THREE SONG SUNDAY

Tänä lauantaina maailmaani on ravistuttanut kaksi uutista:

1.
THE STONE ROSES harkitsee reunionia!

Koko homma vaikuttaa ensinnäkin taas yhdeltä reunion-huhulta, joita esimerkiksi The Stone Rosesista ja Smithsistä syntyy harva se vuosi. Toiseksi, ääritationaalisesti ja analyyttisesti koko idea kuulostaa kamalalta: päässäni pyörii ajatus pöhöttyneestä Manista basson varressa veimaamassa Fools Goldin bassoriffejä ja 25 vuotta vanhentunut Ian Brown mölisee mikkiin osumatta yhteenkään nuottiin. Ysärillä se kuulosti vielä hyvältä, koska oli 90-luku ja ekstaasi toimi.

Mutta silti: Pulp osoitti viime kesänä: että sukupolvea määrittäneen bändin on mahdollista tehdä onnistunut comeback. I WANT TO BELIEVE!

2. Uskoni rakkauteen on kuollut: Kim Gordon ja Thurston Moore eroavat.

Tuskaa helpottamaan Teenage Riot-veto:


Iloista viikonloppua,
sankari

KULUTUSJUHLAT

Flow Festival on ja ei ole tyypillinen suomalainen musiikkifestivaali.

Harva livemusiikin ympärille rakennettu suomalainen kesätapahtuma herättää yhtä voimakkaita tunteita kuin Helsingin Suvilahdessa järjestettävä Flow Festival. Pienestä, muutaman tuhannen kävijän kokoisesta afroamerikkalaiseen rytmimusiikkiin erikoistuneesta tapahtumasta Flow on kehittynyt yli kolmenkymmenen tuhannen kävijän musiikkifestivaaliksi, joka useille vierailleen tarkoittaa hartaasti odotettua koko kesän loppukliimaksia. Tapahtumaan nuivasti suhtautuville Flow taasen näyttäytyy sen h-alkuisen nuorisokulttuurin kokoontumisajoina, jonne muotibloggaajat, graafikot ynnä muut luovien alojen edustajat kerääntyvät enemmin näyttäytymään muille samanmielisille kuin nauttimaan festivaalin esiintyjistä, joiden kaunis ulkokuori kumisee tyhjänä.
Olipa festivaalin kävijöistä tai heidän prioriteeteistaan mitä mieltä tahansa, selvää on ainakin se, että Flow Festival on seitsemänvuotisen olemassaolonsa aikana vaikuttanut suomalaiseen musiikkifestivaalin instituutioon. Rockmoguli Juhani Merimaan okrestroima Ankkarock järjestettiin viimeisen kerran vuonna 2010, kun se jäi tuoreemman ja nuorekkaamman yrittäjän jalkoihin, ummehtuneen konseptinsa ja vuosi vuodelta tylsemmän, Suomessa noin neljätoista kertaa vuodessa keikkailevien volbeateista ja thesoundseista koostuneen esiintyjäkaartinsa takia.
Suvilahdesta on myös muille suomalaisille festivaaleille levinnyt myös entistä laajempi, vettyneitä makkaraperunoita ja ylihintaisia tofunuudeleita haastava ruokatarjonta. Flow’n itsejulistama sota mautonta festariruokaa vastaan on levinnyt muun muassa Turun Ruisrockiin, jossa viime kesänä saattoi nauttia festivaalin järjestäjän, edellä mainitun Juhani Merimaan itsevalitsemista luomuviineistä kera Hans Välimäen valmistamien ruoka-annoksien, joihin kuului muun muassa ankanmaksaa sisältävä luomupossuburgeri.


Kokonaisvaltainen festivaali

Pohjimmiltaan Flow Festivalkin on aivan tavallinen musiikkifestivaali. Joukko ihmisiä kokoontuu rajatulle alueelle nauttimaan elävästä musiikista sekä eräistä oheisaktiviteeteista, joista tärkein on alkoholin nauttiminen. Mutta se, miten tämä perusajatus musiikkifestivaalista toteutetaan, erottaa sen muista. Flow’n takapirujen lähestymistapaa festivaalinsa järjestämiseen voisi kutsua kokonaisvaltaiseksi: Suvilahdessa muukin kuin elävä musiikki onkin yhtä lailla festivaaliin kuuluvaa.. Festivaalivieraalle eli asiakkaalle myydään muutakin kuin pelkkä viikonlopun mittainen musiikkielämys – festivaali itse kertoo olevansa ”musiikki- ja kaupunkikulttuurifestivaaliksi”, ja panostavansa muun muassa ”visuaaliseen taiteeseen ja muotoiluun”.
Tämä kokonaisvaltaisuus näkyy esimerkiksi jo edellä mainitussa ruokatarjonnassa. Ja paitsi että stereotyypistä festariruokaa kaikkien aistien perusteella parempaa syötävää on tapahtumassa ylipäätään tarjolla, se myös tuodaan voimakkaasti esille tapahtuman tiedotuksessa. Muistaako kukaan, että vielä muutama vuosi sitten yhdenkään suomalaisen festivaalin kotisivuilta olisi voinut lukea tarkkoja ruokalistoja? Kokonaisvaltaista oli viime kesänä myös festivaalin visuaalinen ilme: tapahtuman virallinen ulkoasu ulottui aina itsenäisten yrittäjien pitämiin ruokakojuihin asti. Suomalainen muotoilija Jaana Karell suunnitteli vain tätä tilaisuutta varten kalustuksen yhteen festivaalin ravintoloista. Festivaalialueen somistuksessa käytettiin kierrätettyjä materiaaleja ja Marimekkoa.

Kaiken takana on brändi

Tällainen ”monipuolinen festivaalikokonaisuus”, jossa huomiota saa esiintyjien lisäksi myös puitteet, on loppuunsaviedyn brändäyksen ja tuotteistamisen tulosta. Musiikki, visuaalinen anti, muotoilu ynnä muut ovat osasia tuotteessa, joka on harkiten tuotettu, brändätty ja suunnattu tietynlaiselle kuluttajaryhmälle. Verrataanpa Flow’ta tässä mielessä vaikkapa Provinssirockiin. Festivaalien musiikkitarjonta on pääpiirteittäin yhtä ekleettistä: Seinäjoella esiintyivät rinta rinnan System of A Down ja DJ Shadow, Suvilahdessa Kanye West ja Tony Trischka, maailman tunnetuimpia banjovirtuooseja. Provinssirock pyrkii houkuttelmaan asiakkaansa tarjoamalle vähän jokaiselle vähän jotakin. Ja tässä Flow eroaa muista suomalaisista festivaaleista: se on laidasta laitaan ulottuvasta esiintyjäkaartistaan huolimatta tarkasti rajannut kohdeyleisönsä, joka on musiikkimaultaan heterogeeninen, mutta kiinnostunut juuri niistä asioista, joihin Flow panostaa: designiin, ekologisuuteen ja muuhun kaupunkilaiseen elämäntapaan.
Kannattavaa tästä tekee se, että Flow’n stereotyypisellä kävijällä on ostovoimaa ja kiinnostusta käyttää sitä. Flow’n kohdeyleisö, jonka edustajia on aikojen saatossa kutsuttu niin nuoriksi urbaaneiksi aikuisiksi, boheemeiksi porvareiksi ja viimeisimmin hipstereiksi, on helppo myydä näiden hyvinansaitsevien ja kuluttamisesta kiinnostuneiden rahoista kilpaileville yrityksille. Sattumoisin Flow’n pääyhteistyökumppani Nokia keskittyi mainostamaan festivaalivieraille juuri älypuhelinvalikoimaansa ja toinen sponsori, Helsingin Sanomat, lehtensä tablettisovellusta. Marimekko suunnitteli festivaalille oman kangaskassin. Heineken pyrki hollantilaisen eksotiikkansa turvin anastamaan markkinaosuutta suomalaisilta keskioluilta ja myi festivaaleilla oluttaan seitsemän euron hintaan.
Pintapuolin Flow Festival samankaltainen festari kuin muutkin, mutta sen takana liikkuva bisnesidea ja markkinointistrategia edustavat uudenlaista tapaa järjestää musiikkifestivaali. Aika näyttää, ilmestyykö idea kokonaisvaltaisemmasta festivaaliviikonlopusta ja pidemmälle viedystä tuotteistamisesta myös muiden suomalaisten festivaalipromoottoreiden fläppitauluille ja markkinointisuunnitelmiin.

Kirjoitus löytyy myös ensi viikolla ilmestyvästä Poleemin numerosta 3/2011.

THREE SONG THURSDAY

Olen elänyt musiikillisesti Britanniassa vuodessa 1991.

MUSATÄRPPI #5 GIRLS - FATHER, SON, HOLY GHOST

No hei vaan pitkästä aikaa!

Sankari on ollut liian pitkällä kirjoitustauolla, pahoittelen suuresti siitä. Sateisena ja syksyisenä maanantaina on hyvä palata jälleen perusasioiden, nimittäin hyvän uuden musiikin, äärelle.

Amerikan raitilta kotoisin oleva GIRLS julkaisi toisen albuminsa 14. syyskuuta. Kyseessä on sankarin kohdalla varmasti yksi vuoden odotetuimmista julkaisuista. Vuoden 2009 Album oli ekleettinen kokoelma simppeleitä, kauniita ja kauniita pop-kappaleita, ja viimevuotinen Broken Dreams Club-ep oli laadultaan vähintäänkin samaa tasoa. Viime vuoden Flow-esiintymistä haukuttiin kotimaisessa musiikkimediassa, mutta ainakin sankari (ja ilmeisesti ainakin myös levykauppa Stupidon eräs myyjä kertomansa mukaan) piti keikasta kuin se kuuluisa hullu puurosta. Jo (ainakin kerran) tässä blogissa mainitun The Pains of Being Pure at Heartin ohella Girlsistä on näistä syistä tullut yksi suosikeista viime vuosina esiin pulpahtaneista bändeistä.



Father, Son, Holy Ghost on ja ei ole edeltäjänsä kuuloinen levy. Tuotantotapa, sovitukset sekä musiikkilliset innoittajat löytyvät edelleen suunnilleen samalta musiikkihistorian periodilta, jostain 1950- ja 1960-lukujen pop-musiikista. Kappaletasolla taas ollaan menty entistä syvemmälle peliin: kappaleet ovat pitempiä, monitahoisempia, sanalla sanoen hapokkaammilta. Levyn ensimmäinen kappale, Honey Bunny, muistuttaa myös eniten debyyttialbumin surf rock-vaikutteista, ja Love Like A River on hätkähdyttävästi Beatlesin Oh! Darlingilta kuulostava R&B-pastissi. Kappale on jatkoa Girlsin tavalle viitata menneiseen pop-kappaleisiin plagiarismin riman puhtaalla tyylillä ylittäen.

Lauran tai Lust for Lifen kaltaisia puritaanisia pop-hitti-paraatia levyltä on kuitenkin turha odottaa. Father, Son, Holy Ghostilla Girls keskittyy enemmän junnaamiseen ja hitaaseen paisutteluun. Poissa ovat Hellhole Ratracen ja Morning Lightin shoegaze-vaikutteet. Löytyy hammondia ja progehuilua, välillä bändi kuulostaa 70-luvun protoheviltä, Deep Purplelta ja jopa Dungenilta. Vomit, joka on helppo mieltää levyn selkärangaksi, kasvaa kuudessa ja puolessa minuutissa vuoren kokoiseksi gospel-hymniksi. Baptistiseurakunnasta löydetyt afroamerikkalaiset soul-äänet luovat hämmentävän, mutta toimivan ristiriidan Chris Owensin äänen kanssa, joka tutun heräjävän vibratonsa avulla laulaa itsensä ihmisten sydämiin: "Come in to my heart."

Lyyrisesti Owens on mennyt synkempään suuntaan. Albumilla teksteistä oli silloin tähden havaittavissa optimismia, päättäväisyyttä ja toiveikkaita rakkaudenosoituksia, kuten Hellhole Ratracen loppumantrassa: "I don't wanna cry / my whole life through / I wanna do some laughin' too / so come on come on and laugh with me". Nyt kaikki kuolevat ja menevät helvettiin. Teksit on kirjoitettu pop-musiikin konventioille kumartaen, kuulostamatta kuitenkaan ummehtuneelta ja vanhanaikaiselta.

Girlsin suurin vahvuus onkin juuri ottaa roppakaupalla jotakin vanhaa viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta julkaistusta musiikista, ja tehdä siitä kuitenkin tuoretta ja ennenkaikkea itsensä kuuloista. Elämme musiikinhistoriassa ennenkuulematonta aikaa, jona yhä useampi ja useampi uusi yhtye hioo soundiaan etsimällä innoitusta enemmän menneestä kuin tutkimalla uutta ja tuntematonta. Girls noudattaa ensiksi mainittua metodia, mutta tekee sen paremmin kuin yksikään muu.


HONEY BUNNY


VOMIT


MY MA


LOVE LIKE A RIVER

valoa syksyyn toivoo,
sankari

SUURI FLOW-TÄRPPI-POSTAUS

Koska työpäivästäni on jäljellä noin kaksi ja puoli tuntia eikä mulla ole täällä mitään tehtävää, ajattelin tehdä pienen postauksen aiheena jo alle kahden viikon (!) päästä tapahtuva Flow Festival. Vuorossa esittely artisteista, jotka itse aion tsekata, ja samaa suosittelen teillekin. Osa esiintyjistä ovat tuttuja aiemmista postauksista, ja osa taas ansaitisisivat kokonaan oman musatärppi(tm)-esittelynsä.

PERJANTAI:

Warpaint

Perjantaina kello 21.00 esiintyvä Warpaint on ainakin muutamalla tavalla hieman poikkeuksellinen bändi. Toisin kuin niin moni nykypäivän tyttöbändi (jolla tässä tapauksessa tarkoitetaan yhtyettä, jonka kaikki jäsenet ovat kauniimman sukupuolen edustaja), bändi ei leikittele söpöydellä soittamalla korostetun yksinkertaisia tyttö-poika-aiheisia kappaleita. Warpaintin jäsenet on viimevuotisen debyyttialbuminsa perusteella oikeasti lahjakkaita soittajia ja säveltäjiä, jotka ovat rakentaneet tutuista rakennuspalikoista omanlaistansa musiikkia. Erityisesti bändin rytmiryhmä vakuuttaa. Bändin musiikki on kuin Sofia coppolan ohjaaman, kivikautisia heimoristiriitoja kuvaavan elokuvan soundtrackiltä.

El Guicho

Perjantai-illan iloisesta kreisibailauksesta huolehtii Espanjan oma poika El Guincho.

Joy Orbison

Perjantai-iltana dj-setillään ihmisiä viihdyttää myös brittituottaja Joy Orbison (ei tiettävästi sukua Roylle). Luvassa dubstepbassomurinaa ja kieroja rytmejä, joiden jälkeen voi alkaa miettiä illan jatkopaikkaa jasiirtyä jatkamaan iltaa pippaloita (festarialueen tuonti-Heinekenia halvempien) nestemäisten päihteiden parissa.

LAUANTAI:

The Pains of Being Pure At Heart

Lauantaina kello 17.45 soittaa bändi, jota odotan kaikkein eniten, The Pains of Being Pure At Heart. Pitchfork kirjoitti uuden Belong-albumin arvostelussaan loistavasti, kuinka The Pains vältti esimerkillisesti joutumasta yhtä juttua (tässä tapauksessa kasariteetä) kierrättäväksi yhden albumin ihmeeksi. Bändi päivitti soundiaan siirtymällä erttäin onnistuneesti vaihtoehtomusiikin aikajatkumolla yhden vuosikymmenen eteenpäin 90-luvulle ja esimerkiksi Smashing Pumpkinsin äänimaailmoihin. Mulla on kovat odotukset keikasta, toivottavasti en pety.

Iron & Wine


Vaikka itse olen vähän pudonnut Sam Beamin kelkasta, on Iron & Winen ekalla Suomen keikalla kova potentiaali olla kova juttu. Vähän harmi, että I&W esiintyy isolla lavalla vielä melko valoisaan aikaan kello 19.30, itse olisin ehkä kääntänyt I&W:n ja Trendi-lehden lukijakunnan megasuosikkiartistin Lykke Lin slotin päittäin. Toivottavasti myös alkupään tuotantoa kuullaan, haluaisin kuulla ekojen levyjen biisejä kokonaiselle bändille sovitettuna.

SUNNUNTAI

Twin Shadow

Sunnuntai on ehkä kuitenkin tämän vuoden Flow'n päivistä kovin. Kello 19.30 esiintyy Twin Shadow, jonka ablumi Forget meni minulta viime vuonna kokonaan ohi. Twin Shadow'n alias George Lewis Jr:n ääntä on vertailtu paljon Morrisseyhyn, eikä täysin perusteetta. Fraseerausseikkojen tulisi kuitenkin tässä tapauksessa jäädä sen faktan varjoon, että mies on säveltänyt ja tuottanut loistavan albumin, joka on täynnä korviahiveleviä sekä sydämensärkeviä melodioita ja koskettavia lyriikoita.

Kanye West


Joo, ehkä tästä ei tarvitse sanoa mitään. Sen sijaan lainaan yhtä hienoa lainia My Beautiful Twisted Fantasyltä:

"One day I'm gon' marry a pornstar
We'll have a big ass crib and a long yard
We'll have a mansion and some fly maids
Nothin' to hide, we both screwed the bridesmaids"

James Blake


James Blakella on ehkä vähän epäkiitollinen esiintymisaika. Luulen, että Kanyen keikan jälkeen aika moni lähtee adrenaliinihöyryissään jatkamaan iltaa jonnekkin muualle ja Blaken keikkaa katsovat eivät ehkä jaksa keskittyä tällaseen hissuttelumusiikkiin Kanyen kreisibailausvyörytyksen jälkee. JB:llä on kuitenkin kaikki mahdollisuudet laittaa koko festivaali kunnialla pakettiin hyvin hoidetulla setillä ja tehdä Flow 2011:sta ikimuistettava.

pidetään huolta,
sankari.

MUSATÄRPPI #4: TENNIS - CAPE DORY

Suhteeni hypeen ja sen aallonharjalla ratsastaviin bändeihin on monimutkainen. Monimutkainen se on kahdella tapaa:

1. Sisäinen skeptikkoni elähtää aina, kun musiikkimedia, oli se sitten Pitchfork, Radio Helsinki, Rumba, NME, joku muu mikä tai nämä kaikki yhdessä suitsuttavat artistia A samanaikaisesti. Liian usein uusi, nouseva bändi saa osakseen palstatilaa ilman mainittavaa syytä - mikä ei tee hyvää kenellekkään: bändille, yleisölle, levy-yhtiöille. (Tarkemmin ajateltuna hypestä tällä tapaa hyötyvät lähinnä juuri musiikkimediat, jotka saavat lehtensä ja www-sivunsa helposti täytettyä kritiikittömällä sisällöllä). Bändin harteille kaadetaan sellaiset odotukset, joiden alla se ei voi kuin epäonnistua; yleisö kokee suuren pettymyksen, kun bändi X:n albumi ei olekkaan se mestariteos, jota kaksi internetissä julkaistua treenisdemoa antoivat ymmärtää.

2. Musiikki parhaimmillaan aiheuttaa minussa sellaisia elämyksiä, jotka värähtelevät hyvin henkilökohtaisilla ja yksityisillä aallonpituuksilla. Levyjen kuunteleminen ja niiden kokeminen (erotuksena vaikkapa keikoista tai myöhäisten iltojen tnassilattiafiilistelyistä) kuuluu siis sellaiseen yksityisyydeen sfääriin, jossa tahdon muodostaa omat tulkintani ja käsitykseni jostain levystä tai kappaleesta omin päin. Tästä syystä ostan hyvin harvoin uusien, kaikkien musiikkimedioiden huomion kohteena olevien artistien levyjä silloin, kun hype ko. artistista on kuumimmillaan.

Edellä kirjoitettu alustuksena yhtyeeseen, jota on jossain määrin hypetetty ja sen jälkeen kohdeltu kaltoin, ja jonka kohdalla tein poikkeuksen: Tennis. Pitchfork mainitsi bändin jossain vuoden 2011 lupaukset -jutussa vuoden vaihteessa. Sen jälkeen siuvsto on tasaisesti uutisoinnut yhtyeen edesottamuksia ja odottanut debyyttialbumin julkaisua. Lopputulos: levy ulos Fat Possumilla tammikuussa ja arvosanaksi 6.2.

Tenniksen perusti vuonna 2010 aviopari Patrick Riley ja Alaina Moore, jotka tapasivat collegessa opiskellessaan filosofiaa. Cape Dory -levyn taustalla piilevää syntytarinaa, joka on mainittu bändiä käsittelevissä jutuissa JOKA KERTA, ja prosentuaalisesti varmaan useammin kuin aikoinaan Bon Iverin ensimmäisen levyn yhteydessä tarinaa jostain Justin Vernonin mökkireissusta. Tarina Cape Doryn taustalla ei ole mielestäni kovin kiinnostava tahi edes mitenkään oleellinen, en siis toista sitä tässä. Yhtyeen musiikki istuu siihen kummalliseen viime vuosien ranta-surf-pop-aaltoon, jota edustavat vaikkapa Best Coast, Wavves, Dum Dum Girls sekä ensimmäisellä levyllään jossain määrin toinen tyttöbändi (jossa ei soita ainuttakaan naissukupuolen edustajaa) Girls. Kitarat helisevät runsaalla kaiutuksella mutta säröä käytetään vähemmän kuin edellä mainitut sielunveljet- ja sisaret ja Mooren leikittelevän tyttömäinen ääni sopii yhtyeen kepeiden tyttö-poika-tarinoiden tulkitsemiseen.

Vaikka Tennis ei todellakaan tuo oikeastaan mitään uutta genreensä tai musiikkiin ylipäätään, Tenniksessä on jotain, mikä nostaa sen tavallisen hypebändin yläpuolelle. Kirkkaan soundimaailman, hyvin kirjoitettujen kappaleiden sekä ihan mukiinmenevien sovitusten lisäksi bändillä on jotain mikä puuttuu monelta niin sanotulta hypebändiltä: yhtye kuulostaa siltä että se seisoo rehellisesti yksinkertaisen, mutta itsessään toimivan konseptin takana. Cape Dory onnistuu siinä, mitä se tekee: albumi on alusta loppuun onnistunutta, aurinkoista pop-musiikkia. Musiikissa on ihan okei olla välillä vaan ihan kiva, jos ei yritä olla muutakaan. Maailma tarvitsee myös hieman tyhjänpäiväistä poppia.

Yhden miinuksen annan levylle sen kannen takia. Se ei ole hauska millään tapaa, eisovi levyn huumorintajuttomaan (joka tässä yhteydessä ei ole negatiivinen attribuutti) sisältöön mitenkään ja on vain ja ainoastaan vitun tyhmän näköinen.

SOUTH CAROLINA


MARATHON


aurinkoa ja hyviä rusketuksia,
Sankari

perjantain kunniaksi

nauroin. vice stylen rinnalla mediaanimuotiblogi näyttää mielikuvituksettomien neurootikon livejournal-puuhastelulta (mitä muotiblogit oikeastaan ovat).

http://vicestyle.com/en/news/today/post/a-superficial-look-at-mennonite-style



-sankari

VBS.TV: Rule Britannia

Morjensta vaan!

Olen tässä viime aikana viettänyt aikaa Vice -lehden (jota arvostan kovasti) audiovisuaalisen ulokkeen VBS.tv:n dokumenttien parissa. Dokkarit ovat aihealueeltaan ja kerrontatavallaan linjassa emomedian tyylin kanssa: valokiilaan pääsevät yhteiskunnan marginaalisimmat ilmiöt ja yksilöt, ja ne kuvataan inhorealistisen rujosti mutta myös saatanan hauskasti.

Eniten oon vilkuillut Rule Britannia -sarjaa, joka dokumentoi tuon ennen-niin-suuren-ja-mahtavan saarivaltakunnan nyky-yhteiskuntaa. Tässä kolme hauskinta/pysähdyttävintä/muuten vaan siistiä pätkää:

Teenage Riot käsittelee vuoden 2010 opiskelijamielenosoituksia. Tuhanssittain opiskelijoita kokoontui suurimpiin miekkareihin sitten Maggie Tatcherin päivien vastustamaan suunnitelmia korottaa yliopistojen lukukausimaksuja. Dokkari spekuloi olivatko mielenosoitukset merkki nuorison uudesta politisoitumisesta vai pelkkä muotioikku. Osuvimman poliittisen analyysin ohjelmassa tarjoaa muuten twentysomething-lädi, joka pölli mielenosoituksissa jengin lompakoita ja veskoja.

Royal Wedding kuvaa eri brittiyhteisöjen reaktioita viime kevään kuninkaallisiin häihin. Ääneen pääsee muun muassa ko. spektaallista pornoparodiaa tekevä filmiryhmä, äärikristillisoikeistolainen England Defense League, porukka fundamentalistimuslimeja sekä pari englantilaista pissistä.

Swansea Love Story on kuvaus Swansean, Brittein Saarten Detroitin, heroiininisteistä. Trainspotting ilman Robert Carlylea ja coolia soundtrackia. Dokkarissa näytetään huumeidenkäyttöä ilman minkäänlaista sensuuria, mutta suosittelen siitä huolimatta myös piikkikammoisille. Oli oikeasti sykähdyttävää katseltavaa.

Nautitaan helteistä,

Sankari

MY BLOODY VALENTINE

My Bloody Valentine oli/on alunperin Irlannin saarelta kotoisin oleva nelihenkinen yhtye. Kevin Shields, joka vastasi suurimmilta osin biisien sävellyksestä ja Colm Ó Cíosóig (rummut) perustivat bändin 1983, soittivat jonkin aikaa ilmeisesti jonkinlaista räkäpunkkia - jota en ole vaivautunut kuuntelemaan - minkä jälkeen pojat muuttivat Lontoon metropolikseen puhtaalta pöydältä -tyyppinen ajatus mielessää. Lontoossa homma lähtikin ns. rytisevään nousuun. Bändiin palkattiin Belinda Butcher (kitara & vokalit) ja Debbie Googe (basso) ja yhtye julkaisi 80 -luvun puolivälissä joukon EP:tä, joista tärkeimmät lienevät vuoden 1988 Feed Me With Your Kiss ja You Made Me Realise. Merkillepantavaa on, että nämä ep:t erosivat toisistaan tyylillisesti huomattavasti: Sunny Sunday Smile oli söpöä tweetä, kun taas edellä mainituilla julkaisuilla My Bloody Valentine kuulosti huomattavasti rosoisemmalta ja ennen kaikkea äänekkäämmältä. Vuonna 1988 ilmestyi myös bändin ensimmäinen albumi, Isn't Anything.

Kaikki bändin 80 -luvun tuotokset jäävät kuitenkin vuonna 1991 ilmestyneen, yhtyeen magnum opuksen, Lovelessin varjoon. Lovelessin äänitysprosessi on kaikessa karmeudessa jäänyt ikuisiksi ajoiksi popmuusikin historiankirjoihin. Albumin äänitykset kestivät kaksi vuotta, joidenka aikana yhtye, etunenässä Shields, erottivat vinon pinon tuottajia, miksaajia, äänittäjiä ynnä muita toimihenkilöitä ja käytettin mitä ihmeellisimpiä kikkoja esimerkiksi Butcherin vokaalien äänittämiseksi (tarkkailukopin ja äänityshuoneen jossa Shields ja Butcher äänittivät, vedettiin muun muassa verho, jonka läpi Shields kommunikoi joka oton jälkeen, oliko otto hyvä vai ei). Ai niin, ja levyn äänittäminenhän maksoi loppujen lopuksi villeimpien huhujen mukaan jopa 250 000 puntaa, mikä meinasi suistaa bändin levy-yhtiön, Creation Recordsin, konkurssiin. Äänitysten aikaisen, vähintäänkin oudoksi haukuttavan käytöksen takia Shieldsiä vertailtiin sellaisiin kavereihin kuin Syd Barrett ja Brian Wilson.


Niitä 250 000 Lontoon rahaa ja Shieldsin mielenterveyttä ei kuitenkaan uhrattu turhaan, sillä Lovelessia voisi oikeastaan kuvailla täydelliseksi albumiksi ja sen äänimaailmaa virheettömäksi. Äänekäs, aggressivinen ja ajoittain luontaantyöntävä mutta myös ilmava, tasapainoinen eikä missään nimessä tukkoinen. Levyllä raastavan kuuloisia kitarariffejä yhdisteltiin nerokkaisiin popmelodioihin. Kitarat äänitettiin niin monimutkaisten efektimankeleiden läpi, ettei Shields ilmeisesti itsekään enää muista, miten kitaran täydellinen äänimaailma saatiin aikaiseksi. Soon -kappaleella käytettiin 90 -luvulle ah-niin-ominaista-mutta-tässä-kontekstissa-yllättävää tanssibiittiä.

Bändin live-esitykset ovat taas luku erikseen. Bändi on aina soittanut lujaa, ja esimerkiksi vuoden 2008 reunion-kiertueella Roskilden keikalla miksauspöydän vierestä mitattiin yhtyeen aiheuttaman äänenpaineen olevan 150 desibeliä. Se on vitun paljon. My Bloody Valentine on livenä ei paitsi henkinen, mutta myös ehdottomasti fyysinen kokemus. Böndillä on tapana soittaa keskellä You Made Me Realise -kappaletta vaihtelevan pituinen feedback-vyörytys, jonka fanit ovat ristineet ei enempää ja vähempää kuin Holokaustiksi. Jopa puolen tunnin mittainen vieraannuttava spektaakkeli on kuulemma aiheuttanut yleisössö runsaasti fyysisiä pahoinvoinnin oireita. Kaiken tämän takia My Bloody Valentine kuuluu siihen artistien joukkoon, jotka ihan oikeasti haluaisi todistaa elävänä. Se ei edes välttämättä ole mahdotonta, sillä huhujen mukaan bändin tarina ei päättynyt em. 2008 kiertueeseen. Jopa uudesta materiaalista on vihjailtu.


Kyseessä on valehtelematta (koska seuraavaa määrettä käytetään aivan liian usein) yksi viimeisen kahdenkymmenenviiden tärkeimmistä bändeistä. Lovelessilla My Bloody Valentine oikeastaan valoi shoegaze-genren sellaiseksi kuin se nykyään tunnetaan, ja josta niin moni nykypäivän musamedioissa poseeraava uusi indieyhtye. Jos minulta kysytään, ei 90 -luvun tärkein brittiläinen yhtye ollut Oasis, Pulp tai Blur, vaan My Bloody Valentine, joka soittaa uhoilevat lädit ja introvertit nörtit suohon milloin vaan.

YOU MADE ME REALISE


SOMETIMES


SOON


ONLY SHALLOW


Keep it real,
sankari

MUSATÄRPPI#3: JAMES BLAKE

Morjensta taas!



Tällä hetkellä sankarin levysoittimella on pyörinyt eniten Englannin Lontoosta ponnistavan James Blaken self-titled debyyttialbumi. JB:n yhteydessä on bruukattu käyttää sellaisia määritteitä kuin dubstep, post-dubstep, elektroninen soul ja niin edelleen. Kaikenlaiset nimihirviöt sivuun työntäen on kuitenkin kaikkein helpoin tapa kuvailla jannun tuotantoa lienee todeta se, että tämä vuonna 1989(!) syntynyt kaiffari sekoittaa enempi tai vähempi kaikenlaisia Brittein saarten musiikkityylejä, elektronisesta tanssimusiikista kitaramusaan asti. Tästä sekametelisopasta kaikkein eniten kyllä kuuluu selvä viimeisen noin viiden vuoden ajan jyllänneen dubstep-villityksen vaikutus. Vokaalit ovat ajoittain vahvasti autotunetettuja ja ne syvät bassotaajuudet, nuo dubstepin kuuluisimmat tuntomerkit, jylläävät ajoittain niin, että lahkeet lepattavat ja lattialaudat tärisevät. (Vähän harmittaakin se, ettei kotisterkkoihini kuulu subwooferia).

Asia ei kuitenkaan ole todellakaan näin yksinkertainen. Blake on kuin mikäkin dekonstruktionisti ikään riisunut levyllään pois lähes kaiken muun genrelle ominaisista musiikillisista elementeistä kuten nyt esimerkiksi ne synkopoidut, säksättävät ja nykivät rumpuloopit. Levyllä kuullaan myös ilmiselviä shoegaze-vaikutteita (esimerkiksi The Wilhelm Scream) ja puhtaasti afroamerikkalaiseen populaarimusiikkiperinteeseen (gospel-musiikki jne) nojaavia kerrostettuja vokaaleja. Jäljelle jää intiimiä ja välillä hermostuttavan lähelle tulevaa elektronista rytmimusiikkia, jota kuunnellessaan ei todellakaan ala ensimmäiseksi mieli tanssia. Lähtökohtia ja lopputulosta verratessa James Blakella on jonkin verran yhteistä esimerkiksi The XX:n kanssa.

Levyn ehdoton keskipiste lienee uusi versio Feistin The Reminder-levyltä tutusta Limit To Your Love -kappaleesta, joka on saanut runsahahkosti airtimea esimerkiksi Radio Helsingissä. Blaken versio kappaleesta tuo idean tasolla mieleen Cat Powerin touhut. Vaikka Blake ei muuta kappaleen soinnutusta tai melodiaa niin kuin Chan Marshall, siinä tavassa, jolla JB laittaa tutun kappaleen palasiksi ja kokoaa sitten tahtomistaa osista lähes oman biisinsä, on paljon samaa.

Yksi asia, jota levystä puhuttaessa on ehdottmasti mainittava, on albumin tuotanto. Vaikka levy on varmasti tehty lähes täysin läppärillä, syntikalla ja mahdollisesti erillisillä rumpukoneilla, levyn soundi on silti hengittävä ja elävä, mikä saa sen erottumaan genrestään. Kaikkein hienoimmin tämä tulee ilmi jo kerran mainitulla The Wilhelm Scream -hittikappaleella.

Flow-keikalla nähdään,
Sankari.

LIMIT TO YOUR LOVE


THE WILHELM SCREAM


LINDISFARNE



P.S Niin, kaveri on siis tosiaan samanikäinen kuin sankari, ja se raastaa sankaria syvästi.

8 1/2

Jos luette tätä vielä tänään, torstaina 19.5.2011 ennen kello kuutta, kääntäkää radiovastaanottimenne Radio Helsingin taajuudelle 88,6 Mhz tai www.radiohelsinki.fi.

Torstaisin kello 18.00 lähetetään nimittäin Nick Trianin hostaama 8 1/2 (sen Fellini-elokuvan mukaan), radio-ohjelma, jossa Sankarikin on kuullut ensimmäistä kertaa valtaosan löytämistään uusista artisteista. Tässä blogissa käsitellyistä bändeistä Smith Westerns on ainakin yksi esimerkki. Sankari on viettänyt lukusia torstai-iltoja kuunnellessa mitä kaikkea jännää radioaallot tällä kertaa kantavat nickin levylautaselta omaan tajuntaani. Ehkä pientä romantiikkapitoista nostalgiatrippailua jonnekkin 1950- ja 60-luvuille, kun suurin osa musiikista kulutettiin vielä joko livenä tahi radion kautta, mutta mitäs näistä.



Ohjelman musiikkityyli painottuu perinteisillä bändisoittimilla soitettuun melodiseen indiepop/rock-musiikkiin. Täältä näkee Mr. Trianin Top-100-soitetuinta artistia. Lisäksi, jos jokin korviahivelevän kappaleen esittäjä tai nimi menee ohi korvien, Radio Helsinki melko ansiokkaasti postaa ohjelmiensa soittolistan nettiin käytännössä heti lähetyksen päätyttyä.

Antoisaa torstai-iltaa huippumusan parissa toivottaa,

sankari.

DEATH CAB FOR CUTIE

SANKARI RATSASTAA TAAS!

Pahoitteluni, arvon lukijat, yli kuukauden mittaisesta tauosta sankarin seikkailussa populaarikulttuurin peloittavassa maailmassa. Sankaria on pitänyt kiireisen... no, elämä. Tietäkää sitten, että tämäkin postaus syntyy viikon päästä olevan tentin ja siihen valmistautumisen kustannuksella.

Koska sankari ei viime aikoina ole kyennyt tutustumaan uuteen musiikkiin ainakaan albumimitassa (tilanne toivottavasti muuttuu, kun koittaa kesäduunin ensimmäinen TILIPÄIVÄ), ajattelin ammentaa postaukseeni popmusiikin miltei pohjattomasta klassikoiden aarreaitasta. Jos menneessä postauksessa mainittu Bright Eyes oli teinivuosina ns. douppia, kakkosena tuli tuohon aikaan Death Cab For Cutie-niminen orkesteeri.

Itsehän tutustuin Death Cabii, kuten varmasti tuhannet muutkin ihmiset ympäri maailmaa, O.C-nimisen TV-sarjan kautta. Sarjan yhden päähenkilön, Sethin (johon sankarikin jossain määrin aikoinaan samaistui) ja vissiin kai myös ko. henkilöä esittäneen Adam Brodyn lempibändi oli mikäs muukaan kuin Kuolemataksi, eikä tätä epäröity mainita sarjassa useaan otteeseen. O.C:han meni muuten ihan helvetin kovaa alamäkeen jostain kakkoskauden puolestavälistä alkaen, joten ei siitä sen enempää.

Palatakseni asiaan, hankin sittemmin joskus vuoden 2005 aikana Death Cabin Transatlanticism-albumin vuodelta 2003, ja ko. äänitteestä tuli melko nopeasti yks ihan lemppareitani, ja tämä status pitää yhä tähän päivään saakka. Laulaja Ben Gibbardin siis-tosi-niinkun-ihanan koskettavat sanoitukset ja vaan yksinkertasesti helvetin hyvin kirjotetut kitararock-biisit toimi ns. vitun kovaa. Transatlanticism on musta edelleen bändin levyistä kaikkein kovin, joskin The Photo Album ja We Have the Facts and We're Voting Yes ovat ehdottomasti vähintään kiitettävän kouluarvosanan arvoisia.

Sen sijaan Transatlanticismin jälkeen bändin kehityskaari on mun suunnannut alaspäin. 2005 ilmestynyt Plans ja vuoden 2008 Narrow Stairs on levyjä, josta kuuluu kiusallisen hyvin läpi se, kuinka bändi on tullut tiedostamattaan tai ei, itsetietoiseksi uudesta, ennennäkemättömän suuresta yleisöstää, joka demografisilta arvoiltaan muistuttaa sattuneesta syystä yllämainitun nuoristo-ohjelman katsojakuntaa. Sanoitukset ovat kautta linjan hieman liian sokerisia ja ennalta-arvattavia, sävellyksistä ja sovituksista puuttuu innovatiivisuus ja freessiydentuntu, joka oli läsnä aiemmilla levyillä, kun bändi vielä naitti yhteen ysäri-indien, slowcoren ja häikäilemättömän biisivainun. Lisäksi vituttaa, että bändi viimeisimmillä levyillä sorvannut itselleen tollasen semirasittavan, keinotekosen ja silotellun studiosoundin.

Death Cabilla on kuitenkin aina paikka sydämmessäni, ainakin siksi että laulaja Ben yhdessä vaimonsa ZOOEY DESCHANELIN kanssa muodostaa indierockin Virallisen Parin. Siis mitä vittua, tänhän on pakko olla joku Luojan taivaasta määrämä juttu?

Oon vielä valmis antamaan bändille uuden mahdollisuuden, sillä Death Cabi julkaisee lähihetkinä uuden levyn, ja uusi biisi You Are A Tourist, on ainakin ihan ok. Toi video on muuten kuvattu yhdellä otolla, ja se striimatiin samanaikaisesti niitten sivuilla. Aikamoista!

YOU ARE A TOURIST



TRANSATLANTICISM



A MOVIE SCRIPT ENDING



405

no huhhuh!

Kaduilla kuiskittiin ja facebook täyttyi taas hehkutus-statuksista, kun ensi elokuun Flow-festivaalin esiintyjien ensimmäinen erä julkaistiin. Ja jes, mitä bookkauksia onkaan saatu aikaan! Viime kesän festari oli jo esiintyjäkaartin kannalta sankarin all time-festivaali-ränkkäyksen kärkikahinoissa. Tämän vuoden varaukset eivät rynnistä ihan yhtä leveällä rintamalla kun viime vuonna, mutta terävin kärki läpsii ehdottomasti viime vuotta persuksille. Tässä sellanen nopsakka koonta omista lemppareistani:



Ykkösenä tietenkin Kanye West. Erään tuttavani kanssa ollaan vitsailtu sillä, että mihinkään ulkomaanfestareille on turha lähteä jos sieltä ei löydy viime vuoden kovimpia levyjä (joka ei kuitenkaan ihan sen Pitchforkin 10.0 arvoinen ollut) julkastua Jeezyä. En olisi kuitenkaan arvannut, että ihan näin lähelle janari tulisi esiintymään, sen verran kallis Kanye varmaan näinä päivänä on. En oikeen vieläkään osaa ymmärtää miten Flow'lla melko pienen profiilin festarina on varaa maksaa niinkin isosta nimestä. Ilmeisesti Ruotsin Göteborgin Way Out West-festivaalin kanssa tehty yhteistyö kannattaa: ilmeisesti jonkilaista pakettimatkaa artisteille myymällä West on saatu kummallekin festarille. Way Out Westin Ja Flow'n esiintyjälistathan ovat muuten hätkähdyttävän samanlaiset, katsokaapa vaikka huviksenne.



Kakkosena listalla luonnollisesti blogissa jo kertaalleen hehkutettu The Pains of Being Pure at Heart. James Blaken tänä vuonna ilmestynyt levyn otan kuunteluun jahka eka palkka kesäduunista tipahtaa tilille. Iron & Wineä on tullut fiilisteltyä aika paljonkin, uutta levyä en oo vielä kuullut. Mogwai on klassikko. Destroyeria ja Twin Shadow'ta on musiikkimedioissa kovasti kehuttu.



Kaiken kaikkiaan loistava lineuppi, en tänän meinannut housuissani pysyä kun oltiin niin JÄNNÄN ÄÄRELLÄ! Tässä vielä kova biisi Kanyen My Beautiful Dark Twisted Fantasyltä kiimaa nostattamaan!

RUNAWAY (Video Version)

BRIGHT EYES

Kaikilla musiikkiin intohimoisesti suhtautuvilla ihmisillä on SE yksi ehdoton bändi tai artisti, joka kuin sieltä kuuluisalta apteekinhyllyltä annetaan vastaukseksi, kun tältä kysytään lempiyhtytettä. Suhde tähän artistin tuppaa yleensä olemaan kuin irrationaalinen ja krooninen teinirakastuminen - kaikkeen, tai ainakin lähes kaikkeen ko. artistin tekemisiin suhtaudutaan kritiikittömällä ihailulla. On oikeastaan ihan oikeutettua fanituksesta, vaikka sanasta fani nyt yleensä tulee mieleen siellä bäkkäreiden tai nykyaikaan sopivammin Justin Bieberin keikalla kirkuvan esiteinin. Sallittakoon myös aikuisille musankuluttajille ainakin yksi heikkous.



No, mulla lähimmäksi tätä bändiä pääsee BRIGHT EYES. Rakkaustarinamme alkoi sattumalta: luin joskus vuonna 2005 bändin levyä ylistäneen arvostelun, ja joskus vuosi sen jälkeen satuin ostamaan levyn päähänpistosta. Kyseessä oli toinen bändin vuonna 2005 julkaistuista albumeista, I'm Wide Awake It's Morning. Ensimmäinen kerta kuuntelu kerta on piirtynyt hyvin elävästi aivosoluihin. Levyn A-puolen päättyessä (oli muuten myös ensimmäinen vinyyli, jonka ostin) olin valmis toteamaan, että kyseessä on uusi lempibändini. Ja tämä tarina on tosi.









Oikeastaan bändistä puhuminen on kyseenalaista, ainakin noin vuoteen 2006-07 asti Bright Eyes koostui vain ja ainoastaan Conor Oberstin, jonka pärstän laitoin iloksenne tohon yläpuolelle. Vuodesta 2007 bändiin ovat kuuluneet Mike Mogis ja Nate Walcott. Biisit tekee edelleen pääasiassa Oberst. Bändin musiikillinen estetiikka on matkan varrellavaihdellut jonkin verran: ekoilla albumeilla (jotka äänitettiin C.O:n ollessa jotain 17-18) sekoiteltiin melko huolettomasti indierockin eri tyylejä. Yksi pohjavire musassa on kokoajan ollut amerikkalainen folk, kantri ja americana. Jo edellä mainittu I'm Wide Awake oli ihan puhdas kantrirock/folk-levy, kun taas yhtä aikaa julkaistu Digital Ash In A Digital Urn oli jonkinnäköistä electronicaa. Aikoinaan mua eniten kiehtoi koskettavahkot lyriikat, jotka iskivät silloiseen teinipoikaan kuin kuuma veitsi voihin, mikäli sallitte jatkaa latteiden sananlaskujen laukomista. Conorin ääni (jossa on kieltämättä jotain samaa kuin miehen omaa idolin Robert Smithin äänessä) kuulosti myös mun korvaan aidolta ja rehelliseltä.



Ihan vaan selvyyden takia, en itse siis ole ihan täysin uskottava Bright Eyes -fani. Ainakaan siinä mielessä, että en ole kuullut ihan jokaista b-puolta ja compilation-biisiä ja mun mielestä jollain albumeillakin saattaa olla ihan jopa huonoja kappaleita (jotka tosin keskittyvät pitkälti varhaistuotantoo). En ole itseasiassa edes kuullut ekaa kokopitkää, joka tosin koostuu kuulemma 14-15-vuotiaana tehdyistä kotiäänityksistä.



Tällaisissa teini-iältä perityvissä suosikeissa on kylläkin se ongelma, ettei niitä ihan kaikkein ihaneimpia biisejä voi välttämättä kuunnella ilman että kaiuttimista rytmin, sointujen ja melodian lisäksi kaiuttimista tulisi kaikennäköisiä teini-iän tunnekuohuja. Mun tapauksesa fiilis on vähän samanlainen kuin lukisi jotain vanhaa päiväkirjaa. Tällasessa tapauksessa musan kuuntelu voi olla turhan raskasta.



No nyt asiaan:

Easy/Lucky/Free. Esimerkki miehen kappaletta, jota voi olla vaikea kuunnella nykyisin.



Lua. Eka biisi, jonka opettelin soittaa kitaralla.



Make War



Four Winds





EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI! Ekasta klassikkopostauksesta paljastuu myös musatärpin siemen, sillä bright eyesiltä ilmestyi maaliskuussa UUS LEVY! sillä pitäs kuulemma olla jopa biisi, joka on nimetty Haile Selassien mukaan. terve mitä rastafari-menoa! itse en ole vielä ehtinyt sitä hankkia, koska olen köyhä. tässä kuitenkin biisi uudelta The People's Key-levyltä:

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=yLAMg6o5w2s&w=480&h=390]



rakkautta,

sankarinne.

MUSATÄRPPI #2: The Pains of Being Pure at Heart

Lisää sitä hyvää!

Jostain lastenkirjasta nimensä pöllineen The Pains of Being Pure Heart eka levy, vuonna 2009 ilmestynyt self-titled oli ns. kovaa shittiä. Niin kovaa, että taidan edelleenkin laittaa mun albumin lempparibiisin, Come Saturdayn , soimaan bileissä jos vaan saan koskea spotifyihin tai muuhun soittovälineeseen.

TPOBOAHin idea on melko yksinkertainen: enempi tai vähempi tyylipuhdasta tweepoppia, suomennettuna siis hyvin kirjotettua kitarapoppia, vitun isoilla säröillä gainit täysillä ja/tai reverbipönikkä lähellä maksimiasentoa. Kun ekan kerran ko bändiä kuulin, kuvailin sitä termillä My Bloody Valentine soittamassa The Smithsiä (joista kummastakin tulee varmaan joku klassikko-osastopostaus).

No, tänä keväänä bändi julkasee uuden levyn jonka voi kuunnella bändin sivuilla osoitteessa:

http://www.thepainsofbeingpureatheart.com/

Oon ite ehtiny kuunella vasta kerran läpi, enkä osaa sanoa vielä juuta enkä jaata. Ainakin kitaravallit on isompia, mikä nyt yksinäänkin on JUST HYVÄ! Todennäkösesti kuitenkin vuoden kovimpia juttuja.

Loppuun vielä ekalta levyltä kaks lempparibiisiäni, edellä mainittu Come Saturday sekä Everything With You:





Tässä on muuten kiva Super 8 -kameralla kuvattu video!

olkoon voima kanssanne!

MUSATÄRPPI #1: SMITH WESTERNS

Koska kansa kuulemma janoaa kuulla uutta musaa, siirrytään suoraan asiaan:

Välillä kehoni valtaava vastaansanomaton tunne hankkia uutta musiikkia kuunneltavaksi sai minut hallintaansa viime viikonloppua, ja jonkin näkösenä heräteostoksena kannoin kotiin SMITH WESTERNSin toisen levyn (ekaa en oo kuullu) DYE IT BLONDEN, jonka bändi julkaisi tossa vuoden alussa. Kuulin joskus samoihin aikoihin bändin jonku biisin radiosta, totesin että kuulostaapa hyvältä.

Esim. Pitchforkilta levy sai 8.4 (sen skaalalla erittäin hyvä) ja Best New Music -leiman. Mitä nyt ei toisaalta voi pitää merkkinä yhtään mistään, kunhan nyt laitoin tähän. Rolling Stone anto 3 ja puol tähteä, vertailun vuoksi.

Jossai haastattelussa bändi on sanonut (joka koostuu muuten 18-20-jannuista) vaikutuksensa olevan joku 60-luvun psykedeliapop, T. Rex ja Marc Bolan ja glam-vaiheen Bowie. Ainakin tässä tapauksessa musa kuulostaa aika pitkälti myös bändin vaikuttajilta. Melodiat on hienoja ja kitarat helejää. Eniten täytyy hehkuttaa liidikitaristin saundia, joka on aivan älyttömän irstaan hunajallinen.

niin tai näin, levy on ihan TÖRKEEN HYVÄN KUULOSTA poppista. En juuri koskaan kuuntele levyjä monta kertaa putkeen, mutta viime viikonlopusta en juurikaan ole vaivautunut etsimään levyhyllystä, itunesista tai ipodilta muuta ku Smith Westernsiä.



WEEKEND



IMAGINE PT.3



Levyn hittibiisi, joka aiheutti samanlaisia järistyksiä ensikuulemalta kuin Girlsin Lust for Life tai Pains of being pure at heartin Come Saturday aikoinaan.

ALL DIE YOUNG

is anyone out there?

Hei Helena, Anna (ja Kallekin)

"Rupee pitää porno-tumblria, ne on pop nyt."

Huolimatta erään kaiffarin suosituksesta, tästä blogista löytyy

• A) bändinamedroppausta


• B) muuta populäärikulttuuriavautumista


• C) no ehkä vähän sitä alastomuuttakin


• D) jotai muuta äm ii tee ää?

Toistaseks en muuten todellakaan ala levittelemään mitään url:ääyhtään mihinkää. Katotaan joskus sitten myöhemmin, jos ALKUHUUMA kestää noin kuukautta ja/tai muutamaa postausta pidemmälle.

Bonarina ja tän blogin LÄHTÖLAUKAUKSENA tosi nasta biisi, joka sijoittautui facebookissa julkaisemassani top 5-biisit kautta aikoijen-listassa jonnekkin sijojen 1-5 välille:



* joku voisi tietenkin sanoa, että ylipäätään blogin kirjoittaminen on nykyään in, pop ja hip. Mutta nyt kun tiedostin sen tällasessa kivassa sivuhuomautuksessa, olen irrottanut itseni tästä muoti-ilmiöstä. HAHA!

Ilon kautta,

sankari