BRIGHT EYES

Kaikilla musiikkiin intohimoisesti suhtautuvilla ihmisillä on SE yksi ehdoton bändi tai artisti, joka kuin sieltä kuuluisalta apteekinhyllyltä annetaan vastaukseksi, kun tältä kysytään lempiyhtytettä. Suhde tähän artistin tuppaa yleensä olemaan kuin irrationaalinen ja krooninen teinirakastuminen - kaikkeen, tai ainakin lähes kaikkeen ko. artistin tekemisiin suhtaudutaan kritiikittömällä ihailulla. On oikeastaan ihan oikeutettua fanituksesta, vaikka sanasta fani nyt yleensä tulee mieleen siellä bäkkäreiden tai nykyaikaan sopivammin Justin Bieberin keikalla kirkuvan esiteinin. Sallittakoon myös aikuisille musankuluttajille ainakin yksi heikkous.



No, mulla lähimmäksi tätä bändiä pääsee BRIGHT EYES. Rakkaustarinamme alkoi sattumalta: luin joskus vuonna 2005 bändin levyä ylistäneen arvostelun, ja joskus vuosi sen jälkeen satuin ostamaan levyn päähänpistosta. Kyseessä oli toinen bändin vuonna 2005 julkaistuista albumeista, I'm Wide Awake It's Morning. Ensimmäinen kerta kuuntelu kerta on piirtynyt hyvin elävästi aivosoluihin. Levyn A-puolen päättyessä (oli muuten myös ensimmäinen vinyyli, jonka ostin) olin valmis toteamaan, että kyseessä on uusi lempibändini. Ja tämä tarina on tosi.









Oikeastaan bändistä puhuminen on kyseenalaista, ainakin noin vuoteen 2006-07 asti Bright Eyes koostui vain ja ainoastaan Conor Oberstin, jonka pärstän laitoin iloksenne tohon yläpuolelle. Vuodesta 2007 bändiin ovat kuuluneet Mike Mogis ja Nate Walcott. Biisit tekee edelleen pääasiassa Oberst. Bändin musiikillinen estetiikka on matkan varrellavaihdellut jonkin verran: ekoilla albumeilla (jotka äänitettiin C.O:n ollessa jotain 17-18) sekoiteltiin melko huolettomasti indierockin eri tyylejä. Yksi pohjavire musassa on kokoajan ollut amerikkalainen folk, kantri ja americana. Jo edellä mainittu I'm Wide Awake oli ihan puhdas kantrirock/folk-levy, kun taas yhtä aikaa julkaistu Digital Ash In A Digital Urn oli jonkinnäköistä electronicaa. Aikoinaan mua eniten kiehtoi koskettavahkot lyriikat, jotka iskivät silloiseen teinipoikaan kuin kuuma veitsi voihin, mikäli sallitte jatkaa latteiden sananlaskujen laukomista. Conorin ääni (jossa on kieltämättä jotain samaa kuin miehen omaa idolin Robert Smithin äänessä) kuulosti myös mun korvaan aidolta ja rehelliseltä.



Ihan vaan selvyyden takia, en itse siis ole ihan täysin uskottava Bright Eyes -fani. Ainakaan siinä mielessä, että en ole kuullut ihan jokaista b-puolta ja compilation-biisiä ja mun mielestä jollain albumeillakin saattaa olla ihan jopa huonoja kappaleita (jotka tosin keskittyvät pitkälti varhaistuotantoo). En ole itseasiassa edes kuullut ekaa kokopitkää, joka tosin koostuu kuulemma 14-15-vuotiaana tehdyistä kotiäänityksistä.



Tällaisissa teini-iältä perityvissä suosikeissa on kylläkin se ongelma, ettei niitä ihan kaikkein ihaneimpia biisejä voi välttämättä kuunnella ilman että kaiuttimista rytmin, sointujen ja melodian lisäksi kaiuttimista tulisi kaikennäköisiä teini-iän tunnekuohuja. Mun tapauksesa fiilis on vähän samanlainen kuin lukisi jotain vanhaa päiväkirjaa. Tällasessa tapauksessa musan kuuntelu voi olla turhan raskasta.



No nyt asiaan:

Easy/Lucky/Free. Esimerkki miehen kappaletta, jota voi olla vaikea kuunnella nykyisin.



Lua. Eka biisi, jonka opettelin soittaa kitaralla.



Make War



Four Winds





EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI! Ekasta klassikkopostauksesta paljastuu myös musatärpin siemen, sillä bright eyesiltä ilmestyi maaliskuussa UUS LEVY! sillä pitäs kuulemma olla jopa biisi, joka on nimetty Haile Selassien mukaan. terve mitä rastafari-menoa! itse en ole vielä ehtinyt sitä hankkia, koska olen köyhä. tässä kuitenkin biisi uudelta The People's Key-levyltä:

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=yLAMg6o5w2s&w=480&h=390]



rakkautta,

sankarinne.

MUSATÄRPPI #2: The Pains of Being Pure at Heart

Lisää sitä hyvää!

Jostain lastenkirjasta nimensä pöllineen The Pains of Being Pure Heart eka levy, vuonna 2009 ilmestynyt self-titled oli ns. kovaa shittiä. Niin kovaa, että taidan edelleenkin laittaa mun albumin lempparibiisin, Come Saturdayn , soimaan bileissä jos vaan saan koskea spotifyihin tai muuhun soittovälineeseen.

TPOBOAHin idea on melko yksinkertainen: enempi tai vähempi tyylipuhdasta tweepoppia, suomennettuna siis hyvin kirjotettua kitarapoppia, vitun isoilla säröillä gainit täysillä ja/tai reverbipönikkä lähellä maksimiasentoa. Kun ekan kerran ko bändiä kuulin, kuvailin sitä termillä My Bloody Valentine soittamassa The Smithsiä (joista kummastakin tulee varmaan joku klassikko-osastopostaus).

No, tänä keväänä bändi julkasee uuden levyn jonka voi kuunnella bändin sivuilla osoitteessa:

http://www.thepainsofbeingpureatheart.com/

Oon ite ehtiny kuunella vasta kerran läpi, enkä osaa sanoa vielä juuta enkä jaata. Ainakin kitaravallit on isompia, mikä nyt yksinäänkin on JUST HYVÄ! Todennäkösesti kuitenkin vuoden kovimpia juttuja.

Loppuun vielä ekalta levyltä kaks lempparibiisiäni, edellä mainittu Come Saturday sekä Everything With You:





Tässä on muuten kiva Super 8 -kameralla kuvattu video!

olkoon voima kanssanne!

MUSATÄRPPI #1: SMITH WESTERNS

Koska kansa kuulemma janoaa kuulla uutta musaa, siirrytään suoraan asiaan:

Välillä kehoni valtaava vastaansanomaton tunne hankkia uutta musiikkia kuunneltavaksi sai minut hallintaansa viime viikonloppua, ja jonkin näkösenä heräteostoksena kannoin kotiin SMITH WESTERNSin toisen levyn (ekaa en oo kuullu) DYE IT BLONDEN, jonka bändi julkaisi tossa vuoden alussa. Kuulin joskus samoihin aikoihin bändin jonku biisin radiosta, totesin että kuulostaapa hyvältä.

Esim. Pitchforkilta levy sai 8.4 (sen skaalalla erittäin hyvä) ja Best New Music -leiman. Mitä nyt ei toisaalta voi pitää merkkinä yhtään mistään, kunhan nyt laitoin tähän. Rolling Stone anto 3 ja puol tähteä, vertailun vuoksi.

Jossai haastattelussa bändi on sanonut (joka koostuu muuten 18-20-jannuista) vaikutuksensa olevan joku 60-luvun psykedeliapop, T. Rex ja Marc Bolan ja glam-vaiheen Bowie. Ainakin tässä tapauksessa musa kuulostaa aika pitkälti myös bändin vaikuttajilta. Melodiat on hienoja ja kitarat helejää. Eniten täytyy hehkuttaa liidikitaristin saundia, joka on aivan älyttömän irstaan hunajallinen.

niin tai näin, levy on ihan TÖRKEEN HYVÄN KUULOSTA poppista. En juuri koskaan kuuntele levyjä monta kertaa putkeen, mutta viime viikonlopusta en juurikaan ole vaivautunut etsimään levyhyllystä, itunesista tai ipodilta muuta ku Smith Westernsiä.



WEEKEND



IMAGINE PT.3



Levyn hittibiisi, joka aiheutti samanlaisia järistyksiä ensikuulemalta kuin Girlsin Lust for Life tai Pains of being pure at heartin Come Saturday aikoinaan.

ALL DIE YOUNG

is anyone out there?

Hei Helena, Anna (ja Kallekin)

"Rupee pitää porno-tumblria, ne on pop nyt."

Huolimatta erään kaiffarin suosituksesta, tästä blogista löytyy

• A) bändinamedroppausta


• B) muuta populäärikulttuuriavautumista


• C) no ehkä vähän sitä alastomuuttakin


• D) jotai muuta äm ii tee ää?

Toistaseks en muuten todellakaan ala levittelemään mitään url:ääyhtään mihinkää. Katotaan joskus sitten myöhemmin, jos ALKUHUUMA kestää noin kuukautta ja/tai muutamaa postausta pidemmälle.

Bonarina ja tän blogin LÄHTÖLAUKAUKSENA tosi nasta biisi, joka sijoittautui facebookissa julkaisemassani top 5-biisit kautta aikoijen-listassa jonnekkin sijojen 1-5 välille:



* joku voisi tietenkin sanoa, että ylipäätään blogin kirjoittaminen on nykyään in, pop ja hip. Mutta nyt kun tiedostin sen tällasessa kivassa sivuhuomautuksessa, olen irrottanut itseni tästä muoti-ilmiöstä. HAHA!

Ilon kautta,

sankari