Herra Barnbrookin erehdys

Omakätistä kuvainraastoa?

Tammikuun kahdeksantena, hänen 66. syntymäpäivänään, David Bowie julkaisi uuden kappaleen Where Are We Now? sekä samalla ilmoitti julkaisevansa uuden albumin, nimeltään The Next Day, maaliskuussa 2013. Ilman ennakkovaroitusta iTunes Storeen tiputettu single on Bowie-hitiksi epätyypillinen hidastempoinen balladi,  mutta myös erittäin miellyttävää kuunneltavaa. Bowien vibrato on yhtä koskettava kuin ennenkin, Tony Viscontin tuotanto tarkkapiirtoista ja tasapainoista ja itse kappale riipivän kaunis. Kappale antaa odottaa itse albumilta paljon ja kappaleen videokin on kiva. Muutakin olisi ehkä saattanut odottaa – maailma tuntee liian monta esimerkkiä kertaalleen eläköityneistä tai ainakin vanhentuneista rokkareista, jotka turhaan ylittävät tavoittaa menneiden vuosien taiteellista luomisvoimaansa. Poikkeuksiakin tästä toki on, niin kuin eräät uransa parhaista albumeista myöhäisurallaan julkaissut Bowien aikalainen Bob Dylan. Bowien comeback on kuitenkin ilmeisesti jäämässä ilman paluuta esiintymislavoille.

Yhtä yllätyksellisen hätkähdyttävä kuin itse uutinen oli samana päivänä julkistettu The Next Day-albumin kansikuva (kts. yllä). Vuonna 1977 julkaistun "Heroes"-levyn (huomaa nimen oikeaoppinen kirjoitusasu, lainausmerkit kuuluvat asiaan) ikonisen kansikuvan keskellä on lätkäisty valkoinen neliö, jonka keskelle on kirjoitettu kliinisellä groteskifontilla albumin nimi ja kaiken päälle yläreunan "Heroes"-teksti on tussattu yli. The Next Day ei vain viittaa menneisyyteen ja Bowien taiteellisesti ehkä ansoituneimpaan levyyn – se on aivan liian pehmeä sana kuvamaan kansitaidetta.  Se on pikemminkin mukaelma alkuperäisestä teoksesta, oma näkemys Masayoshi Sukitan hienosta muotokuvasta. Se on internetin aikakaudelle niin tyypillinen provokaatio kuvan muodossa, melkeinpä trollaus, joka kirkuu huomiota, vaatii shokkitaktiikoin katsojaltaan selitystä ja tulkintaa. Olen jo monen päivän ajan pohtinut pääni puhki, mitä Bowie tai kannen suunnittelija Jonathan Barnbrook on sillä tahtonut sanoa (en tiedä, kuinka paljon Bowie itse on vaikuttanut kansitaiteeseen – voi olla, että kuva on kokonaan Barnbrookin idea, jota tosin epäilen). Kannen hallitseva elementti, siis "Heroesin" kansi yhdessä albumin nimen kanssa luo tunnun tulevaisuudesta, uuden ajan koitosta, eteenpäin katsomisesta ja menneisyyden hylkäämisestä. Tahtooko Bowie kannella heittää pois menneisyyden painolastin? Tai julistaa, että 60- ja 70-lukujen klassinen, Berliini-trilogian luonut, rock'n'rollin kaanoniin hyväksytty David Bowie on mennyttä – Bowie on kuollut, eläköön Bowie? Bowie on kuvainnollisesti tappanut omia persooniaan ennenkin, kuten Ziggy Stardustin Hammersmith Odeonisssa 3. heinäkuuta 1973. Mutta miksi kukaan tahtoisi ehdoin tahdoin pyyhkiä pois palan arvokkainta rockmusiikin historiaa? Ehkä Bowie tahtoo kannella sanoa, että hänen kuuntelijansa arvioisivat hänen The Next Day'ta ilman vertailua Low'hun, Aladdin Saneen tai Hunky Doryyn?

Vai onko sen tarkoitus korostaa sitä miten popmusiikki rakentuu aiempien sanoittajien ja esittäjien, kappaleiden ja albumien päälle viittausten, vaikutusten ja lainauksien hämähäkinverkossa? Elämää tai popmusiikkia (oikeastaanhan ne ovat sama asia) ei kaanonin ulkopuolella ole olemassa. Se voisi myös viitata henkilökohtaisemmalla tasolla ihmiselämän suurimpaan tragediaan, kuinka kukaan ei voi päästä pakoon omaa menneisyyttään. Vai olisiko kansi muotoaan myöten metaironinen sohaisu ilman syvempää tarkoitusta, pelkkä ilkikurinen trolli, jonka tarkoituksena on saada lukemattomat ihmiset ympäri maailman etsimään kannelle selitystä, jota ei olekaan olemassa?

Ikävä kyllä kantta ympäröivä mystisyyden savuverho lässätti kuin alle/ylle/sivullekirjoittaneen leivontayritykset konsanaan. Herra Barnbrook meni ja teki sen, mitä yhdenkään taiteilijan ei koskaan tulisi tehdä: hän selitti omaa taidettaan. Varoituksen sana: tuon linkin takana oleva teksti pilaa teiltä sen mikä tekee The Next Day'n kannesta tai mistä tahansa muusta taideteoksesta ajatuksiaherättävän ja mielenkiintoisen, hyvän ja muistettavan – nimittäin hengitystilan omalle tulkinnalle. Vielä eilen olisin uskaltanut väittää The Next Day'ta ainakin viime kahdenkymmenen vuoden parhaimmaksi levynkanneks. Nyt kansi tuntuu kuin tuijottaisin jonkin TV-sarjan viimeistä jaksoa, vaikka olen kuullut yksityiskohtaiset juonipaljastukset sitä "jenkkitahtiin" katsoneelta suulaalta kaveriltani – siinä ei ole mitään hauskaa tai jännittävää.