VBS.TV: Rule Britannia

Morjensta vaan!

Olen tässä viime aikana viettänyt aikaa Vice -lehden (jota arvostan kovasti) audiovisuaalisen ulokkeen VBS.tv:n dokumenttien parissa. Dokkarit ovat aihealueeltaan ja kerrontatavallaan linjassa emomedian tyylin kanssa: valokiilaan pääsevät yhteiskunnan marginaalisimmat ilmiöt ja yksilöt, ja ne kuvataan inhorealistisen rujosti mutta myös saatanan hauskasti.

Eniten oon vilkuillut Rule Britannia -sarjaa, joka dokumentoi tuon ennen-niin-suuren-ja-mahtavan saarivaltakunnan nyky-yhteiskuntaa. Tässä kolme hauskinta/pysähdyttävintä/muuten vaan siistiä pätkää:

Teenage Riot käsittelee vuoden 2010 opiskelijamielenosoituksia. Tuhanssittain opiskelijoita kokoontui suurimpiin miekkareihin sitten Maggie Tatcherin päivien vastustamaan suunnitelmia korottaa yliopistojen lukukausimaksuja. Dokkari spekuloi olivatko mielenosoitukset merkki nuorison uudesta politisoitumisesta vai pelkkä muotioikku. Osuvimman poliittisen analyysin ohjelmassa tarjoaa muuten twentysomething-lädi, joka pölli mielenosoituksissa jengin lompakoita ja veskoja.

Royal Wedding kuvaa eri brittiyhteisöjen reaktioita viime kevään kuninkaallisiin häihin. Ääneen pääsee muun muassa ko. spektaallista pornoparodiaa tekevä filmiryhmä, äärikristillisoikeistolainen England Defense League, porukka fundamentalistimuslimeja sekä pari englantilaista pissistä.

Swansea Love Story on kuvaus Swansean, Brittein Saarten Detroitin, heroiininisteistä. Trainspotting ilman Robert Carlylea ja coolia soundtrackia. Dokkarissa näytetään huumeidenkäyttöä ilman minkäänlaista sensuuria, mutta suosittelen siitä huolimatta myös piikkikammoisille. Oli oikeasti sykähdyttävää katseltavaa.

Nautitaan helteistä,

Sankari

MY BLOODY VALENTINE

My Bloody Valentine oli/on alunperin Irlannin saarelta kotoisin oleva nelihenkinen yhtye. Kevin Shields, joka vastasi suurimmilta osin biisien sävellyksestä ja Colm Ó Cíosóig (rummut) perustivat bändin 1983, soittivat jonkin aikaa ilmeisesti jonkinlaista räkäpunkkia - jota en ole vaivautunut kuuntelemaan - minkä jälkeen pojat muuttivat Lontoon metropolikseen puhtaalta pöydältä -tyyppinen ajatus mielessää. Lontoossa homma lähtikin ns. rytisevään nousuun. Bändiin palkattiin Belinda Butcher (kitara & vokalit) ja Debbie Googe (basso) ja yhtye julkaisi 80 -luvun puolivälissä joukon EP:tä, joista tärkeimmät lienevät vuoden 1988 Feed Me With Your Kiss ja You Made Me Realise. Merkillepantavaa on, että nämä ep:t erosivat toisistaan tyylillisesti huomattavasti: Sunny Sunday Smile oli söpöä tweetä, kun taas edellä mainituilla julkaisuilla My Bloody Valentine kuulosti huomattavasti rosoisemmalta ja ennen kaikkea äänekkäämmältä. Vuonna 1988 ilmestyi myös bändin ensimmäinen albumi, Isn't Anything.

Kaikki bändin 80 -luvun tuotokset jäävät kuitenkin vuonna 1991 ilmestyneen, yhtyeen magnum opuksen, Lovelessin varjoon. Lovelessin äänitysprosessi on kaikessa karmeudessa jäänyt ikuisiksi ajoiksi popmuusikin historiankirjoihin. Albumin äänitykset kestivät kaksi vuotta, joidenka aikana yhtye, etunenässä Shields, erottivat vinon pinon tuottajia, miksaajia, äänittäjiä ynnä muita toimihenkilöitä ja käytettin mitä ihmeellisimpiä kikkoja esimerkiksi Butcherin vokaalien äänittämiseksi (tarkkailukopin ja äänityshuoneen jossa Shields ja Butcher äänittivät, vedettiin muun muassa verho, jonka läpi Shields kommunikoi joka oton jälkeen, oliko otto hyvä vai ei). Ai niin, ja levyn äänittäminenhän maksoi loppujen lopuksi villeimpien huhujen mukaan jopa 250 000 puntaa, mikä meinasi suistaa bändin levy-yhtiön, Creation Recordsin, konkurssiin. Äänitysten aikaisen, vähintäänkin oudoksi haukuttavan käytöksen takia Shieldsiä vertailtiin sellaisiin kavereihin kuin Syd Barrett ja Brian Wilson.


Niitä 250 000 Lontoon rahaa ja Shieldsin mielenterveyttä ei kuitenkaan uhrattu turhaan, sillä Lovelessia voisi oikeastaan kuvailla täydelliseksi albumiksi ja sen äänimaailmaa virheettömäksi. Äänekäs, aggressivinen ja ajoittain luontaantyöntävä mutta myös ilmava, tasapainoinen eikä missään nimessä tukkoinen. Levyllä raastavan kuuloisia kitarariffejä yhdisteltiin nerokkaisiin popmelodioihin. Kitarat äänitettiin niin monimutkaisten efektimankeleiden läpi, ettei Shields ilmeisesti itsekään enää muista, miten kitaran täydellinen äänimaailma saatiin aikaiseksi. Soon -kappaleella käytettiin 90 -luvulle ah-niin-ominaista-mutta-tässä-kontekstissa-yllättävää tanssibiittiä.

Bändin live-esitykset ovat taas luku erikseen. Bändi on aina soittanut lujaa, ja esimerkiksi vuoden 2008 reunion-kiertueella Roskilden keikalla miksauspöydän vierestä mitattiin yhtyeen aiheuttaman äänenpaineen olevan 150 desibeliä. Se on vitun paljon. My Bloody Valentine on livenä ei paitsi henkinen, mutta myös ehdottomasti fyysinen kokemus. Böndillä on tapana soittaa keskellä You Made Me Realise -kappaletta vaihtelevan pituinen feedback-vyörytys, jonka fanit ovat ristineet ei enempää ja vähempää kuin Holokaustiksi. Jopa puolen tunnin mittainen vieraannuttava spektaakkeli on kuulemma aiheuttanut yleisössö runsaasti fyysisiä pahoinvoinnin oireita. Kaiken tämän takia My Bloody Valentine kuuluu siihen artistien joukkoon, jotka ihan oikeasti haluaisi todistaa elävänä. Se ei edes välttämättä ole mahdotonta, sillä huhujen mukaan bändin tarina ei päättynyt em. 2008 kiertueeseen. Jopa uudesta materiaalista on vihjailtu.


Kyseessä on valehtelematta (koska seuraavaa määrettä käytetään aivan liian usein) yksi viimeisen kahdenkymmenenviiden tärkeimmistä bändeistä. Lovelessilla My Bloody Valentine oikeastaan valoi shoegaze-genren sellaiseksi kuin se nykyään tunnetaan, ja josta niin moni nykypäivän musamedioissa poseeraava uusi indieyhtye. Jos minulta kysytään, ei 90 -luvun tärkein brittiläinen yhtye ollut Oasis, Pulp tai Blur, vaan My Bloody Valentine, joka soittaa uhoilevat lädit ja introvertit nörtit suohon milloin vaan.

YOU MADE ME REALISE


SOMETIMES


SOON


ONLY SHALLOW


Keep it real,
sankari