Suuria odotuksia

Guns N' Rosesin kuudetta studioalbumia, Chinese Democracya saatiin odottaa 15 vuotta. Viimein päivänvalon nähnyt levy oli yhtä makabeeri ilmestys kuin yhtyeen pöhöttynyt nokkamies Axl Rose.

My Bloody Valentinen kolmatta lp:tä odotettiin taas 22 vuotta. Odotukset sunnuntaiyönä Suomen aikaa bändin nettisivuilla julkaistua mbv-levyä kohtaan olivat varmasti tavallaan suuremmat kuin surkuhupaiseksi yleiskäsitteeksi muodostuneen kuudennen Gunnarilevyn kohdalla. Kummatkin bändit ovat toki inspiroineet lukemattomia enemmän tai vähemmän epäomaperäisiä jäljittelijöitä. Mutta My Bloody Valentine, toisin kuin Guns N' Roses, ei uransa aikana ole julkaissut kovinkaan montaa epäonnistunutta julkaisua. Vuoden 1991 Loveless-pitkäsoitto on oman kohderyhmänsä keskuudessa suhteellisesti suurempaa arvostusta nauttiva klassikko kuin yksikään GnR-levy – ja sanon tämän Axl Rosea ja kumppaneita mitenkään väheksymättä.

Ensimmäiset mbv-levystä julkaistut ensimmäiset kirjoitukset, niin kuin tämäkin, ovat käsitelleet enimmäkseen sitä, täyttääkö levy ne messiaaniset mittasuhteet saaneet odotukset, jotka Kevin Shieldsin luomiskyvylle on asetettu. Jotkut ovat ilmaisseet mielipiteitä, joiden mukaan kahden vuosikymmenen hiomisen jälkeen olisi voinut odottaa jotain vielä mielikuvituksellisempaa: radikaalimpaa irtiottoa erään indierockin suurimpien klassikoiden äänimaisemasta. Mutta miksi Shieldsin pitäisi keksiä yhtyeensä uudelleen, kun kukaan ei näiden kahden vuosikymmenen aikana päässyt lähellekään sitä kokonaisvaltaista musiikkikokemusta, jonka Shields loi kaksi vuotta kestäneen piinallisen työskentelyn aikana?

Puheet siitä, että mbv-levy ei tarjoa tarpeeksi uutta, ovat tavallaan ymmärettäviä. Levyn ensimmäiset kolme kappaletta kuulostavat samankaltaiselta kuin My Bloody Valentine kaksi vuosikymmentä takaperin. Levyn avaava she found now on samanlainen hidastempoinen ja haikea kappale kuin Sometimes tai debyyttialbumin All I Need. Kitarat soivat valittavaen ja kappaleen fokus liukuu pehmeästi tarkkuusalueen rajojen yli. Vokaalit ovat jotain käheän kuiskauksen ja varsinaisen laulun väliltä. Levyn kakkos- ja kolmosraidoilla only tomorrow ja who sees you (ja kyllä, kaikki kappalenimet on kirjoitettu yksinomaa pienellä) kuullaan taas sitä, mistä Shields ja koko My Bloody Valentine ovat tunnettuja: innovatiivista kitaransoittoa, joka on samaan aikaan aggressiivista ja hienovaraista. Vaikka äänimaisema ei kuulosta erilaiselta verrattuna Lovelessiin ja samaan aikaan julkaistuihin ep:hin, se ei kuulostaa vanhentuneelta tai eljähtyneeltä. Se on kaikinpuolin tuttua My Bloody Valentinea, mutta ei tylsää vaan elinvoimaista. Kuuntelijan valtaa epäusko: "kuuntelen oikeasti uutta MBV:tä – ja se kuulostaa mahtavalta!"

Kolmen ensimmäisen kappaleen jälkeen levy irtaantuu tutusta äänimaailmasta. is this and yes on vähäeleinen kappale, jossa Belinda Butcherin aavemaisia lauluosuuksia säestää vieno syntetisaattori ja elektroninen syke. Se tuo mieleen sen saman öisen Tokion, jota Sometimes niin viehkeästi kehysti Sofia Coppolan Lost In Translation-elokuvassa. Jos yleensä MBV:n kappaleet tuntuvat vievän kuuntelijansa unenomaiselle lentomatkalle pilvien joukkoon auringonlaskun värjäämälle taivaalle, on levyn viides kappale if i am vaimennettuine kitaroineen pikemminkin sukellus meren alle. new you taas voi hyvinkin olla popeinta My Bloody Valentine sitten Sunny Sundae Smilen. Normaalit fuzz- ja delaykerrokset ovat poissa ja Shieldsin Fender Jaguaria maustaa vain yksinkertainen tremoloefekti. Butcherin vokaalit on miksattu aivan kappaleen pintaan ja niistä taitaa miltei saada selvää. 

Vasta levyn loppusuoralla Shields päästää oman luomisvimmansa ja kokeilunhalunsa täysin valloilleen. Shieldsin moneen kertaan mainitsemat jungle-vaikutteet ja viehtymys atonaaliseen kitarameluun yhdistyvät toiseksi viimeisellä biisillä nothing is. Se on pohjimmiltaan yhtyeen live-esiintymisten kohokohdan, You Made Me Realisen noiseväliosan, toisinto, mutta teollisella rumpukoneella. Ei vokaaleita, ei melodiaa, vain luotaantyöntävää melua.

Ja jos luulit, että albumin ei menisi tästä enää kokeellisemmaksi, olit väärässä. Levyn lopettavalla wonder 2-kappaleella Shields on päättänyt näyttää kaikki taitonsa äänimaailmoja rakentavana arkkitehtina ja luonut jotain, mikä todella on ennenkuulumatonta. Kappaleen päällisin piirre on hyperaktiivinen jungle-biitti ja meteli, joka tuntuu korvissa suunnilleen siltä, miltä kuvittelen lentokoneen turbiinin sisuksen sisällä kuulostavan. Kaiken tämän atonaalisen melun alla kaikuu kaihoisa, sydäntäriipivä laulumelodia. Se on miltei kuulemattomissa, mutta siellä se on. Kappale huokuu samaan aikaan vieraannuttavaa rujoutta sekä vangitsevaa kauneutta. En tiedä, miten kappaleeseen reagoisin, itkeäkö liikutuksesta vaiko kääntää stereoiden volumepotikkaa inhon vallassa pienemmälle?

Kevin Shields on selvästi kylmäpäinen kaveri. Joko hän ei lue, mitä hänestä kirjoitetaan tai sitten hän ei välitä. Niin tai näin, hän on luonut albumin, joka on olemassa vapaana kaikista niistä odotuksista, jotain tuhatpäinen fanilauma on 22 vuoden aika kehittynyt. mbv on kiehtova ja välillä kokeellisuudessaan vieraannuttava, mutta kaiken aikaa vangitseva – ja edeltäjänsä Loveless kuin outo uni, josta herättyään toivoo näkevänsä sen toisen kerran. Onneksi se on äänilevy, jonka voi laittaa pyörimään uudelleen ja uudelleen.

Runopojan harharetki

Minä todella tykkäsin Girlsistä. Ehkä jopa rakastin, koska sillä bändillä oli minulle henkilökohtaista merkitystä. Minä samaistuin bändin kappaleisiin. Pidin sitä parhaimpana nykyaikaisena rockyhtyeenä, jonka kappaleissa oli nykyajalle vierasta vilpittömyyttä ja tunnuksellisuutta. Sen keulakuvan, Christopher Owensin oli salaperäiaen menneisyyden tunsivat kaikki: hän vietti lapsuutensa lahkolaiskulttuurissa, jonka pakottamana hän kulki ympäri maailmaa ja näki kuinka hänen äitinsä joutui myymään itseänsä lahkon vuoksi. Lopputuloksena oli eksentrinen ja mysteerinen taiteilija, joka yhdessä osaavien muusikoiden ja Chet Whiten kanssa pystyi luomaan kokeilevaa, muttei luotaantyöntävää, perinnettä ja modernia yhdistävää sekä ennenkaikkea koskettavaa pop-musiikkia. Siksi jos en nyt itkenyt, niin ainakin petyin, kun Owens ilmoitti brutaalisti, ilman ennakkovaroitusta, eroavansa bändistä, joka oli vain hieman enemmän kuin hän itse.

Owensin ensimmäinen sooloalbumi, Lysandre, on 28 minuutin pituinen kokoelma pop-kappaleita, joka olisi voinut olla parempi. Kappalemateriaali ei oikeastaan eroa Girlsin pääasiassa 50- ja 60-lukujen rock- ja pop-musiikista ammentavasta soundista – kolme neljä sointua, yksinkertainen riffi tai soolo ja sanoitukset, jotka kertovat rakkaudesta, sydänsuruista, pettymyksistä ja turhautumisesta. Albumin nimikappale on jopa kuulunut Girlsin livesettiin, ja se kuultiin yhtyeen ainoalla Suomen keikalla, Flow Festivalilla 2010. Parhaimmillaan, kuten kappaleissa Here We Go Again ja Part of Me, Lysandre kuulostaa yhtään hurmaavalta kuin Girlskin: yksinkertaista mutta svengaavaa poppia, johon voi samaistua. Mutta missä on Hellhole Ratracen ja Vomitin eeppinen katharsis, tai Morning Lightin shoegazejunnaus, tai Forgivenessin huumepöhnäinen psykedelia?

Ja Christopher Owens tarvitsee tuottajan. Hän on taivaanrannan maalari, uneksiva romantikko, joka kirjoittaa kappaleita sydänsuruistaan nopeammin kuin ehtii arvioida, onko lopputulos julkaisemisen arvoinen vai samanlainen kolmen pennin rakkauslaulu, jotka raikuvat ensimmäisiä hapuilevia askeleitaan ottavien laulunkirjoittajien makuuhuoneissa ympäri maailman. Hän tarvitsee Chet Whitensa kertomaan hänelle, että yhdentekevän saksofonisoolon muuten kelvon kappaleen , Here We Gon keskelle ei ole hyvä ratkaisu. Owens tarvitsee tuottajan, joka sanoisi hänelle, että alle puoli tuntia pitkällä levyllä ei tarvitse soittaa samaa teemaa (ns. Lysandre's Theme) viittä kuutta kertaa niin kuin halvista halvimmassa progeoopperassa. Eikä todellakaan tarvitse rakentaa kokonaista kappaletta saman teeman varaan ja vielä sovittaa se ska/rocksteady-roiskaisuksi, joka kuulostaa, ikävä kyllä, huonolta Madness-tribuuttibändiltä.

Ja siltä en olisi koskaan uskonut enkä halunnut Christopher Owensin kuulostavan – falskilta.

Shieldsistä, levyarvosteluista – ja vähän Rumbastakin

Tämä kirjoitus on vajaat kaksi kuukautta myöhässä, pahoitteluni.

Grizzly Bear-yhtyeen kauan odotettu neljäs studioalbumi, Shields, näki päivänvalon viime vuoden vuoden syyskuussa. Julkaisunsa jälkeen se on nauttinut yksimielistä arvostusta kriitikoiden keskuudessa: Pitchfork antoi sille arvosanan 9.1 ja The Guardian 4 tähteä viidestä. Vuoden 2012 parhaat levyt-listoilla se on poikkeuksetta ollut niin kriitikoiden kuin yleisöäänestystenkin top 10:ssä.

Rumba arvosteli levyn lokakuun numerossaan. Jo ingressissä arvostelija totesi levyn olevan "2010-luvun OK Computer tai Soft Bulletin", siis ajan hengen uriinsa vanginnut ja musiikkia ikuisesti muuttanut albumi. Tarkoitukseni ei ole tässä punnita sitä, osuiko arvostelija arviossaan oikeaan, vaan osoittaa se, kuinka mielikuvituksetonta ja laiskaa musiikkijournalismia tällaisen lausahduksen laatiminen onkaan. Rockmusiikin suurten teosten kaanoniin viittaminen on suurin karhunpalvelus, minkä kriitikko voi arviossaan tehdä. Sen sijaan, että arvosteltavana oleva albumi olisi omilla jaloillaan seisova taideteos, jolla on merkitystä ihmiskunnalle, se elääkin vain rockhistorian magnum opusten välisissä viittauksien verkossa. Sillä hetkellä, kun arvostelua kirjoittava kriitikko keksii verrata levyä menneisyyden klassikkoon, menetetään levyn kaikki potentiaali muodostua itsenäiseksi rockmusiikin kulmakiveksi, jota tulevaisuudessa kuunnellaan pyhällä hartaudella jumalallista inspiraatiota varten. Kyse on taas sukupolvemme samasta epäterveestä suhteesta menneisyyteen, josta Simon Reynolds kirjoittaa hienossa Retromania-kirjassaan  Jos Shields tai mikä tahansa muu levy on oikeasti "vuosikymmenen avainlevy" se on sitä ilman okcomputereita, yankeehotelfoxtroteja tai vaikkapa daydreamnationeita.

Oma mielipiteeni Shieldsistä on vielä muodostumatta. Se voi hyvinkin olla suuri mestariteos, mutta omissa korvissani se kuulostaa – ainakin vielä – hieman ponnettomalta ja itseensäkietoutuneelta albumilta. Levy kuulostaa kadottavan fokuksensa, punaisen lankansa tuotannollisten ja sovituksellisten kokeilujen syövereihin, jotka tuntuvat välillä kovin itsetarkoituksellisilta. Huono levy Shields ei ole, mutta se kaipaisi jonkin selkeän ilmat keuhkoistani pihalle iskevän hetken. Levyn popein raita Yet Again kaipaisi rinnalleen sellaisen kappaleen, joka muuttaa veden viiniksi. Shieldsistä puuttuu lisäksi sellainen draaman kaari, josta klassikkolevyn tunnistaa – vaikkakin mitä albumien lopetuskappaleisiin tulee, on majesteettillinen Sun In Your Eyes muotovalio sellainen.

Voisin vielä mainita sanasen Rumba-lehden nykymenosta. Alkuun on hyvä mainita, että uusin vuositilaukseni vuodelle 2013. Pääosin sen numerot sisältävät, hyvää monipuolista luettavaa – pidin erityisesti elokuun numoron the XX-jutusta – mutta välillä sen kirjoituksissa on sellaisia piirteitä, joita en vain ymmärrä. Lehti sortuu ajoittain samankaltaiseen laiskuuteen, josta yllä mainitsin: oman sisällön tuottamisen sijaan kolumneissa ja pääkirjoituksissa referoidaan jotain internetissä käytyä keskustelua Lana Del Reystä, Frank Oceanin seksuaalisesta suuntautumisesta tai Amanda Palmerin päätöksestä hakea taustayhtyeeseensä soittajia kaljapalkalla. Turhan usein Rumbassa kirjoitetaan muusikin sijaan musiikkibisneksestä, jotka ovat kaksi täysin eri asiaa. Itse haluaisin lukea musiikkilehdessäni musiikista, siis muusikoista, laulunkirjoittajista, levyistä, kappaleista ja konserteista – en kiertuemanagereista, ansaintamalleista tai Spotify'n merkityksestä levybisnekselle. Ne kuuluvat enemmin johonkin Teoston tai Muusikot Ry:n jäsenlehteen. Kaiken huippu oli numerossa 12/2012 julkaistu juttu Cat Powerin koiranulkoiluttajasta, joka nyt sattui olemaan suomalainen. Juttu oli kuin USA:han muuttaneen sukulaisen kotimaahan lähetettyä kirjettä siitä, miten Ameriikan raitilla eli JENKKILÄSSÄ kaikki on isompaa. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi se kirjoitus piti julkaista.

THE XX - COEXIST

The xx:n kakkoslp Coexist saattaa hyvinkin olla indiemusiikin ystävien vuoden 2012 odotetuin albumi. Siitä huolimatta, että tänä vuonna uusia levyjä julkaisevat muun muassa indiemusan raskassarjalaiset Animal Collective ja Beach House. xx-debyytti jätti yleisön janoamaan lisää varmaankin siksi, että jollain alitajunnan tasolla kaikki hiljaa ymmärsivät, ettei yhtye voisi pettää "vaikealla toisella levyllä" – jos alle kaksikymppiset saivat aikaan näin kypsää, harkittua ja tunnepitoista musiikkia, heidän luomisvoimansa ei ensimmäisen levyn jälkeen voisi kuin kasvaa.

Eikä kolmen lontoolaisen muodostama The xx jääkään lepäämään laakereilleen. Niin yleisölle kuin bändillekin lienee ollut selvää, että täysi hiilipaperikopio xx:n estetiikasta jaksaisi ylläpitämään Mercury Prizeen kulminoitunutta kriitikoiden ja kuuntelijoiden ihailua. Toisella levyllään The xx uudistaa soundiaan luontevan oloisesti – ykköslevyltä tuttu minimalistisen herkkyys on nyt käännetty Nigel Tufnelia vapaasti lainatakseni yhteentoista. Toisaalta bändi on ammentanut musiikkinsa myös uutta: jos ensimmäisellä levyllä oli vahvoja vaikutteita dubstepista (joka muuttaa voidaan liittää British Invasionin, punkin, rave-musiikin ja brittipopin maailmaajärisyttäneiden muusikillisten muotivirtausten joukkoon), käännytään Coexistilla vuosikymmentä tai kahta aikaisempaan aikaan – klubimusiikkiin. Useammin kuin kerran albumilla kuullaan nelijakoista bassobiittiä, joka saa jos ei nyt riehantumaan tanssilattialla, niin ainakin nyökyttämään päätä rytmin mukana, ehkä varovaisesti hartioita ja muutakin ylävartaloa.

Tyylitajuisesti suoritettu osittainen nahanluonti voidaan merkitä albumin taustoista vastanneelle Jamie Smithille. Debyyttialbumilla huomio kiinnittyi ennen kaikkea Oliver Simin ja Romey Madley Croftin hieman kuiskausta voimakkaammilla äänenpainoilla käytyyn vuoropuheluun, mutta Coexist voidaan laskea puhtaasti myös tuottajan virkaa hoidelleelle Smithille. Albumi on yksinomaa Smithin (jonka tuottajataidoista saimme jo väläytyksen Gil Scott-Heron-remixlevyllä We're New Here) taidonnäyte. Erityisesti kappaleilla Chained ja Reunion tuotanto on suorastaan majesteetillista.

Vaikka Coexistilla yhtye on monella tapaa mennyt eteenpäin, ei se ole kuitenkaan täydellinen albumi. Paikoittain bändin maksimaalinen minimalistisuus onkin pienoinen ongelma. Ajoittain on vaikea erottaa, missä yhtyeen esteettinen minimalistisuus loppuu ja kappale alkaa. Tunnelmaaluova tilantuntu kappaleiden sovituksissa ei kanna, jos sovitusta ei ole tukemassa hyvää sävellystä. Ensialbumillaan The xx nojasi paikoin rehellisesti pop-estetiikkaan – Coexistiltakin kaipaisi rehellistä, kiintopisteenä toimivaa pop-kappaletta a la VCR tai Basic Space. Jotkin kappaleet ovat vaarassa soljua ohi kuuntelijan korvien, vailla musiikillista ankkuripaikkaa.

Coexist ei ole kuitenkaan missään nimessä huono albumi. Siinä on tenhoavaa viehätysvoimaa, joka avautuu pitkän ajan kuluessa. Se on mitä varmimminkin niin sanottu grower, albumi, joka vaati tavallista useampaa kuuntelukertaa paljastaakseen täyden kauneutensa. Ehkä jonkinlainen henkilökohtainen side albumiin on juuri sellainen kitti, jolla albumin edellämainitut puutteet voi korjata.