Runopojan harharetki

Minä todella tykkäsin Girlsistä. Ehkä jopa rakastin, koska sillä bändillä oli minulle henkilökohtaista merkitystä. Minä samaistuin bändin kappaleisiin. Pidin sitä parhaimpana nykyaikaisena rockyhtyeenä, jonka kappaleissa oli nykyajalle vierasta vilpittömyyttä ja tunnuksellisuutta. Sen keulakuvan, Christopher Owensin oli salaperäiaen menneisyyden tunsivat kaikki: hän vietti lapsuutensa lahkolaiskulttuurissa, jonka pakottamana hän kulki ympäri maailmaa ja näki kuinka hänen äitinsä joutui myymään itseänsä lahkon vuoksi. Lopputuloksena oli eksentrinen ja mysteerinen taiteilija, joka yhdessä osaavien muusikoiden ja Chet Whiten kanssa pystyi luomaan kokeilevaa, muttei luotaantyöntävää, perinnettä ja modernia yhdistävää sekä ennenkaikkea koskettavaa pop-musiikkia. Siksi jos en nyt itkenyt, niin ainakin petyin, kun Owens ilmoitti brutaalisti, ilman ennakkovaroitusta, eroavansa bändistä, joka oli vain hieman enemmän kuin hän itse.

Owensin ensimmäinen sooloalbumi, Lysandre, on 28 minuutin pituinen kokoelma pop-kappaleita, joka olisi voinut olla parempi. Kappalemateriaali ei oikeastaan eroa Girlsin pääasiassa 50- ja 60-lukujen rock- ja pop-musiikista ammentavasta soundista – kolme neljä sointua, yksinkertainen riffi tai soolo ja sanoitukset, jotka kertovat rakkaudesta, sydänsuruista, pettymyksistä ja turhautumisesta. Albumin nimikappale on jopa kuulunut Girlsin livesettiin, ja se kuultiin yhtyeen ainoalla Suomen keikalla, Flow Festivalilla 2010. Parhaimmillaan, kuten kappaleissa Here We Go Again ja Part of Me, Lysandre kuulostaa yhtään hurmaavalta kuin Girlskin: yksinkertaista mutta svengaavaa poppia, johon voi samaistua. Mutta missä on Hellhole Ratracen ja Vomitin eeppinen katharsis, tai Morning Lightin shoegazejunnaus, tai Forgivenessin huumepöhnäinen psykedelia?

Ja Christopher Owens tarvitsee tuottajan. Hän on taivaanrannan maalari, uneksiva romantikko, joka kirjoittaa kappaleita sydänsuruistaan nopeammin kuin ehtii arvioida, onko lopputulos julkaisemisen arvoinen vai samanlainen kolmen pennin rakkauslaulu, jotka raikuvat ensimmäisiä hapuilevia askeleitaan ottavien laulunkirjoittajien makuuhuoneissa ympäri maailman. Hän tarvitsee Chet Whitensa kertomaan hänelle, että yhdentekevän saksofonisoolon muuten kelvon kappaleen , Here We Gon keskelle ei ole hyvä ratkaisu. Owens tarvitsee tuottajan, joka sanoisi hänelle, että alle puoli tuntia pitkällä levyllä ei tarvitse soittaa samaa teemaa (ns. Lysandre's Theme) viittä kuutta kertaa niin kuin halvista halvimmassa progeoopperassa. Eikä todellakaan tarvitse rakentaa kokonaista kappaletta saman teeman varaan ja vielä sovittaa se ska/rocksteady-roiskaisuksi, joka kuulostaa, ikävä kyllä, huonolta Madness-tribuuttibändiltä.

Ja siltä en olisi koskaan uskonut enkä halunnut Christopher Owensin kuulostavan – falskilta.