"Yleisöni" "pyysi" minua kirjoittamaan presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen jälkeisessä huumassa kirjoittamaan "tulevana politiikantoimittajana" "viiltävän analyysin" presidenttiehdokkaista. Olin vastahakoinen paitsi siksi, etten tahtonut sekoittaa näitä arkiminäni ja blogialteregoni kahta maailmaa, joilla on toistensa kanssa hyvin vähän tekemistä: toisen voisi tiivistää vaikkapa sanoihin/käsitteisiin Kekkonen, SDP ja suomettuminen, toisen mimmeihin, musaan ja muuhun populäärikulttuuriin. Viimeaikaisesta, ajoittain täysin uskomattoman ja moneen kertaan ylikiehuneesta hullunmyllystä olen kuitenkin voinut tehdä muutamia huomioita, jotka, menköön syteen tai saveen, esitän nyt juuri teille. Hyvät naiset ja herrat, sankari seikkailee politiikassa.
SE TOINEN KIERROS
Vuoden 2012 presidentinvaalien toisella kierroksella vastakkain asettuvat ylivoimainen ennakkosuosikki kokoomuksen Sauli Niinistö ja altavastaaja vihreiden Pekka Haavisto. Ensimmäinen huomionarvoinen seikka lienee se, että edellisen kaltaiset, ehdokkaan puoluekannan paljastavat etumääreet ovat näissä vaaleissa täysin turhat. Sauli Niinistö, josta ryhdytiin tekemään seuravaa tasavallan presidenttiä jokseenkin heti edellisten vaalien pölyn laskeuduttua, nauttii sellaista puoluerajat ylittävää suosiota, jota viimeksi on nähty varmaankin 1980-luvun alkupuolella. Silloin samankaltaista tilannetta sanottiin Koivisto-ilmiöksi.
Haavisto ei ole, no, Pekka pahempi: Haaviston kannattajiin kuuluu niin vihreitä, vasemmistoliittolaisia kuin demareitakin, joiden yhteiseksi nimittäjäksi kelvannee usko niihin paljonpuhuttuihin pehmeisiin arvoihin. Niinistö puolestaan on melko perinteinen kokoomuslainen oikeistoehdokas. Huomattavaa on kuitenkin se, että Haaviston ja Niinistön kannatuspohja on samasta puusta veistettyä: kumpikin ehdokas näyttäytyi kaupunkilaisen, koulutetun ja toimeentulevan väestön ehdokkaana.
Toisella kierroksella edessämme onkin kummallinen tilanne: ehdokkaiden välillä ei ole suurta jännitettä. Niinistön ja Haaviston välinen vastakkainasettelu ei asetu totutulle, turvallisen mustavalkoiselle porvari-sosialisti-binääriakselille, sillä kummatkin ovat selkeästi porvareita. Keskusta-periferia-vastakkainasettelu, joka 2010-luvun Suomessa elää ja voi paremmin kuin sitten 1960-luvun peltojenpaketoinnin, on toisella kierroksella hyödytön: periferia on ilman omaa ehdokastaan, jota ensimmäisellä kierroksella edusti kukas muukaan kuin Paavo Väyrynen.
Niinistön ennakkosuosikkiaseman ja edellämainitun verrattain jännitteettömän tilanteen vuoksi toisella kierroksella ei siis kiinnostavaa tule olemaan vaalien varsinainen voittaja, vaan miksi muodostuu toisen kierroksen äänestysprosentti. Tilannetta kuvasi osuvasti viime viikolla 24.1 lähetetty A-studion juttu, jossa haastateltiin Suomen perussuomalaisimman kunnan Kihniön asukkaita. Periferian (ja käytän käsitettä nyt siis sen yhteiskuntatieteellisessä merkityksessä) asukkaille voi olla vaikeaa valits ehdokkaista, joista toinen on vihreä homoseksuaali ja toinen kovaa pääomaa edustava entinen pankkiiri – mistä voi muuten vetää joitain yhtäläisyysmerkkejä Atlantin yli Mitt Romneyhyn – ja Suomen nykyistä sosiaalipolitiikkaa sorvaamassa ollut ex-valtiovarainministeri. Ilman selkeää ehdokasta ovat "maakuntien miehet"; arvokonservatiivit, jotka suhtautuvat epäilevästi Niinistön pankkiirimenneisyyteen; vasemmistoliiton vasen laita, jolle vihreä ei ole punainen, sekä kansan eurokriittinen osa. Ainakin kihniöläisille Sauli Niinistö näyttäytyi pienempänä pahana. Tämä palautuu viime kädessä siihen tosiasiaan, että monelle on yksinkertaisesti mahdotonta äänestää vihreää homoa.
Vielä lyhyt huomio: internetin kansalaiskeskustelussa (josta lisää kohta) mielenkiintoista on ollut se, että kumpikin osapuoli yrittää vakuuttaa vastustajansa tai kantaansa vielä harkitsevat ehdokkaansa absoluuttisesta paremmuudesta. On vertailtu ehdokkaiden cv:tä, joista on jätetty pois valikoima sen huonomman ehdokkaan ansioita ja esitelty ehdokkaiden vuosikymmeniä sitten tehtyjä eduskunta-aloitteita – vaikka eduskunnan tutustuneet tietävätkin, että todellinen työ Arkadianmäellä tehdään valiokunnissa. Toisen kierroksen vaalihurmoksen alkaessa ensimmäisenä katosi puhe presidentistä arvojohtajana, pikkumaisen puoluepolitiikan yläpuolella olevasta sovittelijasta.
KUN VAALIT MENIVÄT VERKKOON
Vaalianalyysi toisensa jälkeen on muistanut huomioida sen, kuinka nämä presidentinvaalit olivat ensimmäiset, joita käytiin todenteolla sosiaalisessa mediassa. Tämä on varmasti jossain määrin totta: sosiaalisessa mediassa, siis Suomessa ennenkaikkea Facebookissa, on vaalikirjoittelulta välttyminen on ollut sula mahdollisuus. Ehdokkaista vain Soinilla – yllätys, yllätys – ei ollut omaa Twitter-tiliä. Sosiaalisen median ovat ottaneet huomioon myös suuret mediat: Ylen äänestyspäivän vaalilähetyksessä ja edellisen viikon tenteissä luetiin jopa Suomen pienen Twitter-yhteisön twiittejä vaalia koskien ja Helsingin Sanomien politiikan toimitus kutsui ihmisiä kommentoimaan tenttejä fb-seinälleen.
Mutta mitä vaalityön siirtyminen internetiin on oikeasti meille antanut? Internet on puolijulkinen tila, jossa kuka tahansa voi nimimerkin suojista laukoa palvelusta riippuen lähes mitä tahansa suurelle lukijajoukolle ja sen kautta voi, niin hyvässä kuin pahassa, tavoittaa erittäin suuren määrän ihmisiä erittäin nopeasti. Facebookissa ja perinteisemmillä foorumeilla käydyllä keskustelulla on tapana kääntyä viimeistään muutaman asiallisen kommentin jälkeen alueelle, jossa tarvotaan hyvän maun rajojen, kunnianloukkauksen ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen rajaamalla tervasuolla. Tästä varoittavana esimerkkinä toimikoon vaikkapa Iltalehden keskustelupalsta. Haastan sinut, lukija, lukemaan kyseisen palstan vaalikeskusteluja puolen tunnin ajan ja olemaan kuvottumatta. Sosiaalinen media on antanut kansalle mitä parhaimmat välineet pirstoa sananvapauteen olennaisesti kuuluvan vastuun käyttää tätä vapautta oikein. Kaipaan sydämeni pohjasta aikaa, kun kasvokkain tapahtuvaan ajatustenvaihtoon kuuluva sosiaalinen kontrolli pakotti kaikkien keskustelijoiden miettimään sanomisiaan.
Sosiaaliseen mediaan on termin synnystä ja viimevuotisesta arabikeväästä asti on valettu suuret määrät eriskummallista edistysuskoa: sen on ajateltu tekevän autuaaksi yhteiskunnallisen keskustelun. Demokratiaan olennaisesti kuuluvan julkisen väittelyn on nähty olevan kvantitatiivesti mitattavissa: mitä useampi kansalainen pystyy sosiaalisen median keinoin tuomaan ajatuksensa julki, sitä avoimempi on yhteiskuntamme. Julkisessa keskustelussa on kuitenkin olennaista sen laatu. En usko että kukaan, niin yhteiskuntamme kokonaisuudessaan kuin sen yksilötkään hyötyvät kummemmin siitä, että saimme kuulla vaalipäivänä Ylen lähetyksessä äkäslompolalaisen Marja-Liisan twiittanneen vieneensä koiransa ulos. Internet hukkuu paraikaa informaatiotulvaan: kolmen pennin politiikan analyyseihin, vaikka uskottava politiikkaa ja yhteiskuntaa jossa sitä tehdään ei voi tiivistää 140 merkkiin tai huolimattomasti sutaistuun, taustoimattomaan blogipostaukseen. Tässä maailmassa on edelleen tilausta ja tilaa ammattimaiselle journalismille.
Kyynisyydestäni huolimatta kehoitan kaikkia käymään äänestämässä. Jättäkää edes tyhjä, mikäli kumpikaan ehdokas ei miellytä.
Sankari palaa taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti