uusia julkaisuja!

Vuodelle 2013 on luvassa jo monta kauan odotettua julkaisua. Yksi mainitsemisenarvoisista levyistä jo julkaistuista levyistä on veteraaniyhtye Yo La Tengon loistava Fade, jonka ehkä arvostelen vielä.  Toinen kaikin puolin hyvä pop-yhtye, Vampire Weekend julkaisee uuden, kolmannen levynsä 7. toukokuuta Yhdysvalloissa ja päivää aikaisemmin Iso-Britanniassa. Laulaja Ezra Koenigin mukaan uudella levyllä kuullaan enemmän pianoa, urkuja ja akustisia kitaroita – mikä ainakin kuulostaa selvältä etääntymiseltä bändin afrikkavaikutteisesta soundista. Alla yhtye esittää uuden kappaleen, nimeltä Unbelievers, viime marraskuulta. Näyttää siltä, että Vampire Weekendin tapauksessa, akustinen kitara ei tarkoita lässyjä singer-songwriter-balladeja.




Uusi levy on luvassa toiselta New York Cityn taitelijapoikayhtyeeltä, The Strokesilta. Vuonna 2011 tehnyt, 2000-luvun rockmusiikin kannalta suht tärkeä yhtye, julkasiee uuden albumin maaliskuun 26. päivä.

Tulevista julkaisuista suurin, kaunein ja ehdottomasti odotetuin on My Bloody Valentinen uusi albumi, jota on vartottu sitten vuoden 1991 klassikon, Lovelessin. Yhtyeen primus motor, Kevin Shields, ilmoitti jo joulun alla, että uusi levy on jo masteroitu, mutta sunnuntaisella keikallaan Shields sanoi levyn tulossa "kahden tai kolmen" päivän päästä. Ehkä ilmoitus oli pikemminkin jonkin sortin läppä, sillä tuosta sunnuntaista on kulunut jo neljä kokonaista vuorokautta. Yhtye soitti sunnuntaina myös uutta materiaalia, josta raakatallenne löytyy alta.



 Uuden levyn myötä esitän vienona toiveenani, että yhtye nähdään tulevan vuoden aikana myös Suomessa. Matkustaisin jopa Seinäjoelle Provinssirockiin sen nähdäkseni.

Runopojan harharetki

Minä todella tykkäsin Girlsistä. Ehkä jopa rakastin, koska sillä bändillä oli minulle henkilökohtaista merkitystä. Minä samaistuin bändin kappaleisiin. Pidin sitä parhaimpana nykyaikaisena rockyhtyeenä, jonka kappaleissa oli nykyajalle vierasta vilpittömyyttä ja tunnuksellisuutta. Sen keulakuvan, Christopher Owensin oli salaperäiaen menneisyyden tunsivat kaikki: hän vietti lapsuutensa lahkolaiskulttuurissa, jonka pakottamana hän kulki ympäri maailmaa ja näki kuinka hänen äitinsä joutui myymään itseänsä lahkon vuoksi. Lopputuloksena oli eksentrinen ja mysteerinen taiteilija, joka yhdessä osaavien muusikoiden ja Chet Whiten kanssa pystyi luomaan kokeilevaa, muttei luotaantyöntävää, perinnettä ja modernia yhdistävää sekä ennenkaikkea koskettavaa pop-musiikkia. Siksi jos en nyt itkenyt, niin ainakin petyin, kun Owens ilmoitti brutaalisti, ilman ennakkovaroitusta, eroavansa bändistä, joka oli vain hieman enemmän kuin hän itse.

Owensin ensimmäinen sooloalbumi, Lysandre, on 28 minuutin pituinen kokoelma pop-kappaleita, joka olisi voinut olla parempi. Kappalemateriaali ei oikeastaan eroa Girlsin pääasiassa 50- ja 60-lukujen rock- ja pop-musiikista ammentavasta soundista – kolme neljä sointua, yksinkertainen riffi tai soolo ja sanoitukset, jotka kertovat rakkaudesta, sydänsuruista, pettymyksistä ja turhautumisesta. Albumin nimikappale on jopa kuulunut Girlsin livesettiin, ja se kuultiin yhtyeen ainoalla Suomen keikalla, Flow Festivalilla 2010. Parhaimmillaan, kuten kappaleissa Here We Go Again ja Part of Me, Lysandre kuulostaa yhtään hurmaavalta kuin Girlskin: yksinkertaista mutta svengaavaa poppia, johon voi samaistua. Mutta missä on Hellhole Ratracen ja Vomitin eeppinen katharsis, tai Morning Lightin shoegazejunnaus, tai Forgivenessin huumepöhnäinen psykedelia?

Ja Christopher Owens tarvitsee tuottajan. Hän on taivaanrannan maalari, uneksiva romantikko, joka kirjoittaa kappaleita sydänsuruistaan nopeammin kuin ehtii arvioida, onko lopputulos julkaisemisen arvoinen vai samanlainen kolmen pennin rakkauslaulu, jotka raikuvat ensimmäisiä hapuilevia askeleitaan ottavien laulunkirjoittajien makuuhuoneissa ympäri maailman. Hän tarvitsee Chet Whitensa kertomaan hänelle, että yhdentekevän saksofonisoolon muuten kelvon kappaleen , Here We Gon keskelle ei ole hyvä ratkaisu. Owens tarvitsee tuottajan, joka sanoisi hänelle, että alle puoli tuntia pitkällä levyllä ei tarvitse soittaa samaa teemaa (ns. Lysandre's Theme) viittä kuutta kertaa niin kuin halvista halvimmassa progeoopperassa. Eikä todellakaan tarvitse rakentaa kokonaista kappaletta saman teeman varaan ja vielä sovittaa se ska/rocksteady-roiskaisuksi, joka kuulostaa, ikävä kyllä, huonolta Madness-tribuuttibändiltä.

Ja siltä en olisi koskaan uskonut enkä halunnut Christopher Owensin kuulostavan – falskilta.

Herra Barnbrookin erehdys

Omakätistä kuvainraastoa?

Tammikuun kahdeksantena, hänen 66. syntymäpäivänään, David Bowie julkaisi uuden kappaleen Where Are We Now? sekä samalla ilmoitti julkaisevansa uuden albumin, nimeltään The Next Day, maaliskuussa 2013. Ilman ennakkovaroitusta iTunes Storeen tiputettu single on Bowie-hitiksi epätyypillinen hidastempoinen balladi,  mutta myös erittäin miellyttävää kuunneltavaa. Bowien vibrato on yhtä koskettava kuin ennenkin, Tony Viscontin tuotanto tarkkapiirtoista ja tasapainoista ja itse kappale riipivän kaunis. Kappale antaa odottaa itse albumilta paljon ja kappaleen videokin on kiva. Muutakin olisi ehkä saattanut odottaa – maailma tuntee liian monta esimerkkiä kertaalleen eläköityneistä tai ainakin vanhentuneista rokkareista, jotka turhaan ylittävät tavoittaa menneiden vuosien taiteellista luomisvoimaansa. Poikkeuksiakin tästä toki on, niin kuin eräät uransa parhaista albumeista myöhäisurallaan julkaissut Bowien aikalainen Bob Dylan. Bowien comeback on kuitenkin ilmeisesti jäämässä ilman paluuta esiintymislavoille.

Yhtä yllätyksellisen hätkähdyttävä kuin itse uutinen oli samana päivänä julkistettu The Next Day-albumin kansikuva (kts. yllä). Vuonna 1977 julkaistun "Heroes"-levyn (huomaa nimen oikeaoppinen kirjoitusasu, lainausmerkit kuuluvat asiaan) ikonisen kansikuvan keskellä on lätkäisty valkoinen neliö, jonka keskelle on kirjoitettu kliinisellä groteskifontilla albumin nimi ja kaiken päälle yläreunan "Heroes"-teksti on tussattu yli. The Next Day ei vain viittaa menneisyyteen ja Bowien taiteellisesti ehkä ansoituneimpaan levyyn – se on aivan liian pehmeä sana kuvamaan kansitaidetta.  Se on pikemminkin mukaelma alkuperäisestä teoksesta, oma näkemys Masayoshi Sukitan hienosta muotokuvasta. Se on internetin aikakaudelle niin tyypillinen provokaatio kuvan muodossa, melkeinpä trollaus, joka kirkuu huomiota, vaatii shokkitaktiikoin katsojaltaan selitystä ja tulkintaa. Olen jo monen päivän ajan pohtinut pääni puhki, mitä Bowie tai kannen suunnittelija Jonathan Barnbrook on sillä tahtonut sanoa (en tiedä, kuinka paljon Bowie itse on vaikuttanut kansitaiteeseen – voi olla, että kuva on kokonaan Barnbrookin idea, jota tosin epäilen). Kannen hallitseva elementti, siis "Heroesin" kansi yhdessä albumin nimen kanssa luo tunnun tulevaisuudesta, uuden ajan koitosta, eteenpäin katsomisesta ja menneisyyden hylkäämisestä. Tahtooko Bowie kannella heittää pois menneisyyden painolastin? Tai julistaa, että 60- ja 70-lukujen klassinen, Berliini-trilogian luonut, rock'n'rollin kaanoniin hyväksytty David Bowie on mennyttä – Bowie on kuollut, eläköön Bowie? Bowie on kuvainnollisesti tappanut omia persooniaan ennenkin, kuten Ziggy Stardustin Hammersmith Odeonisssa 3. heinäkuuta 1973. Mutta miksi kukaan tahtoisi ehdoin tahdoin pyyhkiä pois palan arvokkainta rockmusiikin historiaa? Ehkä Bowie tahtoo kannella sanoa, että hänen kuuntelijansa arvioisivat hänen The Next Day'ta ilman vertailua Low'hun, Aladdin Saneen tai Hunky Doryyn?

Vai onko sen tarkoitus korostaa sitä miten popmusiikki rakentuu aiempien sanoittajien ja esittäjien, kappaleiden ja albumien päälle viittausten, vaikutusten ja lainauksien hämähäkinverkossa? Elämää tai popmusiikkia (oikeastaanhan ne ovat sama asia) ei kaanonin ulkopuolella ole olemassa. Se voisi myös viitata henkilökohtaisemmalla tasolla ihmiselämän suurimpaan tragediaan, kuinka kukaan ei voi päästä pakoon omaa menneisyyttään. Vai olisiko kansi muotoaan myöten metaironinen sohaisu ilman syvempää tarkoitusta, pelkkä ilkikurinen trolli, jonka tarkoituksena on saada lukemattomat ihmiset ympäri maailman etsimään kannelle selitystä, jota ei olekaan olemassa?

Ikävä kyllä kantta ympäröivä mystisyyden savuverho lässätti kuin alle/ylle/sivullekirjoittaneen leivontayritykset konsanaan. Herra Barnbrook meni ja teki sen, mitä yhdenkään taiteilijan ei koskaan tulisi tehdä: hän selitti omaa taidettaan. Varoituksen sana: tuon linkin takana oleva teksti pilaa teiltä sen mikä tekee The Next Day'n kannesta tai mistä tahansa muusta taideteoksesta ajatuksiaherättävän ja mielenkiintoisen, hyvän ja muistettavan – nimittäin hengitystilan omalle tulkinnalle. Vielä eilen olisin uskaltanut väittää The Next Day'ta ainakin viime kahdenkymmenen vuoden parhaimmaksi levynkanneks. Nyt kansi tuntuu kuin tuijottaisin jonkin TV-sarjan viimeistä jaksoa, vaikka olen kuullut yksityiskohtaiset juonipaljastukset sitä "jenkkitahtiin" katsoneelta suulaalta kaveriltani – siinä ei ole mitään hauskaa tai jännittävää.

Shieldsistä, levyarvosteluista – ja vähän Rumbastakin

Tämä kirjoitus on vajaat kaksi kuukautta myöhässä, pahoitteluni.

Grizzly Bear-yhtyeen kauan odotettu neljäs studioalbumi, Shields, näki päivänvalon viime vuoden vuoden syyskuussa. Julkaisunsa jälkeen se on nauttinut yksimielistä arvostusta kriitikoiden keskuudessa: Pitchfork antoi sille arvosanan 9.1 ja The Guardian 4 tähteä viidestä. Vuoden 2012 parhaat levyt-listoilla se on poikkeuksetta ollut niin kriitikoiden kuin yleisöäänestystenkin top 10:ssä.

Rumba arvosteli levyn lokakuun numerossaan. Jo ingressissä arvostelija totesi levyn olevan "2010-luvun OK Computer tai Soft Bulletin", siis ajan hengen uriinsa vanginnut ja musiikkia ikuisesti muuttanut albumi. Tarkoitukseni ei ole tässä punnita sitä, osuiko arvostelija arviossaan oikeaan, vaan osoittaa se, kuinka mielikuvituksetonta ja laiskaa musiikkijournalismia tällaisen lausahduksen laatiminen onkaan. Rockmusiikin suurten teosten kaanoniin viittaminen on suurin karhunpalvelus, minkä kriitikko voi arviossaan tehdä. Sen sijaan, että arvosteltavana oleva albumi olisi omilla jaloillaan seisova taideteos, jolla on merkitystä ihmiskunnalle, se elääkin vain rockhistorian magnum opusten välisissä viittauksien verkossa. Sillä hetkellä, kun arvostelua kirjoittava kriitikko keksii verrata levyä menneisyyden klassikkoon, menetetään levyn kaikki potentiaali muodostua itsenäiseksi rockmusiikin kulmakiveksi, jota tulevaisuudessa kuunnellaan pyhällä hartaudella jumalallista inspiraatiota varten. Kyse on taas sukupolvemme samasta epäterveestä suhteesta menneisyyteen, josta Simon Reynolds kirjoittaa hienossa Retromania-kirjassaan  Jos Shields tai mikä tahansa muu levy on oikeasti "vuosikymmenen avainlevy" se on sitä ilman okcomputereita, yankeehotelfoxtroteja tai vaikkapa daydreamnationeita.

Oma mielipiteeni Shieldsistä on vielä muodostumatta. Se voi hyvinkin olla suuri mestariteos, mutta omissa korvissani se kuulostaa – ainakin vielä – hieman ponnettomalta ja itseensäkietoutuneelta albumilta. Levy kuulostaa kadottavan fokuksensa, punaisen lankansa tuotannollisten ja sovituksellisten kokeilujen syövereihin, jotka tuntuvat välillä kovin itsetarkoituksellisilta. Huono levy Shields ei ole, mutta se kaipaisi jonkin selkeän ilmat keuhkoistani pihalle iskevän hetken. Levyn popein raita Yet Again kaipaisi rinnalleen sellaisen kappaleen, joka muuttaa veden viiniksi. Shieldsistä puuttuu lisäksi sellainen draaman kaari, josta klassikkolevyn tunnistaa – vaikkakin mitä albumien lopetuskappaleisiin tulee, on majesteettillinen Sun In Your Eyes muotovalio sellainen.

Voisin vielä mainita sanasen Rumba-lehden nykymenosta. Alkuun on hyvä mainita, että uusin vuositilaukseni vuodelle 2013. Pääosin sen numerot sisältävät, hyvää monipuolista luettavaa – pidin erityisesti elokuun numoron the XX-jutusta – mutta välillä sen kirjoituksissa on sellaisia piirteitä, joita en vain ymmärrä. Lehti sortuu ajoittain samankaltaiseen laiskuuteen, josta yllä mainitsin: oman sisällön tuottamisen sijaan kolumneissa ja pääkirjoituksissa referoidaan jotain internetissä käytyä keskustelua Lana Del Reystä, Frank Oceanin seksuaalisesta suuntautumisesta tai Amanda Palmerin päätöksestä hakea taustayhtyeeseensä soittajia kaljapalkalla. Turhan usein Rumbassa kirjoitetaan muusikin sijaan musiikkibisneksestä, jotka ovat kaksi täysin eri asiaa. Itse haluaisin lukea musiikkilehdessäni musiikista, siis muusikoista, laulunkirjoittajista, levyistä, kappaleista ja konserteista – en kiertuemanagereista, ansaintamalleista tai Spotify'n merkityksestä levybisnekselle. Ne kuuluvat enemmin johonkin Teoston tai Muusikot Ry:n jäsenlehteen. Kaiken huippu oli numerossa 12/2012 julkaistu juttu Cat Powerin koiranulkoiluttajasta, joka nyt sattui olemaan suomalainen. Juttu oli kuin USA:han muuttaneen sukulaisen kotimaahan lähetettyä kirjettä siitä, miten Ameriikan raitilla eli JENKKILÄSSÄ kaikki on isompaa. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi se kirjoitus piti julkaista.