TOP FIVES 2011
ALBUMS
1. James Blake - James Blake
Suvereeni tuotanto, suvereenit biisit, suvereeni tunnelma. Missasin suvereenisti myös Flow-keikan elokuussa, kun Kanye West dominoi suvereenisti. Harmittaa.
2. Girls - Father, Son, Holy Ghost
Tykkäsin, vaikka olikin enemmän retro kuin Album. Toivoin uudeltakin albumilta Morning Lightin, Hellhole Ratracen ja Carolinan tapaista uudenlaisempaa soundia.
3. The Pains of Being Pure At Heart - Belong
Niin ihanan makea imeskelykarkki, että sitä tekee mieli vaan imeskellä ja imeskellä. Eikä tästä edes reikiä hampaisiin.
4. Smith Westerns - Dye it Blonde
Öbaut samat perustelut kuin edellisellä. Moni kitararock-yhtye voisi ottaa mallia Smith Westerneiltä: yli 35 minuuttisen levyn pitää olla erittäin hyvin perusteltu.
5. Regina - Soita mulle
Laitetaan läpällä vielä yks kotimainenkin, jota sankari tosin kuunteli vasta ihan loppuvuodesta. Regina uudisti soundiaan vähintäänkin yhtä onnistuneesti kuin Scandinavian Music Group aikoinaan. Siinä missä SMG on jäänyt kantrirockinsa syvimpään konservatiiviseen olemukseen sopivalla tavalla polkemaan paikallaan, toivon hartaasti, että Regina lähtee tekemään myös sitten joskus tulevaa uutta levyä samalla kunnianhimolla kuin Soita mulle-levyä.
TOP 5 SONGS
1. Girls - Vomit
Vomitista on helppo vetää yhtä kuin-merkkiä Albumin supertykkibiisi Hellhole Ratraceen. Kummatkin on sijoitettu vedenjakajaksi noin suunnilleen keskelle levyä, kummassakin lauletaan vähän kaihoisasti itseltään pelastumisesta ja rakkauden parantavasta voimasta ja kumminkin kasvaa kestonsa loppua kohden yhdysvaltalaisen lentotukialuksen kokoiseksi supermega-sing-along-kappaleeksi. Vomit on kuitenkin parempi kuin Hellhole Ratrace, koska siinä on myös vuoden 2011 absoluuttisesti paras kitarasoolo.
2. Smith Westerns - Imagine Pt.3
Lähes täydellinen glam pop-kappale, joka laittaa isoimman vaihteen sisälle vasta ihan lopussa, niin kuin koulussakin opetetaan.
3. M83 - Midnight City
Hurry Up, We're Dreaming oli vuoden överisti pömpöösein levy, jolla oli ah-niin-monelle tupla-albumille synnynäisenä vikana liikaa pituutta ja liikaa täytettä. Olen vähän yllättynyt siitä, kuinka moni musiikkimedia ja bloggaaja nieli levyn sen enempää pureskelematta.
4. The New Tigers - Pocketful of Sand
Uudet tiikerit jyräsivät viiden kärkeen kahden soinnun kappaleella. Vuoden 2011 aikana löysin shoegazen ja innostuin entistä rajummin suriseviin kitaroihin, fuzziin ja feedbackiin, eikä yhtään vähiten tämän kappaleen ja New Tigerssien levyn ansiosta.
5. James Blake - Limit To Your Love
James Blaken debyyttilevy oli tuotantonsa kannalta melkoinen riski: huonolaatuisten Spotify-streamien ja Youtube-videoiden aikakautena levy, jonka viehätyksestä suuri osa nojautuu herkkiin soundeihin perustuvaan tunnelmaan, saattaa edellä mainittujen internet-palveluiden kautta koettuna kuulostaa äärettömän haalealta ja mitäänsanomattomalta. Hienoa, että nuorella miehellä on tarpeeksi kunnianhimoa ja kärsivällisyyttä paneutua herkkien äänimaailmoiden tuottamiseen. Ja biisikin on "ihan" kiva. Se bassojytky pyykii Feistin ja sen toisen kaverin (jonka nimeä en sattumoisin edes muista toim. huom se on Ron Sexsmith) versioilla kalliolaisasuntoni lattiaa.
Uudella kiimalla kohti vuotta 2012. Ainakin Black Twigiä on kehuttu.
Oman elämänsä sankari.
ps. lohdutukseksi hiljaiselostani tissit:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti