Eikä kolmen lontoolaisen muodostama The xx jääkään lepäämään laakereilleen. Niin yleisölle kuin bändillekin lienee ollut selvää, että täysi hiilipaperikopio xx:n estetiikasta jaksaisi ylläpitämään Mercury Prizeen kulminoitunutta kriitikoiden ja kuuntelijoiden ihailua. Toisella levyllään The xx uudistaa soundiaan luontevan oloisesti – ykköslevyltä tuttu minimalistisen herkkyys on nyt käännetty Nigel Tufnelia vapaasti lainatakseni yhteentoista. Toisaalta bändi on ammentanut musiikkinsa myös uutta: jos ensimmäisellä levyllä oli vahvoja vaikutteita dubstepista (joka muuttaa voidaan liittää British Invasionin, punkin, rave-musiikin ja brittipopin maailmaajärisyttäneiden muusikillisten muotivirtausten joukkoon), käännytään Coexistilla vuosikymmentä tai kahta aikaisempaan aikaan – klubimusiikkiin. Useammin kuin kerran albumilla kuullaan nelijakoista bassobiittiä, joka saa jos ei nyt riehantumaan tanssilattialla, niin ainakin nyökyttämään päätä rytmin mukana, ehkä varovaisesti hartioita ja muutakin ylävartaloa.
Tyylitajuisesti suoritettu osittainen nahanluonti voidaan merkitä albumin taustoista vastanneelle Jamie Smithille. Debyyttialbumilla huomio kiinnittyi ennen kaikkea Oliver Simin ja Romey Madley Croftin hieman kuiskausta voimakkaammilla äänenpainoilla käytyyn vuoropuheluun, mutta Coexist voidaan laskea puhtaasti myös tuottajan virkaa hoidelleelle Smithille. Albumi on yksinomaa Smithin (jonka tuottajataidoista saimme jo väläytyksen Gil Scott-Heron-remixlevyllä We're New Here) taidonnäyte. Erityisesti kappaleilla Chained ja Reunion tuotanto on suorastaan majesteetillista.
Vaikka Coexistilla yhtye on monella tapaa mennyt eteenpäin, ei se ole kuitenkaan täydellinen albumi. Paikoittain bändin maksimaalinen minimalistisuus onkin pienoinen ongelma. Ajoittain on vaikea erottaa, missä yhtyeen esteettinen minimalistisuus loppuu ja kappale alkaa. Tunnelmaaluova tilantuntu kappaleiden sovituksissa ei kanna, jos sovitusta ei ole tukemassa hyvää sävellystä. Ensialbumillaan The xx nojasi paikoin rehellisesti pop-estetiikkaan – Coexistiltakin kaipaisi rehellistä, kiintopisteenä toimivaa pop-kappaletta a la VCR tai Basic Space. Jotkin kappaleet ovat vaarassa soljua ohi kuuntelijan korvien, vailla musiikillista ankkuripaikkaa.
Coexist ei ole kuitenkaan missään nimessä huono albumi. Siinä on tenhoavaa viehätysvoimaa, joka avautuu pitkän ajan kuluessa. Se on mitä varmimminkin niin sanottu grower, albumi, joka vaati tavallista useampaa kuuntelukertaa paljastaakseen täyden kauneutensa. Ehkä jonkinlainen henkilökohtainen side albumiin on juuri sellainen kitti, jolla albumin edellämainitut puutteet voi korjata.
