Pahoitteluni, arvon lukijat, yli kuukauden mittaisesta tauosta sankarin seikkailussa populaarikulttuurin peloittavassa maailmassa. Sankaria on pitänyt kiireisen... no, elämä. Tietäkää sitten, että tämäkin postaus syntyy viikon päästä olevan tentin ja siihen valmistautumisen kustannuksella.
Koska sankari ei viime aikoina ole kyennyt tutustumaan uuteen musiikkiin ainakaan albumimitassa (tilanne toivottavasti muuttuu, kun koittaa kesäduunin ensimmäinen TILIPÄIVÄ), ajattelin ammentaa postaukseeni popmusiikin miltei pohjattomasta klassikoiden aarreaitasta. Jos menneessä postauksessa mainittu Bright Eyes oli teinivuosina ns. douppia, kakkosena tuli tuohon aikaan Death Cab For Cutie-niminen orkesteeri.
Itsehän tutustuin Death Cabii, kuten varmasti tuhannet muutkin ihmiset ympäri maailmaa, O.C-nimisen TV-sarjan kautta. Sarjan yhden päähenkilön, Sethin (johon sankarikin jossain määrin aikoinaan samaistui) ja vissiin kai myös ko. henkilöä esittäneen Adam Brodyn lempibändi oli mikäs muukaan kuin Kuolemataksi, eikä tätä epäröity mainita sarjassa useaan otteeseen. O.C:han meni muuten ihan helvetin kovaa alamäkeen jostain kakkoskauden puolestavälistä alkaen, joten ei siitä sen enempää.
Palatakseni asiaan, hankin sittemmin joskus vuoden 2005 aikana Death Cabin Transatlanticism-albumin vuodelta 2003, ja ko. äänitteestä tuli melko nopeasti yks ihan lemppareitani, ja tämä status pitää yhä tähän päivään saakka. Laulaja Ben Gibbardin siis-tosi-niinkun-ihanan koskettavat sanoitukset ja vaan yksinkertasesti helvetin hyvin kirjotetut kitararock-biisit toimi ns. vitun kovaa. Transatlanticism on musta edelleen bändin levyistä kaikkein kovin, joskin The Photo Album ja We Have the Facts and We're Voting Yes ovat ehdottomasti vähintään kiitettävän kouluarvosanan arvoisia.Sen sijaan Transatlanticismin jälkeen bändin kehityskaari on mun suunnannut alaspäin. 2005 ilmestynyt Plans ja vuoden 2008 Narrow Stairs on levyjä, josta kuuluu kiusallisen hyvin läpi se, kuinka bändi on tullut tiedostamattaan tai ei, itsetietoiseksi uudesta, ennennäkemättömän suuresta yleisöstää, joka demografisilta arvoiltaan muistuttaa sattuneesta syystä yllämainitun nuoristo-ohjelman katsojakuntaa. Sanoitukset ovat kautta linjan hieman liian sokerisia ja ennalta-arvattavia, sävellyksistä ja sovituksista puuttuu innovatiivisuus ja freessiydentuntu, joka oli läsnä aiemmilla levyillä, kun bändi vielä naitti yhteen ysäri-indien, slowcoren ja häikäilemättömän biisivainun. Lisäksi vituttaa, että bändi viimeisimmillä levyillä sorvannut itselleen tollasen semirasittavan, keinotekosen ja silotellun studiosoundin.
Death Cabilla on kuitenkin aina paikka sydämmessäni, ainakin siksi että laulaja Ben yhdessä vaimonsa ZOOEY DESCHANELIN kanssa muodostaa indierockin Virallisen Parin. Siis mitä vittua, tänhän on pakko olla joku Luojan taivaasta määrämä juttu?
Oon vielä valmis antamaan bändille uuden mahdollisuuden, sillä Death Cabi julkaisee lähihetkinä uuden levyn, ja uusi biisi You Are A Tourist, on ainakin ihan ok. Toi video on muuten kuvattu yhdellä otolla, ja se striimatiin samanaikaisesti niitten sivuilla. Aikamoista!YOU ARE A TOURIST
TRANSATLANTICISM
A MOVIE SCRIPT ENDING
405
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti