Laajakangaspop toimi livenä paremmin kuin levyllä
Olen viimeksi purskahtanut keikan alkaessa nauruun viime elokuussa Flow Festivalin viimeisenä iltana, kun Kanye West nousi 10 metriä yleisön yläpuolelle Ramirent-nostolaitteella. Maanantai-iltana pokkani petti, kun M83:n alkunauhan soidessa yhtä Poklaa köyhemmän Tavastia Klubin lavalla seisoi Hurry Up, We're Dreaming-levyn kansitaiteesta tuttu, Saatanan riivamalta ewokilta näyttävä olento. Kukakohan puvun sisällä oli, itse Anthony Gonzalez vai kenties joku bändistä? Vai joutuvatko roudarit vetämään kiertueella ilta toisensa jälkeen pitkää tikkua siitä, kuka lavalle joutuu puvussa keekoilemaan?
Ranskalainen, livenä yhden miehen yhtyeestä nelihenkiseksi paisunut M83 teki nopeasti selväksi illan epistolan: yhtye ei tullut nopeasti loppuunmyydylle Tavastialle hissuttelemaan. Keikan aloittaneesta Intro-kappaleesta lähtien yhtye vyörytti äänekästä laajakangaspoppiaan häkellyttävälllä intensiteetillä eikä suostunut hellittämään otettaan yleisöstä, joka varsinkin salin etuosassa näytti syövän Gonzalezin kädestä. Yhtyeen äänimaailma, joka viimeistään Hurry Up, We're Dreaming-levyllä paisui häpeilemättömän megalomaaniseksi, hyötyi yleisön ja esittäjän samaan tilaan pakottavasta keikkatilanteesta. Soundi, joka levyllä kuulosti ajoittain pompöösiltä ja päällekäyvältä kuin yögrillin laskuhumalainen urpo, kykeni kokonaisvaltaisena kokemuksena perustelemaan itsensä paremmin, vieläpä kun esitystä tuki varmasti parhain valoshow, jonka olen klubiolosuhteissa todistanut.
Vaikka yhtyeen soundi oli iso, se ei kuitenkaan sortunut aistit turruttavaan tasapaksuuteen. Yhtye soitti Kim & Jessien, We Own The Skyn ja Steve McQueenin kaltaisten hittibiisien lomassa levyiltä tuttuja instrumentaalikappaleita, joiden aikana yleisö kykeni hieman hengähtämään. Hurry Up We're Dreamingilla moni tällainen alle kaksiminuuttinen kappale tuntui tarpeettomalta täytemateriaalilta. Dynamiikkaa löytyi myös yksittäisistä kappaleista. Erityisesti Wait kasvoi loppua kohden komeasti soivaksi tunnelmoinniksi, joka kuulosti aavistuksen verran Sigur Rósilta. Claudia Lewisin levyversiosta poikennut loppu katkaistiin juuri, kun atonaalinen melu oli kasvaa korville sietämättömäksi.
Vaikka yhtye hallitsi dynamiikan, oli keikan draaman kaaressa toivomisen varaa. Yhtyeen varmasti tunnetuin kappale Midnight City soitettiin jo varsinaisen setin toiseksi viimeisenä kappaleena. Vaikka biisin alkutahdit nostattivat yleisöstä raivoisia riemunkiljahduksia, oli kappaleen hiljennyttyä yleisön kollektiivinen takki tyhjä: mitä yhtyeellä oli vielä tarjota? Encoressa kuultiin hieman flegmaattinen Skin of The Night sekä muodoltaan muuten moitteeton Couleurs joka luultavasti meni, sääli kyllä, klubityylisenä instrumentaalikappaleena ohi monien korvien. Pettymys oli myös se, että levyllä Midnight Cityn päättävä ääriseksikäs saksofonisoolo jäi livenä pois.
Kotistereoista kuunneltuna M83:n estetiikka saattaa tuntua yksityiseen tilaan ylimitoitetulta, mutta livenä elämäniloinen ja maailmaasyleilevä paisuttelu toimi. Tunnelmaa keikalla nostattivat myös erinomaiset suoritukset itse muusikoilta, erityisesti kosketinsoittaja ja laulaja Morgan Libby osui nuotteihin puhtaasti. Vaikka keikan draamallinen huippupiste kohdattiin hieman väärässä paikassa, lähti Tavastialta kotiin pääasiassa hymysuinen yleisö, varmasti valtaisat odotuksensa tyydytettyinä. Ainakin tuttujen kappaleiden melodioita laulavia ihmisiä saattoi kuulla keikan jälkeen aina Rautatientorilla asti.
tavataan taas,
Sankari.
