BRIGHT EYES

Kaikilla musiikkiin intohimoisesti suhtautuvilla ihmisillä on SE yksi ehdoton bändi tai artisti, joka kuin sieltä kuuluisalta apteekinhyllyltä annetaan vastaukseksi, kun tältä kysytään lempiyhtytettä. Suhde tähän artistin tuppaa yleensä olemaan kuin irrationaalinen ja krooninen teinirakastuminen - kaikkeen, tai ainakin lähes kaikkeen ko. artistin tekemisiin suhtaudutaan kritiikittömällä ihailulla. On oikeastaan ihan oikeutettua fanituksesta, vaikka sanasta fani nyt yleensä tulee mieleen siellä bäkkäreiden tai nykyaikaan sopivammin Justin Bieberin keikalla kirkuvan esiteinin. Sallittakoon myös aikuisille musankuluttajille ainakin yksi heikkous.



No, mulla lähimmäksi tätä bändiä pääsee BRIGHT EYES. Rakkaustarinamme alkoi sattumalta: luin joskus vuonna 2005 bändin levyä ylistäneen arvostelun, ja joskus vuosi sen jälkeen satuin ostamaan levyn päähänpistosta. Kyseessä oli toinen bändin vuonna 2005 julkaistuista albumeista, I'm Wide Awake It's Morning. Ensimmäinen kerta kuuntelu kerta on piirtynyt hyvin elävästi aivosoluihin. Levyn A-puolen päättyessä (oli muuten myös ensimmäinen vinyyli, jonka ostin) olin valmis toteamaan, että kyseessä on uusi lempibändini. Ja tämä tarina on tosi.









Oikeastaan bändistä puhuminen on kyseenalaista, ainakin noin vuoteen 2006-07 asti Bright Eyes koostui vain ja ainoastaan Conor Oberstin, jonka pärstän laitoin iloksenne tohon yläpuolelle. Vuodesta 2007 bändiin ovat kuuluneet Mike Mogis ja Nate Walcott. Biisit tekee edelleen pääasiassa Oberst. Bändin musiikillinen estetiikka on matkan varrellavaihdellut jonkin verran: ekoilla albumeilla (jotka äänitettiin C.O:n ollessa jotain 17-18) sekoiteltiin melko huolettomasti indierockin eri tyylejä. Yksi pohjavire musassa on kokoajan ollut amerikkalainen folk, kantri ja americana. Jo edellä mainittu I'm Wide Awake oli ihan puhdas kantrirock/folk-levy, kun taas yhtä aikaa julkaistu Digital Ash In A Digital Urn oli jonkinnäköistä electronicaa. Aikoinaan mua eniten kiehtoi koskettavahkot lyriikat, jotka iskivät silloiseen teinipoikaan kuin kuuma veitsi voihin, mikäli sallitte jatkaa latteiden sananlaskujen laukomista. Conorin ääni (jossa on kieltämättä jotain samaa kuin miehen omaa idolin Robert Smithin äänessä) kuulosti myös mun korvaan aidolta ja rehelliseltä.



Ihan vaan selvyyden takia, en itse siis ole ihan täysin uskottava Bright Eyes -fani. Ainakaan siinä mielessä, että en ole kuullut ihan jokaista b-puolta ja compilation-biisiä ja mun mielestä jollain albumeillakin saattaa olla ihan jopa huonoja kappaleita (jotka tosin keskittyvät pitkälti varhaistuotantoo). En ole itseasiassa edes kuullut ekaa kokopitkää, joka tosin koostuu kuulemma 14-15-vuotiaana tehdyistä kotiäänityksistä.



Tällaisissa teini-iältä perityvissä suosikeissa on kylläkin se ongelma, ettei niitä ihan kaikkein ihaneimpia biisejä voi välttämättä kuunnella ilman että kaiuttimista rytmin, sointujen ja melodian lisäksi kaiuttimista tulisi kaikennäköisiä teini-iän tunnekuohuja. Mun tapauksesa fiilis on vähän samanlainen kuin lukisi jotain vanhaa päiväkirjaa. Tällasessa tapauksessa musan kuuntelu voi olla turhan raskasta.



No nyt asiaan:

Easy/Lucky/Free. Esimerkki miehen kappaletta, jota voi olla vaikea kuunnella nykyisin.



Lua. Eka biisi, jonka opettelin soittaa kitaralla.



Make War



Four Winds





EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI! Ekasta klassikkopostauksesta paljastuu myös musatärpin siemen, sillä bright eyesiltä ilmestyi maaliskuussa UUS LEVY! sillä pitäs kuulemma olla jopa biisi, joka on nimetty Haile Selassien mukaan. terve mitä rastafari-menoa! itse en ole vielä ehtinyt sitä hankkia, koska olen köyhä. tässä kuitenkin biisi uudelta The People's Key-levyltä:

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=yLAMg6o5w2s&w=480&h=390]



rakkautta,

sankarinne.