Funky President

"Yleisöni" "pyysi" minua kirjoittamaan presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen jälkeisessä huumassa kirjoittamaan "tulevana politiikantoimittajana" "viiltävän analyysin" presidenttiehdokkaista. Olin vastahakoinen paitsi siksi, etten tahtonut sekoittaa näitä arkiminäni ja blogialteregoni kahta maailmaa, joilla on toistensa kanssa hyvin vähän tekemistä: toisen voisi tiivistää vaikkapa sanoihin/käsitteisiin Kekkonen, SDP ja suomettuminen, toisen mimmeihin, musaan ja muuhun populäärikulttuuriin. Viimeaikaisesta, ajoittain täysin uskomattoman ja moneen kertaan ylikiehuneesta hullunmyllystä olen kuitenkin voinut tehdä muutamia huomioita, jotka, menköön syteen tai saveen, esitän nyt juuri teille. Hyvät naiset ja herrat, sankari seikkailee politiikassa.

SE TOINEN KIERROS

Vuoden 2012 presidentinvaalien toisella kierroksella vastakkain asettuvat ylivoimainen ennakkosuosikki kokoomuksen Sauli Niinistö ja altavastaaja vihreiden Pekka Haavisto. Ensimmäinen huomionarvoinen seikka lienee se, että edellisen kaltaiset, ehdokkaan puoluekannan paljastavat etumääreet ovat näissä vaaleissa täysin turhat. Sauli Niinistö, josta ryhdytiin tekemään seuravaa tasavallan presidenttiä jokseenkin heti edellisten vaalien pölyn laskeuduttua, nauttii sellaista puoluerajat ylittävää suosiota, jota viimeksi on nähty varmaankin 1980-luvun alkupuolella. Silloin samankaltaista tilannetta sanottiin Koivisto-ilmiöksi.
Haavisto ei ole, no, Pekka pahempi: Haaviston kannattajiin kuuluu niin vihreitä, vasemmistoliittolaisia kuin demareitakin, joiden yhteiseksi nimittäjäksi kelvannee usko niihin paljonpuhuttuihin pehmeisiin arvoihin. Niinistö puolestaan on melko perinteinen kokoomuslainen oikeistoehdokas. Huomattavaa on kuitenkin se, että Haaviston ja Niinistön kannatuspohja on samasta puusta veistettyä: kumpikin ehdokas näyttäytyi kaupunkilaisen, koulutetun ja toimeentulevan väestön ehdokkaana.

Toisella kierroksella edessämme onkin kummallinen tilanne: ehdokkaiden välillä ei ole suurta jännitettä. Niinistön ja Haaviston välinen vastakkainasettelu ei asetu totutulle, turvallisen mustavalkoiselle porvari-sosialisti-binääriakselille, sillä kummatkin ovat selkeästi porvareita. Keskusta-periferia-vastakkainasettelu, joka 2010-luvun Suomessa elää ja voi paremmin kuin sitten 1960-luvun peltojenpaketoinnin, on toisella kierroksella hyödytön: periferia on ilman omaa ehdokastaan, jota ensimmäisellä kierroksella edusti kukas muukaan kuin Paavo Väyrynen.

Niinistön ennakkosuosikkiaseman ja edellämainitun verrattain jännitteettömän tilanteen vuoksi toisella kierroksella ei siis kiinnostavaa tule olemaan vaalien varsinainen voittaja, vaan miksi muodostuu toisen kierroksen äänestysprosentti. Tilannetta kuvasi osuvasti viime viikolla 24.1 lähetetty A-studion juttu, jossa haastateltiin Suomen perussuomalaisimman kunnan Kihniön asukkaita. Periferian (ja käytän käsitettä nyt siis sen yhteiskuntatieteellisessä merkityksessä) asukkaille voi olla vaikeaa valits ehdokkaista, joista toinen on vihreä homoseksuaali ja toinen kovaa pääomaa edustava entinen pankkiiri – mistä voi muuten vetää joitain yhtäläisyysmerkkejä Atlantin yli Mitt Romneyhyn – ja Suomen nykyistä sosiaalipolitiikkaa sorvaamassa ollut ex-valtiovarainministeri. Ilman selkeää ehdokasta ovat "maakuntien miehet"; arvokonservatiivit, jotka suhtautuvat epäilevästi Niinistön pankkiirimenneisyyteen; vasemmistoliiton vasen laita, jolle vihreä ei ole punainen, sekä kansan eurokriittinen osa. Ainakin kihniöläisille Sauli Niinistö näyttäytyi pienempänä pahana. Tämä palautuu viime kädessä siihen tosiasiaan, että monelle on yksinkertaisesti mahdotonta äänestää vihreää homoa.

Vielä lyhyt huomio: internetin kansalaiskeskustelussa (josta lisää kohta) mielenkiintoista on ollut se, että kumpikin osapuoli yrittää vakuuttaa vastustajansa tai kantaansa vielä harkitsevat ehdokkaansa absoluuttisesta paremmuudesta. On vertailtu ehdokkaiden cv:tä, joista on jätetty pois valikoima sen huonomman ehdokkaan ansioita ja esitelty ehdokkaiden vuosikymmeniä sitten tehtyjä eduskunta-aloitteita – vaikka eduskunnan tutustuneet tietävätkin, että todellinen työ Arkadianmäellä tehdään valiokunnissa. Toisen kierroksen vaalihurmoksen alkaessa ensimmäisenä katosi puhe presidentistä arvojohtajana, pikkumaisen puoluepolitiikan yläpuolella olevasta sovittelijasta.

KUN VAALIT MENIVÄT VERKKOON

Vaalianalyysi toisensa jälkeen on muistanut huomioida sen, kuinka nämä presidentinvaalit olivat ensimmäiset, joita käytiin todenteolla sosiaalisessa mediassa. Tämä on varmasti jossain määrin totta: sosiaalisessa mediassa, siis Suomessa ennenkaikkea Facebookissa, on vaalikirjoittelulta välttyminen on ollut sula mahdollisuus. Ehdokkaista vain Soinilla – yllätys, yllätys – ei ollut omaa Twitter-tiliä. Sosiaalisen median ovat ottaneet huomioon myös suuret mediat: Ylen äänestyspäivän vaalilähetyksessä ja edellisen viikon tenteissä luetiin jopa Suomen pienen Twitter-yhteisön twiittejä vaalia koskien ja Helsingin Sanomien politiikan toimitus kutsui ihmisiä kommentoimaan tenttejä fb-seinälleen.

Mutta mitä vaalityön siirtyminen internetiin on oikeasti meille antanut? Internet on puolijulkinen tila, jossa kuka tahansa voi nimimerkin suojista laukoa palvelusta riippuen lähes mitä tahansa suurelle lukijajoukolle ja sen kautta voi, niin hyvässä kuin pahassa, tavoittaa erittäin suuren määrän ihmisiä erittäin nopeasti. Facebookissa ja perinteisemmillä foorumeilla käydyllä keskustelulla on tapana kääntyä viimeistään muutaman asiallisen kommentin jälkeen alueelle, jossa tarvotaan hyvän maun rajojen, kunnianloukkauksen ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen rajaamalla tervasuolla. Tästä varoittavana esimerkkinä toimikoon vaikkapa Iltalehden keskustelupalsta. Haastan sinut, lukija, lukemaan kyseisen palstan vaalikeskusteluja puolen tunnin ajan ja olemaan kuvottumatta. Sosiaalinen media on antanut kansalle mitä parhaimmat välineet pirstoa sananvapauteen olennaisesti kuuluvan vastuun käyttää tätä vapautta oikein. Kaipaan sydämeni pohjasta aikaa, kun kasvokkain tapahtuvaan ajatustenvaihtoon kuuluva sosiaalinen kontrolli pakotti kaikkien keskustelijoiden miettimään sanomisiaan.

Sosiaaliseen mediaan on termin synnystä ja viimevuotisesta arabikeväästä asti on valettu suuret määrät eriskummallista edistysuskoa: sen on ajateltu tekevän autuaaksi yhteiskunnallisen keskustelun. Demokratiaan olennaisesti kuuluvan julkisen väittelyn on nähty olevan kvantitatiivesti mitattavissa: mitä useampi kansalainen pystyy sosiaalisen median keinoin tuomaan ajatuksensa julki, sitä avoimempi on yhteiskuntamme. Julkisessa keskustelussa on kuitenkin olennaista sen laatu. En usko että kukaan, niin yhteiskuntamme kokonaisuudessaan kuin sen yksilötkään hyötyvät kummemmin siitä, että saimme kuulla vaalipäivänä Ylen lähetyksessä äkäslompolalaisen Marja-Liisan twiittanneen vieneensä koiransa ulos. Internet hukkuu paraikaa informaatiotulvaan: kolmen pennin politiikan analyyseihin, vaikka uskottava politiikkaa ja yhteiskuntaa jossa sitä tehdään ei voi tiivistää 140 merkkiin tai huolimattomasti sutaistuun, taustoimattomaan blogipostaukseen. Tässä maailmassa on edelleen tilausta ja tilaa ammattimaiselle journalismille.

Kyynisyydestäni huolimatta kehoitan kaikkia käymään äänestämässä. Jättäkää edes tyhjä, mikäli kumpikaan ehdokas ei miellytä.



Sankari palaa taas.

trololo del rey

Viime vuoden turhin ja sisällöttömin ilmiö ammutaan vihdoinkin alas:

Stereogumin arvostelu

Pitchfork antaa 5.5

Viimeistään se Saturday Night Live-floppi sen paljasti. Niin paljon hypeä, niin vähän annettavaa. Voisin kirjoittaa pitkät pätkät siitä, kuinka hypertempoinen sosiaalinen media vaatii kaiken aikaa uutta sisältöä myllyynsä relinkattavaksi, blogattavaksi ja jaettavaksi - ja joillain metatasoilla tämäkin kirjoitus voi toimia siitä todisteena. Olkoon Lana del Rey meille siitä surullisena esimerkkinä. Milloin joku keksi jonkin internetiin sopivan sovelluksen downshiftauksesta ja slow foodista?

stay tuned,
sankari

MOIKKA TAAS! TOP 2011

Olen polvillani. Jos lupaan kirjoittaa useammin vuona 2012, kuin loppuvuodesta 2011, oletteko vielä mun kavereita? Oman elämänsä sankari ratsastaa jälleen.

TOP FIVES 2011

ALBUMS

1. James Blake - James Blake
Suvereeni tuotanto, suvereenit biisit, suvereeni tunnelma. Missasin suvereenisti myös Flow-keikan elokuussa, kun Kanye West dominoi suvereenisti. Harmittaa.

2. Girls - Father, Son, Holy Ghost
Tykkäsin, vaikka olikin enemmän retro kuin Album. Toivoin uudeltakin albumilta Morning Lightin, Hellhole Ratracen ja Carolinan tapaista uudenlaisempaa soundia.

3. The Pains of Being Pure At Heart - Belong
Niin ihanan makea imeskelykarkki, että sitä tekee mieli vaan imeskellä ja imeskellä. Eikä tästä edes reikiä hampaisiin.

4. Smith Westerns - Dye it Blonde
Öbaut samat perustelut kuin edellisellä. Moni kitararock-yhtye voisi ottaa mallia Smith Westerneiltä: yli 35 minuuttisen levyn pitää olla erittäin hyvin perusteltu.

5. Regina - Soita mulle
Laitetaan läpällä vielä yks kotimainenkin, jota sankari tosin kuunteli vasta ihan loppuvuodesta. Regina uudisti soundiaan vähintäänkin yhtä onnistuneesti kuin Scandinavian Music Group aikoinaan. Siinä missä SMG on jäänyt kantrirockinsa syvimpään konservatiiviseen olemukseen sopivalla tavalla polkemaan paikallaan, toivon hartaasti, että Regina lähtee tekemään myös sitten joskus tulevaa uutta levyä samalla kunnianhimolla kuin Soita mulle-levyä.

TOP 5 SONGS

1. Girls - Vomit


Vomitista on helppo vetää yhtä kuin-merkkiä Albumin supertykkibiisi Hellhole Ratraceen. Kummatkin on sijoitettu vedenjakajaksi noin suunnilleen keskelle levyä, kummassakin lauletaan vähän kaihoisasti itseltään pelastumisesta ja rakkauden parantavasta voimasta ja kumminkin kasvaa kestonsa loppua kohden yhdysvaltalaisen lentotukialuksen kokoiseksi supermega-sing-along-kappaleeksi. Vomit on kuitenkin parempi kuin Hellhole Ratrace, koska siinä on myös vuoden 2011 absoluuttisesti paras kitarasoolo.

2. Smith Westerns - Imagine Pt.3


Lähes täydellinen glam pop-kappale, joka laittaa isoimman vaihteen sisälle vasta ihan lopussa, niin kuin koulussakin opetetaan.

3. M83 - Midnight City


Hurry Up, We're Dreaming oli vuoden överisti pömpöösein levy, jolla oli ah-niin-monelle tupla-albumille synnynäisenä vikana liikaa pituutta ja liikaa täytettä. Olen vähän yllättynyt siitä, kuinka moni musiikkimedia ja bloggaaja nieli levyn sen enempää pureskelematta.

4. The New Tigers - Pocketful of Sand


Uudet tiikerit jyräsivät viiden kärkeen kahden soinnun kappaleella. Vuoden 2011 aikana löysin shoegazen ja innostuin entistä rajummin suriseviin kitaroihin, fuzziin ja feedbackiin, eikä yhtään vähiten tämän kappaleen ja New Tigerssien levyn ansiosta.

5. James Blake - Limit To Your Love


James Blaken debyyttilevy oli tuotantonsa kannalta melkoinen riski: huonolaatuisten Spotify-streamien ja Youtube-videoiden aikakautena levy, jonka viehätyksestä suuri osa nojautuu herkkiin soundeihin perustuvaan tunnelmaan, saattaa edellä mainittujen internet-palveluiden kautta koettuna kuulostaa äärettömän haalealta ja mitäänsanomattomalta. Hienoa, että nuorella miehellä on tarpeeksi kunnianhimoa ja kärsivällisyyttä paneutua herkkien äänimaailmoiden tuottamiseen. Ja biisikin on "ihan" kiva. Se bassojytky pyykii Feistin ja sen toisen kaverin (jonka nimeä en sattumoisin edes muista toim. huom se on Ron Sexsmith) versioilla kalliolaisasuntoni lattiaa.

Uudella kiimalla kohti vuotta 2012. Ainakin Black Twigiä on kehuttu.
Oman elämänsä sankari.

ps. lohdutukseksi hiljaiselostani tissit: