Suhteeni hypeen ja sen aallonharjalla ratsastaviin bändeihin on monimutkainen. Monimutkainen se on kahdella tapaa:1. Sisäinen skeptikkoni elähtää aina, kun musiikkimedia, oli se sitten Pitchfork, Radio Helsinki, Rumba, NME, joku muu mikä tai nämä kaikki yhdessä suitsuttavat artistia A samanaikaisesti. Liian usein uusi, nouseva bändi saa osakseen palstatilaa ilman mainittavaa syytä - mikä ei tee hyvää kenellekkään: bändille, yleisölle, levy-yhtiöille. (Tarkemmin ajateltuna hypestä tällä tapaa hyötyvät lähinnä juuri musiikkimediat, jotka saavat lehtensä ja www-sivunsa helposti täytettyä kritiikittömällä sisällöllä). Bändin harteille kaadetaan sellaiset odotukset, joiden alla se ei voi kuin epäonnistua; yleisö kokee suuren pettymyksen, kun bändi X:n albumi ei olekkaan se mestariteos, jota kaksi internetissä julkaistua treenisdemoa antoivat ymmärtää.
2. Musiikki parhaimmillaan aiheuttaa minussa sellaisia elämyksiä, jotka värähtelevät hyvin henkilökohtaisilla ja yksityisillä aallonpituuksilla. Levyjen kuunteleminen ja niiden kokeminen (erotuksena vaikkapa keikoista tai myöhäisten iltojen tnassilattiafiilistelyistä) kuuluu siis sellaiseen yksityisyydeen sfääriin, jossa tahdon muodostaa omat tulkintani ja käsitykseni jostain levystä tai kappaleesta omin päin. Tästä syystä ostan hyvin harvoin uusien, kaikkien musiikkimedioiden huomion kohteena olevien artistien levyjä silloin, kun hype ko. artistista on kuumimmillaan.
Edellä kirjoitettu alustuksena yhtyeeseen, jota on jossain määrin hypetetty ja sen jälkeen kohdeltu kaltoin, ja jonka kohdalla tein poikkeuksen: Tennis. Pitchfork mainitsi bändin jossain vuoden 2011 lupaukset -jutussa vuoden vaihteessa. Sen jälkeen siuvsto on tasaisesti uutisoinnut yhtyeen edesottamuksia ja odottanut debyyttialbumin julkaisua. Lopputulos: levy ulos Fat Possumilla tammikuussa ja arvosanaksi 6.2.
Tenniksen perusti vuonna 2010 aviopari Patrick Riley ja Alaina Moore, jotka tapasivat collegessa opiskellessaan filosofiaa. Cape Dory -levyn taustalla piilevää syntytarinaa, joka on mainittu bändiä käsittelevissä jutuissa JOKA KERTA, ja prosentuaalisesti varmaan useammin kuin aikoinaan Bon Iverin ensimmäisen levyn yhteydessä tarinaa jostain Justin Vernonin mökkireissusta. Tarina Cape Doryn taustalla ei ole mielestäni kovin kiinnostava tahi edes mitenkään oleellinen, en siis toista sitä tässä. Yhtyeen musiikki istuu siihen kummalliseen viime vuosien ranta-surf-pop-aaltoon, jota edustavat vaikkapa Best Coast, Wavves, Dum Dum Girls sekä ensimmäisellä levyllään jossain määrin toinen tyttöbändi (jossa ei soita ainuttakaan naissukupuolen edustajaa) Girls. Kitarat helisevät runsaalla kaiutuksella mutta säröä käytetään vähemmän kuin edellä mainitut sielunveljet- ja sisaret ja Mooren leikittelevän tyttömäinen ääni sopii yhtyeen kepeiden tyttö-poika-tarinoiden tulkitsemiseen.
Vaikka Tennis ei todellakaan tuo oikeastaan mitään uutta genreensä tai musiikkiin ylipäätään, Tenniksessä on jotain, mikä nostaa sen tavallisen hypebändin yläpuolelle. Kirkkaan soundimaailman, hyvin kirjoitettujen kappaleiden sekä ihan mukiinmenevien sovitusten lisäksi bändillä on jotain mikä puuttuu monelta niin sanotulta hypebändiltä: yhtye kuulostaa siltä että se seisoo rehellisesti yksinkertaisen, mutta itsessään toimivan konseptin takana. Cape Dory onnistuu siinä, mitä se tekee: albumi on alusta loppuun onnistunutta, aurinkoista pop-musiikkia. Musiikissa on ihan okei olla välillä vaan ihan kiva, jos ei yritä olla muutakaan. Maailma tarvitsee myös hieman tyhjänpäiväistä poppia.Yhden miinuksen annan levylle sen kannen takia. Se ei ole hauska millään tapaa, eisovi levyn huumorintajuttomaan (joka tässä yhteydessä ei ole negatiivinen attribuutti) sisältöön mitenkään ja on vain ja ainoastaan vitun tyhmän näköinen.
SOUTH CAROLINA
MARATHON
aurinkoa ja hyviä rusketuksia,
Sankari
