Sankari on ollut liian pitkällä kirjoitustauolla, pahoittelen suuresti siitä. Sateisena ja syksyisenä maanantaina on hyvä palata jälleen perusasioiden, nimittäin hyvän uuden musiikin, äärelle.
Amerikan raitilta kotoisin oleva GIRLS julkaisi toisen albuminsa 14. syyskuuta. Kyseessä on sankarin kohdalla varmasti yksi vuoden odotetuimmista julkaisuista. Vuoden 2009 Album oli ekleettinen kokoelma simppeleitä, kauniita ja kauniita pop-kappaleita, ja viimevuotinen Broken Dreams Club-ep oli laadultaan vähintäänkin samaa tasoa. Viime vuoden Flow-esiintymistä haukuttiin kotimaisessa musiikkimediassa, mutta ainakin sankari (ja ilmeisesti ainakin myös levykauppa Stupidon eräs myyjä kertomansa mukaan) piti keikasta kuin se kuuluisa hullu puurosta. Jo (ainakin kerran) tässä blogissa mainitun The Pains of Being Pure at Heartin ohella Girlsistä on näistä syistä tullut yksi suosikeista viime vuosina esiin pulpahtaneista bändeistä.
Father, Son, Holy Ghost on ja ei ole edeltäjänsä kuuloinen levy. Tuotantotapa, sovitukset sekä musiikkilliset innoittajat löytyvät edelleen suunnilleen samalta musiikkihistorian periodilta, jostain 1950- ja 1960-lukujen pop-musiikista. Kappaletasolla taas ollaan menty entistä syvemmälle peliin: kappaleet ovat pitempiä, monitahoisempia, sanalla sanoen hapokkaammilta. Levyn ensimmäinen kappale, Honey Bunny, muistuttaa myös eniten debyyttialbumin surf rock-vaikutteista, ja Love Like A River on hätkähdyttävästi Beatlesin Oh! Darlingilta kuulostava R&B-pastissi. Kappale on jatkoa Girlsin tavalle viitata menneiseen pop-kappaleisiin plagiarismin riman puhtaalla tyylillä ylittäen.
Lauran tai Lust for Lifen kaltaisia puritaanisia pop-hitti-paraatia levyltä on kuitenkin turha odottaa. Father, Son, Holy Ghostilla Girls keskittyy enemmän junnaamiseen ja hitaaseen paisutteluun. Poissa ovat Hellhole Ratracen ja Morning Lightin shoegaze-vaikutteet. Löytyy hammondia ja progehuilua, välillä bändi kuulostaa 70-luvun protoheviltä, Deep Purplelta ja jopa Dungenilta. Vomit, joka on helppo mieltää levyn selkärangaksi, kasvaa kuudessa ja puolessa minuutissa vuoren kokoiseksi gospel-hymniksi. Baptistiseurakunnasta löydetyt afroamerikkalaiset soul-äänet luovat hämmentävän, mutta toimivan ristiriidan Chris Owensin äänen kanssa, joka tutun heräjävän vibratonsa avulla laulaa itsensä ihmisten sydämiin: "Come in to my heart."
Lyyrisesti Owens on mennyt synkempään suuntaan. Albumilla teksteistä oli silloin tähden havaittavissa optimismia, päättäväisyyttä ja toiveikkaita rakkaudenosoituksia, kuten Hellhole Ratracen loppumantrassa: "I don't wanna cry / my whole life through / I wanna do some laughin' too / so come on come on and laugh with me". Nyt kaikki kuolevat ja menevät helvettiin. Teksit on kirjoitettu pop-musiikin konventioille kumartaen, kuulostamatta kuitenkaan ummehtuneelta ja vanhanaikaiselta.
Girlsin suurin vahvuus onkin juuri ottaa roppakaupalla jotakin vanhaa viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta julkaistusta musiikista, ja tehdä siitä kuitenkin tuoretta ja ennenkaikkea itsensä kuuloista. Elämme musiikinhistoriassa ennenkuulematonta aikaa, jona yhä useampi ja useampi uusi yhtye hioo soundiaan etsimällä innoitusta enemmän menneestä kuin tutkimalla uutta ja tuntematonta. Girls noudattaa ensiksi mainittua metodia, mutta tekee sen paremmin kuin yksikään muu.
HONEY BUNNY
VOMIT
MY MA
LOVE LIKE A RIVER
valoa syksyyn toivoo,
sankari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti