Tämä kirjoitus on vajaat kaksi kuukautta myöhässä, pahoitteluni.
Grizzly Bear-yhtyeen kauan odotettu neljäs studioalbumi, Shields, näki päivänvalon viime vuoden vuoden syyskuussa. Julkaisunsa jälkeen se on nauttinut yksimielistä arvostusta kriitikoiden keskuudessa: Pitchfork antoi sille arvosanan 9.1 ja The Guardian 4 tähteä viidestä. Vuoden 2012 parhaat levyt-listoilla se on poikkeuksetta ollut niin kriitikoiden kuin yleisöäänestystenkin top 10:ssä.
Rumba arvosteli levyn lokakuun numerossaan. Jo ingressissä arvostelija totesi levyn olevan "2010-luvun OK Computer tai Soft Bulletin", siis ajan hengen uriinsa vanginnut ja musiikkia ikuisesti muuttanut albumi. Tarkoitukseni ei ole tässä punnita sitä, osuiko arvostelija arviossaan oikeaan, vaan osoittaa se, kuinka mielikuvituksetonta ja laiskaa musiikkijournalismia tällaisen lausahduksen laatiminen onkaan. Rockmusiikin suurten teosten kaanoniin viittaminen on suurin karhunpalvelus, minkä kriitikko voi arviossaan tehdä. Sen sijaan, että arvosteltavana oleva albumi olisi omilla jaloillaan seisova taideteos, jolla on merkitystä ihmiskunnalle, se elääkin vain rockhistorian magnum opusten välisissä viittauksien verkossa. Sillä hetkellä, kun arvostelua kirjoittava kriitikko keksii verrata levyä menneisyyden klassikkoon, menetetään levyn kaikki potentiaali muodostua itsenäiseksi rockmusiikin kulmakiveksi, jota tulevaisuudessa kuunnellaan pyhällä hartaudella jumalallista inspiraatiota varten. Kyse on taas sukupolvemme samasta epäterveestä suhteesta menneisyyteen, josta Simon Reynolds kirjoittaa hienossa Retromania-kirjassaan Jos Shields tai mikä tahansa muu levy on oikeasti "vuosikymmenen avainlevy" se on sitä ilman okcomputereita, yankeehotelfoxtroteja tai vaikkapa daydreamnationeita.
Oma mielipiteeni Shieldsistä on vielä muodostumatta. Se voi hyvinkin olla suuri mestariteos, mutta omissa korvissani se kuulostaa – ainakin vielä – hieman ponnettomalta ja itseensäkietoutuneelta albumilta. Levy kuulostaa kadottavan fokuksensa, punaisen lankansa tuotannollisten ja sovituksellisten kokeilujen syövereihin, jotka tuntuvat välillä kovin itsetarkoituksellisilta. Huono levy Shields ei ole, mutta se kaipaisi jonkin selkeän ilmat keuhkoistani pihalle iskevän hetken. Levyn popein raita Yet Again kaipaisi rinnalleen sellaisen kappaleen, joka muuttaa veden viiniksi. Shieldsistä puuttuu lisäksi sellainen draaman kaari, josta klassikkolevyn tunnistaa – vaikkakin mitä albumien lopetuskappaleisiin tulee, on majesteettillinen Sun In Your Eyes muotovalio sellainen.
Voisin vielä mainita sanasen Rumba-lehden nykymenosta. Alkuun on hyvä mainita, että uusin vuositilaukseni vuodelle 2013. Pääosin sen numerot sisältävät, hyvää monipuolista luettavaa – pidin erityisesti elokuun numoron the XX-jutusta – mutta välillä sen kirjoituksissa on sellaisia piirteitä, joita en vain ymmärrä. Lehti sortuu ajoittain samankaltaiseen laiskuuteen, josta yllä mainitsin: oman sisällön tuottamisen sijaan kolumneissa ja pääkirjoituksissa referoidaan jotain internetissä käytyä keskustelua Lana Del Reystä, Frank Oceanin seksuaalisesta suuntautumisesta tai Amanda Palmerin päätöksestä hakea taustayhtyeeseensä soittajia kaljapalkalla. Turhan usein Rumbassa kirjoitetaan muusikin sijaan musiikkibisneksestä, jotka ovat kaksi täysin eri asiaa. Itse haluaisin lukea musiikkilehdessäni musiikista, siis muusikoista, laulunkirjoittajista, levyistä, kappaleista ja konserteista – en kiertuemanagereista, ansaintamalleista tai Spotify'n merkityksestä levybisnekselle. Ne kuuluvat enemmin johonkin Teoston tai Muusikot Ry:n jäsenlehteen. Kaiken huippu oli numerossa 12/2012 julkaistu juttu Cat Powerin koiranulkoiluttajasta, joka nyt sattui olemaan suomalainen. Juttu oli kuin USA:han muuttaneen sukulaisen kotimaahan lähetettyä kirjettä siitä, miten Ameriikan raitilla eli JENKKILÄSSÄ kaikki on isompaa. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi se kirjoitus piti julkaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti