tarvitsee Chet Whitensa kertomaan hänelle, että yhdentekevän saksofonisoolon muuten kelvon kappaleen , Here We Gon keskelle ei ole hyvä ratkaisu. Owens tarvitsee tuottajan, joka sanoisi hänelle, että alle puoli tuntia pitkällä levyllä ei tarvitse soittaa samaa teemaa (ns. Lysandre's Theme) viittä kuutta kertaa niin kuin halvista halvimmassa progeoopperassa. Eikä todellakaan tarvitse rakentaa kokonaista kappaletta saman teeman varaan ja vielä sovittaa se ska/rocksteady-roiskaisuksi, joka kuulostaa, ikävä kyllä, huonolta Madness-tribuuttibändiltä.

Ja siltä en olisi koskaan uskonut enkä halunnut Christopher Owensin kuulostavan – falskilta.





maanantai 14. tammikuuta 2013

Herra Barnbrookin erehdys

Omakätistä kuvainraastoa?

Tammikuun kahdeksantena, hänen 66. syntymäpäivänään, David Bowie julkaisi uuden kappaleen Where Are We Now? sekä samalla ilmoitti julkaisevansa uuden albumin, nimeltään The Next Day, maaliskuussa 2013. Ilman ennakkovaroitusta iTunes Storeen tiputettu single on Bowie-hitiksi epätyypillinen hidastempoinen balladi,  mutta myös erittäin miellyttävää kuunneltavaa. Bowien vibrato on yhtä koskettava kuin ennenkin, Tony Viscontin tuotanto tarkkapiirtoista ja tasapainoista ja itse kappale riipivän kaunis. Kappale antaa odottaa itse albumilta paljon ja kappaleen videokin on kiva. Muutakin olisi ehkä saattanut odottaa – maailma tuntee liian monta esimerkkiä kertaalleen eläköityneistä tai ainakin vanhentuneista rokkareista, jotka turhaan ylittävät tavoittaa menneiden vuosien taiteellista luomisvoimaansa. Poikkeuksiakin tästä toki on, niin kuin eräät uransa parhaista albumeista myöhäisurallaan julkaissut Bowien aikalainen Bob Dylan. Bowien comeback on kuitenkin ilmeisesti jäämässä ilman paluuta esiintymislavoille.

Yhtä yllätyksellisen hätkähdyttävä kuin itse uutinen oli samana päivänä julkistettu The Next Day-albumin kansikuva (kts. yllä). Vuonna 1977 julkaistun "Heroes"-levyn (huomaa nimen oikeaoppinen kirjoitusasu, lainausmerkit kuuluvat asiaan) ikonisen kansikuvan keskellä on lätkäisty valkoinen neliö, jonka keskelle on kirjoitettu kliinisellä groteskifontilla albumin nimi ja kaiken päälle yläreunan "Heroes"-teksti on tussattu yli. The Next Day ei vain viittaa menneisyyteen ja Bowien taiteellisesti ehkä ansoituneimpaan levyyn – se on aivan liian pehmeä sana kuvamaan kansitaidetta.  Se on pikemminkin mukaelma alkuperäisestä teoksesta, oma näkemys Masayoshi Sukitan hienosta muotokuvasta. Se on internetin aikakaudelle niin tyypillinen provokaatio kuvan muodossa, melkeinpä trollaus, joka kirkuu huomiota, vaatii shokkitaktiikoin katsojaltaan selitystä ja tulkintaa. Olen jo monen päivän ajan pohtinut pääni puhki, mitä Bowie tai kannen suunnittelija Jonathan Barnbrook on sillä tahtonut sanoa (en tiedä, kuinka paljon Bowie itse on vaikuttanut kansitaiteeseen – voi olla, että kuva on kokonaan Barnbrookin idea, jota tosin epäilen). Kannen hallitseva elementti, siis "Heroesin" kansi yhdessä albumin nimen kanssa luo tunnun tulevaisuudesta, uuden ajan koitosta, eteenpäin katsomisesta ja menneisyyden hylkäämisestä. Tahtooko Bowie kannella heittää pois menneisyyden painolastin? Tai julistaa, että 60- ja 70-lukujen klassinen, Berliini-trilogian luonut, rock'n'rollin kaanoniin hyväksytty David Bowie on mennyttä – Bowie on kuollut, eläköön Bowie? Bowie on kuvainnollisesti tappanut omia persooniaan ennenkin, kuten Ziggy Stardustin Hammersmith Odeonisssa 3. heinäkuuta 1973. Mutta miksi kukaan tahtoisi ehdoin tahdoin pyyhkiä pois palan arvokkainta rockmusiikin historiaa? Ehkä Bowie tahtoo kannella sanoa, että hänen kuuntelijansa arvioisivat hänen The Next Day'ta ilman vertailua Low'hun, Aladdin Saneen tai Hunky Doryyn?

Vai onko sen tarkoitus korostaa sitä miten popmusiikki rakentuu aiempien sanoittajien ja esittäjien, kappaleiden ja albumien päälle viittausten, vaikutusten ja lainauksien hämähäkinverkossa? Elämää tai popmusiikkia (oikeastaanhan ne ovat sama asia) ei kaanonin ulkopuolella ole olemassa. Se voisi myös viitata henkilökohtaisemmalla tasolla ihmiselämän suurimpaan tragediaan, kuinka kukaan ei voi päästä pakoon omaa menneisyyttään. Vai olisiko kansi muotoaan myöten metaironinen sohaisu ilman syvempää tarkoitusta, pelkkä ilkikurinen trolli, jonka tarkoituksena on saada lukemattomat ihmiset ympäri maailman etsimään kannelle selitystä, jota ei olekaan olemassa?

Ikävä kyllä kantta ympäröivä mystisyyden savuverho lässätti kuin alle/ylle/sivullekirjoittaneen leivontayritykset konsanaan. Herra Barnbrook meni ja teki sen, mitä yhdenkään taiteilijan ei koskaan tulisi tehdä: hän selitti omaa taidettaan. Varoituksen sana: tuon linkin takana oleva teksti pilaa teiltä sen mikä tekee The Next Day'n kannesta tai mistä tahansa muusta taideteoksesta ajatuksiaherättävän ja mielenkiintoisen, hyvän ja muistettavan – nimittäin hengitystilan omalle tulkinnalle. Vielä eilen olisin uskaltanut väittää The Next Day'ta ainakin viime kahdenkymmenen vuoden parhaimmaksi levynkanneks. Nyt kansi tuntuu kuin tuijottaisin jonkin TV-sarjan viimeistä jaksoa, vaikka olen kuullut yksityiskohtaiset juonipaljastukset sitä "jenkkitahtiin" katsoneelta suulaalta kaveriltani – siinä ei ole mitään hauskaa tai jännittävää.