Morjensta taas!
Tällä hetkellä sankarin levysoittimella on pyörinyt eniten Englannin Lontoosta ponnistavan James Blaken self-titled debyyttialbumi. JB:n yhteydessä on bruukattu käyttää sellaisia määritteitä kuin dubstep, post-dubstep, elektroninen soul ja niin edelleen. Kaikenlaiset nimihirviöt sivuun työntäen on kuitenkin kaikkein helpoin tapa kuvailla jannun tuotantoa lienee todeta se, että tämä vuonna 1989(!) syntynyt kaiffari sekoittaa enempi tai vähempi kaikenlaisia Brittein saarten musiikkityylejä, elektronisesta tanssimusiikista kitaramusaan asti. Tästä sekametelisopasta kaikkein eniten kyllä kuuluu selvä viimeisen noin viiden vuoden ajan jyllänneen dubstep-villityksen vaikutus. Vokaalit ovat ajoittain vahvasti autotunetettuja ja ne syvät bassotaajuudet, nuo dubstepin kuuluisimmat tuntomerkit, jylläävät ajoittain niin, että lahkeet lepattavat ja lattialaudat tärisevät. (Vähän harmittaakin se, ettei kotisterkkoihini kuulu subwooferia).
Asia ei kuitenkaan ole todellakaan näin yksinkertainen. Blake on kuin mikäkin dekonstruktionisti ikään riisunut levyllään pois lähes kaiken muun genrelle ominaisista musiikillisista elementeistä kuten nyt esimerkiksi ne synkopoidut, säksättävät ja nykivät rumpuloopit. Levyllä kuullaan myös ilmiselviä shoegaze-vaikutteita (esimerkiksi The Wilhelm Scream) ja puhtaasti afroamerikkalaiseen populaarimusiikkiperinteeseen (gospel-musiikki jne) nojaavia kerrostettuja vokaaleja. Jäljelle jää intiimiä ja välillä hermostuttavan lähelle tulevaa elektronista rytmimusiikkia, jota kuunnellessaan ei todellakaan ala ensimmäiseksi mieli tanssia. Lähtökohtia ja lopputulosta verratessa James Blakella on jonkin verran yhteistä esimerkiksi The XX:n kanssa.
Levyn ehdoton keskipiste lienee uusi versio Feistin The Reminder-levyltä tutusta Limit To Your Love -kappaleesta, joka on saanut runsahahkosti airtimea esimerkiksi Radio Helsingissä. Blaken versio kappaleesta tuo idean tasolla mieleen Cat Powerin touhut. Vaikka Blake ei muuta kappaleen soinnutusta tai melodiaa niin kuin Chan Marshall, siinä tavassa, jolla JB laittaa tutun kappaleen palasiksi ja kokoaa sitten tahtomistaa osista lähes oman biisinsä, on paljon samaa.
Yksi asia, jota levystä puhuttaessa on ehdottmasti mainittava, on albumin tuotanto. Vaikka levy on varmasti tehty lähes täysin läppärillä, syntikalla ja mahdollisesti erillisillä rumpukoneilla, levyn soundi on silti hengittävä ja elävä, mikä saa sen erottumaan genrestään. Kaikkein hienoimmin tämä tulee ilmi jo kerran mainitulla The Wilhelm Scream -hittikappaleella.
Flow-keikalla nähdään,
Sankari.
LIMIT TO YOUR LOVE
THE WILHELM SCREAM
LINDISFARNE
P.S Niin, kaveri on siis tosiaan samanikäinen kuin sankari, ja se raastaa sankaria syvästi.
tiistai 31. toukokuuta 2011
torstai 19. toukokuuta 2011
8 1/2
Jos luette tätä vielä tänään, torstaina 19.5.2011 ennen kello kuutta, kääntäkää radiovastaanottimenne Radio Helsingin taajuudelle 88,6 Mhz tai www.radiohelsinki.fi.
Torstaisin kello 18.00 lähetetään nimittäin Nick Trianin hostaama 8 1/2 (sen Fellini-elokuvan mukaan), radio-ohjelma, jossa Sankarikin on kuullut ensimmäistä kertaa valtaosan löytämistään uusista artisteista. Tässä blogissa käsitellyistä bändeistä Smith Westerns on ainakin yksi esimerkki. Sankari on viettänyt lukusia torstai-iltoja kuunnellessa mitä kaikkea jännää radioaallot tällä kertaa kantavat nickin levylautaselta omaan tajuntaani. Ehkä pientä romantiikkapitoista nostalgiatrippailua jonnekkin 1950- ja 60-luvuille, kun suurin osa musiikista kulutettiin vielä joko livenä tahi radion kautta, mutta mitäs näistä.
Ohjelman musiikkityyli painottuu perinteisillä bändisoittimilla soitettuun melodiseen indiepop/rock-musiikkiin. Täältä näkee Mr. Trianin Top-100-soitetuinta artistia. Lisäksi, jos jokin korviahivelevän kappaleen esittäjä tai nimi menee ohi korvien, Radio Helsinki melko ansiokkaasti postaa ohjelmiensa soittolistan nettiin käytännössä heti lähetyksen päätyttyä.
Antoisaa torstai-iltaa huippumusan parissa toivottaa,
sankari.
Torstaisin kello 18.00 lähetetään nimittäin Nick Trianin hostaama 8 1/2 (sen Fellini-elokuvan mukaan), radio-ohjelma, jossa Sankarikin on kuullut ensimmäistä kertaa valtaosan löytämistään uusista artisteista. Tässä blogissa käsitellyistä bändeistä Smith Westerns on ainakin yksi esimerkki. Sankari on viettänyt lukusia torstai-iltoja kuunnellessa mitä kaikkea jännää radioaallot tällä kertaa kantavat nickin levylautaselta omaan tajuntaani. Ehkä pientä romantiikkapitoista nostalgiatrippailua jonnekkin 1950- ja 60-luvuille, kun suurin osa musiikista kulutettiin vielä joko livenä tahi radion kautta, mutta mitäs näistä.
Ohjelman musiikkityyli painottuu perinteisillä bändisoittimilla soitettuun melodiseen indiepop/rock-musiikkiin. Täältä näkee Mr. Trianin Top-100-soitetuinta artistia. Lisäksi, jos jokin korviahivelevän kappaleen esittäjä tai nimi menee ohi korvien, Radio Helsinki melko ansiokkaasti postaa ohjelmiensa soittolistan nettiin käytännössä heti lähetyksen päätyttyä.
Antoisaa torstai-iltaa huippumusan parissa toivottaa,
sankari.
sunnuntai 8. toukokuuta 2011
DEATH CAB FOR CUTIE
SANKARI RATSASTAA TAAS!
Pahoitteluni, arvon lukijat, yli kuukauden mittaisesta tauosta sankarin seikkailussa populaarikulttuurin peloittavassa maailmassa. Sankaria on pitänyt kiireisen... no, elämä. Tietäkää sitten, että tämäkin postaus syntyy viikon päästä olevan tentin ja siihen valmistautumisen kustannuksella.
Koska sankari ei viime aikoina ole kyennyt tutustumaan uuteen musiikkiin ainakaan albumimitassa (tilanne toivottavasti muuttuu, kun koittaa kesäduunin ensimmäinen TILIPÄIVÄ), ajattelin ammentaa postaukseeni popmusiikin miltei pohjattomasta klassikoiden aarreaitasta. Jos menneessä postauksessa mainittu Bright Eyes oli teinivuosina ns. douppia, kakkosena tuli tuohon aikaan Death Cab For Cutie-niminen orkesteeri.
Itsehän tutustuin Death Cabii, kuten varmasti tuhannet muutkin ihmiset ympäri maailmaa, O.C-nimisen TV-sarjan kautta. Sarjan yhden päähenkilön, Sethin (johon sankarikin jossain määrin aikoinaan samaistui) ja vissiin kai myös ko. henkilöä esittäneen Adam Brodyn lempibändi oli mikäs muukaan kuin Kuolemataksi, eikä tätä epäröity mainita sarjassa useaan otteeseen. O.C:han meni muuten ihan helvetin kovaa alamäkeen jostain kakkoskauden puolestavälistä alkaen, joten ei siitä sen enempää.
Palatakseni asiaan, hankin sittemmin joskus vuoden 2005 aikana Death Cabin Transatlanticism-albumin vuodelta 2003, ja ko. äänitteestä tuli melko nopeasti yks ihan lemppareitani, ja tämä status pitää yhä tähän päivään saakka. Laulaja Ben Gibbardin siis-tosi-niinkun-ihanan koskettavat sanoitukset ja vaan yksinkertasesti helvetin hyvin kirjotetut kitararock-biisit toimi ns. vitun kovaa. Transatlanticism on musta edelleen bändin levyistä kaikkein kovin, joskin The Photo Album ja We Have the Facts and We're Voting Yes ovat ehdottomasti vähintään kiitettävän kouluarvosanan arvoisia.
Sen sijaan Transatlanticismin jälkeen bändin kehityskaari on mun suunnannut alaspäin. 2005 ilmestynyt Plans ja vuoden 2008 Narrow Stairs on levyjä, josta kuuluu kiusallisen hyvin läpi se, kuinka bändi on tullut tiedostamattaan tai ei, itsetietoiseksi uudesta, ennennäkemättömän suuresta yleisöstää, joka demografisilta arvoiltaan muistuttaa sattuneesta syystä yllämainitun nuoristo-ohjelman katsojakuntaa. Sanoitukset ovat kautta linjan hieman liian sokerisia ja ennalta-arvattavia, sävellyksistä ja sovituksista puuttuu innovatiivisuus ja freessiydentuntu, joka oli läsnä aiemmilla levyillä, kun bändi vielä naitti yhteen ysäri-indien, slowcoren ja häikäilemättömän biisivainun. Lisäksi vituttaa, että bändi viimeisimmillä levyillä sorvannut itselleen tollasen semirasittavan, keinotekosen ja silotellun studiosoundin.
Death Cabilla on kuitenkin aina paikka sydämmessäni, ainakin siksi että laulaja Ben yhdessä vaimonsa ZOOEY DESCHANELIN kanssa muodostaa indierockin Virallisen Parin. Siis mitä vittua, tänhän on pakko olla joku Luojan taivaasta määrämä juttu?
Oon vielä valmis antamaan bändille uuden mahdollisuuden, sillä Death Cabi julkaisee lähihetkinä uuden levyn, ja uusi biisi You Are A Tourist, on ainakin ihan ok. Toi video on muuten kuvattu yhdellä otolla, ja se striimatiin samanaikaisesti niitten sivuilla. Aikamoista!
YOU ARE A TOURIST
TRANSATLANTICISM
A MOVIE SCRIPT ENDING
405
Pahoitteluni, arvon lukijat, yli kuukauden mittaisesta tauosta sankarin seikkailussa populaarikulttuurin peloittavassa maailmassa. Sankaria on pitänyt kiireisen... no, elämä. Tietäkää sitten, että tämäkin postaus syntyy viikon päästä olevan tentin ja siihen valmistautumisen kustannuksella.
Koska sankari ei viime aikoina ole kyennyt tutustumaan uuteen musiikkiin ainakaan albumimitassa (tilanne toivottavasti muuttuu, kun koittaa kesäduunin ensimmäinen TILIPÄIVÄ), ajattelin ammentaa postaukseeni popmusiikin miltei pohjattomasta klassikoiden aarreaitasta. Jos menneessä postauksessa mainittu Bright Eyes oli teinivuosina ns. douppia, kakkosena tuli tuohon aikaan Death Cab For Cutie-niminen orkesteeri.
Itsehän tutustuin Death Cabii, kuten varmasti tuhannet muutkin ihmiset ympäri maailmaa, O.C-nimisen TV-sarjan kautta. Sarjan yhden päähenkilön, Sethin (johon sankarikin jossain määrin aikoinaan samaistui) ja vissiin kai myös ko. henkilöä esittäneen Adam Brodyn lempibändi oli mikäs muukaan kuin Kuolemataksi, eikä tätä epäröity mainita sarjassa useaan otteeseen. O.C:han meni muuten ihan helvetin kovaa alamäkeen jostain kakkoskauden puolestavälistä alkaen, joten ei siitä sen enempää.
Palatakseni asiaan, hankin sittemmin joskus vuoden 2005 aikana Death Cabin Transatlanticism-albumin vuodelta 2003, ja ko. äänitteestä tuli melko nopeasti yks ihan lemppareitani, ja tämä status pitää yhä tähän päivään saakka. Laulaja Ben Gibbardin siis-tosi-niinkun-ihanan koskettavat sanoitukset ja vaan yksinkertasesti helvetin hyvin kirjotetut kitararock-biisit toimi ns. vitun kovaa. Transatlanticism on musta edelleen bändin levyistä kaikkein kovin, joskin The Photo Album ja We Have the Facts and We're Voting Yes ovat ehdottomasti vähintään kiitettävän kouluarvosanan arvoisia.Sen sijaan Transatlanticismin jälkeen bändin kehityskaari on mun suunnannut alaspäin. 2005 ilmestynyt Plans ja vuoden 2008 Narrow Stairs on levyjä, josta kuuluu kiusallisen hyvin läpi se, kuinka bändi on tullut tiedostamattaan tai ei, itsetietoiseksi uudesta, ennennäkemättömän suuresta yleisöstää, joka demografisilta arvoiltaan muistuttaa sattuneesta syystä yllämainitun nuoristo-ohjelman katsojakuntaa. Sanoitukset ovat kautta linjan hieman liian sokerisia ja ennalta-arvattavia, sävellyksistä ja sovituksista puuttuu innovatiivisuus ja freessiydentuntu, joka oli läsnä aiemmilla levyillä, kun bändi vielä naitti yhteen ysäri-indien, slowcoren ja häikäilemättömän biisivainun. Lisäksi vituttaa, että bändi viimeisimmillä levyillä sorvannut itselleen tollasen semirasittavan, keinotekosen ja silotellun studiosoundin.
Death Cabilla on kuitenkin aina paikka sydämmessäni, ainakin siksi että laulaja Ben yhdessä vaimonsa ZOOEY DESCHANELIN kanssa muodostaa indierockin Virallisen Parin. Siis mitä vittua, tänhän on pakko olla joku Luojan taivaasta määrämä juttu?
Oon vielä valmis antamaan bändille uuden mahdollisuuden, sillä Death Cabi julkaisee lähihetkinä uuden levyn, ja uusi biisi You Are A Tourist, on ainakin ihan ok. Toi video on muuten kuvattu yhdellä otolla, ja se striimatiin samanaikaisesti niitten sivuilla. Aikamoista!YOU ARE A TOURIST
TRANSATLANTICISM
A MOVIE SCRIPT ENDING
405
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)