Uusi kappale Smith Westernsilta

Muistaako kukaan kun aloitin tämän blogin vuonna 2011? Aivan ensimmäinen esittelemäni bändi oli Smith Westerns. Yhtyeen toinen albumi Dye It Blonde edusti sitä, mitä rockmusiikki voi parhaimmillaan olla: nuroia jätkiä soittamassa pop-kappaleita siitä, mitä on olla nuori.

No, Smith Westerns julkaisee kesäkuun 11. uuden albumin nimeltään Soft Will. Ensimmäinen sinkku, Varsity, julkaistaan digitaalisena 12.3 ja seiskansa 14. toukouuta, mutta kappaleen voi käydä kuuntelemassa jo nyt Soundcloudin kautta. Uusi kappale kuulostaa Dye It Blonde-albumin materiaaliin verrattuna hieman kypsemmältä, vähemmän riehakkaalta mutta he eivät todellakaan ole menettäneet kykyään säveltää tuhatwattisella teholla iskeviä pop-koukkuja.

James Blake - Retrograde

Huhtikuun kahdeksantena uuden albumin julkaiseva James Blake on suuren paineen alla. Vuonna 2011 ilmestyneellä debyyttialbumillaan Blake näytti, että hän osaa luoda hienovaraisia ja vangitsevan taianomaisia äänimaailmoja, mutta albumia kannatteli kaksi kappaletta, joista kumpikaan ei ollut hänen omansa: The Wilhelm Scream on Blaken kitaristi-isän käsialaa, kun taas Limit To Your Love on tunnetusti Leslie Feistin ja Ron Sexmithin yhteistyön ulos. Vaikka Blake oli tehnyt kummastakin kappaleesta vahvasti itsensä näköisen, hänen on nyt näytettävä, että hän osaa myös itse kirjoittaa mieleenpainuvia pop-kappaleita.



Levyn ensimmäinen sinkku, Retrograde, lupaa ainakin hyvää. Se on pohjimmiltaan yksinkertainen soul-balladi, joka luottaa debyyttialbumin väljän ja matalaprofiilisen tuotannon sijaan siihen quiet-loud-dynaamiikkaan, jonka Nirvana aikoinaan varasti Pixiesiltä. Hänen äänensä on debyyttialbumia vahvempi ja hän selvästi luottaa siihen myös itse enemmän. Kappaleen varsinainen (ja ainoa) koukku, hiljaisuudesta nouseva äännekkäästi suriseva syntikkamatto on populistisempi kuin mikään Blaken ensimmäisellä levyllä. Retrograde on myönnytys niille, jotka debyyttialbumissa rakastuivat soul-vaikutteisiin,  dubstep-kaikujen ja syvien bassotaajuuksien sijaan.

Runopojan harharetki

Minä todella tykkäsin Girlsistä. Ehkä jopa rakastin, koska sillä bändillä oli minulle henkilökohtaista merkitystä. Minä samaistuin bändin kappaleisiin. Pidin sitä parhaimpana nykyaikaisena rockyhtyeenä, jonka kappaleissa oli nykyajalle vierasta vilpittömyyttä ja tunnuksellisuutta. Sen keulakuvan, Christopher Owensin oli salaperäiaen menneisyyden tunsivat kaikki: hän vietti lapsuutensa lahkolaiskulttuurissa, jonka pakottamana hän kulki ympäri maailmaa ja näki kuinka hänen äitinsä joutui myymään itseänsä lahkon vuoksi. Lopputuloksena oli eksentrinen ja mysteerinen taiteilija, joka yhdessä osaavien muusikoiden ja Chet Whiten kanssa pystyi luomaan kokeilevaa, muttei luotaantyöntävää, perinnettä ja modernia yhdistävää sekä ennenkaikkea koskettavaa pop-musiikkia. Siksi jos en nyt itkenyt, niin ainakin petyin, kun Owens ilmoitti brutaalisti, ilman ennakkovaroitusta, eroavansa bändistä, joka oli vain hieman enemmän kuin hän itse.

Owensin ensimmäinen sooloalbumi, Lysandre, on 28 minuutin pituinen kokoelma pop-kappaleita, joka olisi voinut olla parempi. Kappalemateriaali ei oikeastaan eroa Girlsin pääasiassa 50- ja 60-lukujen rock- ja pop-musiikista ammentavasta soundista – kolme neljä sointua, yksinkertainen riffi tai soolo ja sanoitukset, jotka kertovat rakkaudesta, sydänsuruista, pettymyksistä ja turhautumisesta. Albumin nimikappale on jopa kuulunut Girlsin livesettiin, ja se kuultiin yhtyeen ainoalla Suomen keikalla, Flow Festivalilla 2010. Parhaimmillaan, kuten kappaleissa Here We Go Again ja Part of Me, Lysandre kuulostaa yhtään hurmaavalta kuin Girlskin: yksinkertaista mutta svengaavaa poppia, johon voi samaistua. Mutta missä on Hellhole Ratracen ja Vomitin eeppinen katharsis, tai Morning Lightin shoegazejunnaus, tai Forgivenessin huumepöhnäinen psykedelia?

Ja Christopher Owens tarvitsee tuottajan. Hän on taivaanrannan maalari, uneksiva romantikko, joka kirjoittaa kappaleita sydänsuruistaan nopeammin kuin ehtii arvioida, onko lopputulos julkaisemisen arvoinen vai samanlainen kolmen pennin rakkauslaulu, jotka raikuvat ensimmäisiä hapuilevia askeleitaan ottavien laulunkirjoittajien makuuhuoneissa ympäri maailman. Hän tarvitsee Chet Whitensa kertomaan hänelle, että yhdentekevän saksofonisoolon muuten kelvon kappaleen , Here We Gon keskelle ei ole hyvä ratkaisu. Owens tarvitsee tuottajan, joka sanoisi hänelle, että alle puoli tuntia pitkällä levyllä ei tarvitse soittaa samaa teemaa (ns. Lysandre's Theme) viittä kuutta kertaa niin kuin halvista halvimmassa progeoopperassa. Eikä todellakaan tarvitse rakentaa kokonaista kappaletta saman teeman varaan ja vielä sovittaa se ska/rocksteady-roiskaisuksi, joka kuulostaa, ikävä kyllä, huonolta Madness-tribuuttibändiltä.

Ja siltä en olisi koskaan uskonut enkä halunnut Christopher Owensin kuulostavan – falskilta.

Herra Barnbrookin erehdys

Omakätistä kuvainraastoa?

Tammikuun kahdeksantena, hänen 66. syntymäpäivänään, David Bowie julkaisi uuden kappaleen Where Are We Now? sekä samalla ilmoitti julkaisevansa uuden albumin, nimeltään The Next Day, maaliskuussa 2013. Ilman ennakkovaroitusta iTunes Storeen tiputettu single on Bowie-hitiksi epätyypillinen hidastempoinen balladi,  mutta myös erittäin miellyttävää kuunneltavaa. Bowien vibrato on yhtä koskettava kuin ennenkin, Tony Viscontin tuotanto tarkkapiirtoista ja tasapainoista ja itse kappale riipivän kaunis. Kappale antaa odottaa itse albumilta paljon ja kappaleen videokin on kiva. Muutakin olisi ehkä saattanut odottaa – maailma tuntee liian monta esimerkkiä kertaalleen eläköityneistä tai ainakin vanhentuneista rokkareista, jotka turhaan ylittävät tavoittaa menneiden vuosien taiteellista luomisvoimaansa. Poikkeuksiakin tästä toki on, niin kuin eräät uransa parhaista albumeista myöhäisurallaan julkaissut Bowien aikalainen Bob Dylan. Bowien comeback on kuitenkin ilmeisesti jäämässä ilman paluuta esiintymislavoille.

Yhtä yllätyksellisen hätkähdyttävä kuin itse uutinen oli samana päivänä julkistettu The Next Day-albumin kansikuva (kts. yllä). Vuonna 1977 julkaistun "Heroes"-levyn (huomaa nimen oikeaoppinen kirjoitusasu, lainausmerkit kuuluvat asiaan) ikonisen kansikuvan keskellä on lätkäisty valkoinen neliö, jonka keskelle on kirjoitettu kliinisellä groteskifontilla albumin nimi ja kaiken päälle yläreunan "Heroes"-teksti on tussattu yli. The Next Day ei vain viittaa menneisyyteen ja Bowien taiteellisesti ehkä ansoituneimpaan levyyn – se on aivan liian pehmeä sana kuvamaan kansitaidetta.  Se on pikemminkin mukaelma alkuperäisestä teoksesta, oma näkemys Masayoshi Sukitan hienosta muotokuvasta. Se on internetin aikakaudelle niin tyypillinen provokaatio kuvan muodossa, melkeinpä trollaus, joka kirkuu huomiota, vaatii shokkitaktiikoin katsojaltaan selitystä ja tulkintaa. Olen jo monen päivän ajan pohtinut pääni puhki, mitä Bowie tai kannen suunnittelija Jonathan Barnbrook on sillä tahtonut sanoa (en tiedä, kuinka paljon Bowie itse on vaikuttanut kansitaiteeseen – voi olla, että kuva on kokonaan Barnbrookin idea, jota tosin epäilen). Kannen hallitseva elementti, siis "Heroesin" kansi yhdessä albumin nimen kanssa luo tunnun tulevaisuudesta, uuden ajan koitosta, eteenpäin katsomisesta ja menneisyyden hylkäämisestä. Tahtooko Bowie kannella heittää pois menneisyyden painolastin? Tai julistaa, että 60- ja 70-lukujen klassinen, Berliini-trilogian luonut, rock'n'rollin kaanoniin hyväksytty David Bowie on mennyttä – Bowie on kuollut, eläköön Bowie? Bowie on kuvainnollisesti tappanut omia persooniaan ennenkin, kuten Ziggy Stardustin Hammersmith Odeonisssa 3. heinäkuuta 1973. Mutta miksi kukaan tahtoisi ehdoin tahdoin pyyhkiä pois palan arvokkainta rockmusiikin historiaa? Ehkä Bowie tahtoo kannella sanoa, että hänen kuuntelijansa arvioisivat hänen The Next Day'ta ilman vertailua Low'hun, Aladdin Saneen tai Hunky Doryyn?

Vai onko sen tarkoitus korostaa sitä miten popmusiikki rakentuu aiempien sanoittajien ja esittäjien, kappaleiden ja albumien päälle viittausten, vaikutusten ja lainauksien hämähäkinverkossa? Elämää tai popmusiikkia (oikeastaanhan ne ovat sama asia) ei kaanonin ulkopuolella ole olemassa. Se voisi myös viitata henkilökohtaisemmalla tasolla ihmiselämän suurimpaan tragediaan, kuinka kukaan ei voi päästä pakoon omaa menneisyyttään. Vai olisiko kansi muotoaan myöten metaironinen sohaisu ilman syvempää tarkoitusta, pelkkä ilkikurinen trolli, jonka tarkoituksena on saada lukemattomat ihmiset ympäri maailman etsimään kannelle selitystä, jota ei olekaan olemassa?

Ikävä kyllä kantta ympäröivä mystisyyden savuverho lässätti kuin alle/ylle/sivullekirjoittaneen leivontayritykset konsanaan. Herra Barnbrook meni ja teki sen, mitä yhdenkään taiteilijan ei koskaan tulisi tehdä: hän selitti omaa taidettaan. Varoituksen sana: tuon linkin takana oleva teksti pilaa teiltä sen mikä tekee The Next Day'n kannesta tai mistä tahansa muusta taideteoksesta ajatuksiaherättävän ja mielenkiintoisen, hyvän ja muistettavan – nimittäin hengitystilan omalle tulkinnalle. Vielä eilen olisin uskaltanut väittää The Next Day'ta ainakin viime kahdenkymmenen vuoden parhaimmaksi levynkanneks. Nyt kansi tuntuu kuin tuijottaisin jonkin TV-sarjan viimeistä jaksoa, vaikka olen kuullut yksityiskohtaiset juonipaljastukset sitä "jenkkitahtiin" katsoneelta suulaalta kaveriltani – siinä ei ole mitään hauskaa tai jännittävää.

THE XX - COEXIST

The xx:n kakkoslp Coexist saattaa hyvinkin olla indiemusiikin ystävien vuoden 2012 odotetuin albumi. Siitä huolimatta, että tänä vuonna uusia levyjä julkaisevat muun muassa indiemusan raskassarjalaiset Animal Collective ja Beach House. xx-debyytti jätti yleisön janoamaan lisää varmaankin siksi, että jollain alitajunnan tasolla kaikki hiljaa ymmärsivät, ettei yhtye voisi pettää "vaikealla toisella levyllä" – jos alle kaksikymppiset saivat aikaan näin kypsää, harkittua ja tunnepitoista musiikkia, heidän luomisvoimansa ei ensimmäisen levyn jälkeen voisi kuin kasvaa.

Eikä kolmen lontoolaisen muodostama The xx jääkään lepäämään laakereilleen. Niin yleisölle kuin bändillekin lienee ollut selvää, että täysi hiilipaperikopio xx:n estetiikasta jaksaisi ylläpitämään Mercury Prizeen kulminoitunutta kriitikoiden ja kuuntelijoiden ihailua. Toisella levyllään The xx uudistaa soundiaan luontevan oloisesti – ykköslevyltä tuttu minimalistisen herkkyys on nyt käännetty Nigel Tufnelia vapaasti lainatakseni yhteentoista. Toisaalta bändi on ammentanut musiikkinsa myös uutta: jos ensimmäisellä levyllä oli vahvoja vaikutteita dubstepista (joka muuttaa voidaan liittää British Invasionin, punkin, rave-musiikin ja brittipopin maailmaajärisyttäneiden muusikillisten muotivirtausten joukkoon), käännytään Coexistilla vuosikymmentä tai kahta aikaisempaan aikaan – klubimusiikkiin. Useammin kuin kerran albumilla kuullaan nelijakoista bassobiittiä, joka saa jos ei nyt riehantumaan tanssilattialla, niin ainakin nyökyttämään päätä rytmin mukana, ehkä varovaisesti hartioita ja muutakin ylävartaloa.

Tyylitajuisesti suoritettu osittainen nahanluonti voidaan merkitä albumin taustoista vastanneelle Jamie Smithille. Debyyttialbumilla huomio kiinnittyi ennen kaikkea Oliver Simin ja Romey Madley Croftin hieman kuiskausta voimakkaammilla äänenpainoilla käytyyn vuoropuheluun, mutta Coexist voidaan laskea puhtaasti myös tuottajan virkaa hoidelleelle Smithille. Albumi on yksinomaa Smithin (jonka tuottajataidoista saimme jo väläytyksen Gil Scott-Heron-remixlevyllä We're New Here) taidonnäyte. Erityisesti kappaleilla Chained ja Reunion tuotanto on suorastaan majesteetillista.

Vaikka Coexistilla yhtye on monella tapaa mennyt eteenpäin, ei se ole kuitenkaan täydellinen albumi. Paikoittain bändin maksimaalinen minimalistisuus onkin pienoinen ongelma. Ajoittain on vaikea erottaa, missä yhtyeen esteettinen minimalistisuus loppuu ja kappale alkaa. Tunnelmaaluova tilantuntu kappaleiden sovituksissa ei kanna, jos sovitusta ei ole tukemassa hyvää sävellystä. Ensialbumillaan The xx nojasi paikoin rehellisesti pop-estetiikkaan – Coexistiltakin kaipaisi rehellistä, kiintopisteenä toimivaa pop-kappaletta a la VCR tai Basic Space. Jotkin kappaleet ovat vaarassa soljua ohi kuuntelijan korvien, vailla musiikillista ankkuripaikkaa.

Coexist ei ole kuitenkaan missään nimessä huono albumi. Siinä on tenhoavaa viehätysvoimaa, joka avautuu pitkän ajan kuluessa. Se on mitä varmimminkin niin sanottu grower, albumi, joka vaati tavallista useampaa kuuntelukertaa paljastaakseen täyden kauneutensa. Ehkä jonkinlainen henkilökohtainen side albumiin on juuri sellainen kitti, jolla albumin edellämainitut puutteet voi korjata.

9-11.8

Vielä kerran: muutamia ajatuksia viime viikonlopun artisteista ja festivaalista yleensä.

Viikonlopuna ensimmäinen näkeämäni artisti Moonface/Siinai oli pettymys. Yhtyeen hapokas ja junnaava krautrock oli lähinnä tasapaksua jurnutusta, josta oli kovin vaikea saada kiinni. Se ei ollut erästä ystävääni lainatakseni tarpeeksi hapokastakaan toimiakseen periaatteella "weird for the sake of weird", mutta toisaalta yhtye ei pelannut dynamiikalla ja äänenvoimakkuudella eikä sen kappaleet olleet tarpeeksi, no kappaleita. Keikan huippuhetki olikin eniten tuttujen rock-kappaleen konventiosta muistuttanut Teary Eyes And Bloody Lips.

Ameriikan swag-ihmeen ASAP Rockyn keikka on saanut jälkeenpäin haukkuja tuhnuisista soundeista ja alle riman menneestä suullisesta ulosannista. Itse en keikan aikana ainakaan huomannut äänentoistossa mitään vikaa, ja suurin osa yleisöstä otti räppärin innostuneesti vastaan. Perjantai-illan nostatusmusiikkina ASAP Rocky toimi oikein mainiosti.

Perjantai-illan kova yllätys oli amerikkalaisen tuottajavelho AraabMuzikin keikka Black Tentissä myöhemmin illalla. Aggressiivista noh, elektronista tanssimusiikkia esittänyt oli paitsi hyvin riehakasta tanssittavaa myös hengästyttävää katseltavaa: mieshän esiintyy lavalla hakaten itsekseen MPC-rumpukoneensa padeja, usein leuat auki loksauttavalla nopeudella. AraabMuzikin live-esiintymisessä mielenkiintoista oli juurikin, se miten mies vertautuu moniin muihin festivaaleilla esiintyneisiin tietokoneisiin, sekvenssereihin ja muuhun viihde-elektroniikkaa luottaviin tanssimusiikkiartisteihin. Hiljattain tänä vuonna on spekuloitu sillä, että moni artisti esiintyy käytännössä playbackinä, AraabMuzik esiintyi erittäin livenä, niin kuin mikä tahansa rock-bändi.

Charles Bradley lopetti illan erittäin arvokkaasti. Eläkeikäisen taidokasta äänenkäyttöä ja vilpitöntä olemusta oli kunnia saada seurata. Vaikka Flow'ssa nähdyt artistin ylitsevuotavat yleisölle osoitetut kiitoksenosoitukset eivät ole ilmeisesti miehen keikalla harvinaisia, ei tarvinnut olla kummoinen ihmistuntija huomatakseen, että ne kumpusivat aidosta syvästä kiitollisuudesta Bradleyn saamaa toista mahdollisuutta kohtaan.

Lauantaina järjestäjille kävi jonkinmoinen moka, kun kävi juuri niin kuin olin aikaisemmin ennustanut: Open Source Stage meni todella tukkoon Karri-Koiran keikan aikana. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi järjestävä taho ei laittanut Koiraa esimerkiksi Black Tentiin, joka olisi ollut paljon sopivampi esiintymispaikka. Tämä harmittaa, vieläpä kun lähdin pois kesken kaiken Swansin melukeikalta. Keikka itsessään oli taattua aina yhtä viihdyttävää Karri & Ruudolf-show'ta.

Saint Etienne olisi ehkä kaivannut niitä kuuluisia klubiolosuhteita vaikean päälavamiljöön sijaan. Kun suurimmalle osalle yhtyeen kappaleet olivat varmasti tuntemattomia ja sinänsä tanssittavan ysäribiittiä ei ollut tukemassa laulajien osalta huikeita musiikillisia suorituksia, tunnelma oli ehkä hieman etäinen, vaikka itse keikasta nautinkin.

Huoratronin esiintymisen aikana ilmapiiri oli taas yhtä erilainen kuin on Aku Raskin aggressiivinen ja hyperaktiivinen EDM verrattunen Saint Etiennen herkästä ja nostalgisesta pop-estettiikasta. Huoratron sai yleisössä aikaan aitoa mukaanheittäytymistä ja fotosensitiiviselle epilepsialle päin naamaa haistattelevalla valoshow'lla piiskasi yleisön hurjaan joukkopsykoosiin.

Yksi viikonlopun kovimmista jutuista oli ehdottomasti sunnuntain iltapäivässä ollut yksi jazz-miehen Jason Moranin perästä neljästä esiintymisestä. Viikonlopun koitokset vielä vaivasivat varhaisesta iltapäivästä, mutta jälkeenpäin mietittynä äärettömän inspiroiva (vaikka sana kärsiikin nykyään pahasti inflaatiosta). Moran esiintyi yksin pianon ja minidisc-soittimen kanssa, josta mies soitti itsenauhoittamiaan ääniä, kuten esimerkiksi Gladys Knightin kappaleen ja turkinkielisen puhelinkeskustelun. Se tapa, jolla mies sitten keskusteli äänityksiensä kanssa pianonsa välityksellä, säestäen niiden melodioita, antaen niille uusia merkityksiä oli suorastaan mykistyttävä. Moni bändi on aikojen saatossa käyttänyt kenttä-äänityksiä musiikkinsa kanssa, jotkut musiikkiin kudottuna osana niin kuin esimerkiksi Goodspeed You! Black Emperor ja jotkut tehnee siitä jotain kokonaan uutta kuten monet industrial-artistit, mutta Moranin multimediallinen työskentely oli jotain ennennäkemätöntä.

Kun ennakkojutussa sanoin Friendsin olevan vilpittömän oloinen indiebändi, olin väärässä. Livenä viehkeän kuuloinen yhtye oli melko mitäänsanomaton, joka johtui kappaleiden onttoudesta (huomasin ensimmäisen kappaleen aikana miettiväni, onko siinä äänteiden ja kiljumisen lisäksi yhtäkään sanaa) ja soittotaidon puuttesta (ainakin basistin kohdalla, joka näytti siltä että näki bassonsa ensimmäistä kertaa) vaiko puhtaasta kokemattomuudesta, onhan yhtye ollut kasassa vasta noin vuoden.

Päälavalla esiintyneellä Feistilla on selvästikin vaikea suhde menneisyyteensä. Artistin mainstream-julkisuuteen lingonneessa iPod-mainoksessa soinutta 1 2 3 4-kappaletta ei keikan aikana kuultu, ja kaksi tunnetuinta biisiä Mushaboomia ja Limit to Your Lovea oli sovellettu raskaalla kädellä uudestaan. Tästä huolimatta Lesliestä ei ollut tullut omaan itseensä käpertynyttä taiteilijaa isolla T:llä, vaan ulospäinsuuntautunut artisti, joka kykeni täyttämään koko päälavan sinänsä vähäeläisellä musiikillaan. Pätevää ja riehakasta kitarointiakin nähtiin Sealion-kappaleen aikana.

Kovin keikka-palkinto menee silti hands down festivaalin pyhimyksistä nuoremmalle St. Vincentille. Annie Clarkin kolmen albumin aikana korkeaksi kehittynyt taito kirjoittaa loistavia kappaleita yhdistyi keikalla millintarkkaan soittotaitoon (mikä ei kuulostanut kuitenkaan itsetarkoitukselliselta opistosoittamiselta) ja liian harvinaiseen kykyyn antaa kuuntelevalle yleisölle kaikkensa fyysisen esiintymisen ja henkisen läsnäolon kautta. Esteettisesti Clarkin musiikki ei ollut tai ole punkia, mutta jotain sille niin ominaisen live fast die young-henkistä nuoruuden kiihkeyttä ja suvereenia omaan asian uskomista esiintymisestä oli aistittavissa. Clarkilla on soittotaitoisen bändinsä kanssa äärimmäisen ilmaisukykyinen: keikan aikana mentiin dynamiikan ääripäästä toiseen luonnollisesti ja vakuuttavasti. Clark kykenee välittämään musiikkinsa kautta tunteita niin sanallisesti kuin tyylitajuisten kitaravetoisten osien kautta. Edellä mainitusta kaikkensa antamisesta esimerkkinä olkoon viimeisen kappaleen Pop Group-koverin aikana nähty crowd surfing, jossa koeteltiin myös Clarkin ruumiin kestävyyttä, naikkosen tippuessa yleisön käsiltä lavan edustalle. Clarkin sinnikkyydestä ja halusta antaa yleisölle jotain kertonee jotain se, että hän kiipesi yleisön päälle kerta toisensa jälkeen. En koskaan pese kättä, joka sai koskea tämän vasenta pohjetta.

Kaiken kaikkiaan Flow 2012 oli onnistunut niin musiikin kuin järjestelyidenkin puolesta. Viime vuoden panttifiaskoista oli opittu jotain, ja aluekin oli miellyttävämpi kuin edellisinä vuosina. Sisäänkäynnin uusi paikka sopi kuin nenä päähän. Yleisökapasiteettia oli nostettu, mutta se ei ainakaan omien kokemuksien mukaan ruumiillistunut pidentyneiksi jonoiksi ja kovemmaksi ruuhkaksi. Odotan innolla taas seuraavaa vuotta.

MUSATÄRPPI #4: TENNIS - CAPE DORY

Suhteeni hypeen ja sen aallonharjalla ratsastaviin bändeihin on monimutkainen. Monimutkainen se on kahdella tapaa:

1. Sisäinen skeptikkoni elähtää aina, kun musiikkimedia, oli se sitten Pitchfork, Radio Helsinki, Rumba, NME, joku muu mikä tai nämä kaikki yhdessä suitsuttavat artistia A samanaikaisesti. Liian usein uusi, nouseva bändi saa osakseen palstatilaa ilman mainittavaa syytä - mikä ei tee hyvää kenellekkään: bändille, yleisölle, levy-yhtiöille. (Tarkemmin ajateltuna hypestä tällä tapaa hyötyvät lähinnä juuri musiikkimediat, jotka saavat lehtensä ja www-sivunsa helposti täytettyä kritiikittömällä sisällöllä). Bändin harteille kaadetaan sellaiset odotukset, joiden alla se ei voi kuin epäonnistua; yleisö kokee suuren pettymyksen, kun bändi X:n albumi ei olekkaan se mestariteos, jota kaksi internetissä julkaistua treenisdemoa antoivat ymmärtää.

2. Musiikki parhaimmillaan aiheuttaa minussa sellaisia elämyksiä, jotka värähtelevät hyvin henkilökohtaisilla ja yksityisillä aallonpituuksilla. Levyjen kuunteleminen ja niiden kokeminen (erotuksena vaikkapa keikoista tai myöhäisten iltojen tnassilattiafiilistelyistä) kuuluu siis sellaiseen yksityisyydeen sfääriin, jossa tahdon muodostaa omat tulkintani ja käsitykseni jostain levystä tai kappaleesta omin päin. Tästä syystä ostan hyvin harvoin uusien, kaikkien musiikkimedioiden huomion kohteena olevien artistien levyjä silloin, kun hype ko. artistista on kuumimmillaan.

Edellä kirjoitettu alustuksena yhtyeeseen, jota on jossain määrin hypetetty ja sen jälkeen kohdeltu kaltoin, ja jonka kohdalla tein poikkeuksen: Tennis. Pitchfork mainitsi bändin jossain vuoden 2011 lupaukset -jutussa vuoden vaihteessa. Sen jälkeen siuvsto on tasaisesti uutisoinnut yhtyeen edesottamuksia ja odottanut debyyttialbumin julkaisua. Lopputulos: levy ulos Fat Possumilla tammikuussa ja arvosanaksi 6.2.

Tenniksen perusti vuonna 2010 aviopari Patrick Riley ja Alaina Moore, jotka tapasivat collegessa opiskellessaan filosofiaa. Cape Dory -levyn taustalla piilevää syntytarinaa, joka on mainittu bändiä käsittelevissä jutuissa JOKA KERTA, ja prosentuaalisesti varmaan useammin kuin aikoinaan Bon Iverin ensimmäisen levyn yhteydessä tarinaa jostain Justin Vernonin mökkireissusta. Tarina Cape Doryn taustalla ei ole mielestäni kovin kiinnostava tahi edes mitenkään oleellinen, en siis toista sitä tässä. Yhtyeen musiikki istuu siihen kummalliseen viime vuosien ranta-surf-pop-aaltoon, jota edustavat vaikkapa Best Coast, Wavves, Dum Dum Girls sekä ensimmäisellä levyllään jossain määrin toinen tyttöbändi (jossa ei soita ainuttakaan naissukupuolen edustajaa) Girls. Kitarat helisevät runsaalla kaiutuksella mutta säröä käytetään vähemmän kuin edellä mainitut sielunveljet- ja sisaret ja Mooren leikittelevän tyttömäinen ääni sopii yhtyeen kepeiden tyttö-poika-tarinoiden tulkitsemiseen.

Vaikka Tennis ei todellakaan tuo oikeastaan mitään uutta genreensä tai musiikkiin ylipäätään, Tenniksessä on jotain, mikä nostaa sen tavallisen hypebändin yläpuolelle. Kirkkaan soundimaailman, hyvin kirjoitettujen kappaleiden sekä ihan mukiinmenevien sovitusten lisäksi bändillä on jotain mikä puuttuu monelta niin sanotulta hypebändiltä: yhtye kuulostaa siltä että se seisoo rehellisesti yksinkertaisen, mutta itsessään toimivan konseptin takana. Cape Dory onnistuu siinä, mitä se tekee: albumi on alusta loppuun onnistunutta, aurinkoista pop-musiikkia. Musiikissa on ihan okei olla välillä vaan ihan kiva, jos ei yritä olla muutakaan. Maailma tarvitsee myös hieman tyhjänpäiväistä poppia.

Yhden miinuksen annan levylle sen kannen takia. Se ei ole hauska millään tapaa, eisovi levyn huumorintajuttomaan (joka tässä yhteydessä ei ole negatiivinen attribuutti) sisältöön mitenkään ja on vain ja ainoastaan vitun tyhmän näköinen.

SOUTH CAROLINA


MARATHON


aurinkoa ja hyviä rusketuksia,
Sankari