Huhtikuun kahdeksantena uuden albumin julkaiseva James Blake on suuren paineen alla. Vuonna 2011 ilmestyneellä debyyttialbumillaan Blake näytti, että hän osaa luoda hienovaraisia ja vangitsevan taianomaisia äänimaailmoja, mutta albumia kannatteli kaksi kappaletta, joista kumpikaan ei ollut hänen omansa: The Wilhelm Scream on Blaken kitaristi-isän käsialaa, kun taas Limit To Your Love on tunnetusti Leslie Feistin ja Ron Sexmithin yhteistyön ulos. Vaikka Blake oli tehnyt kummastakin kappaleesta vahvasti itsensä näköisen, hänen on nyt näytettävä, että hän osaa myös itse kirjoittaa mieleenpainuvia pop-kappaleita.
Levyn ensimmäinen sinkku, Retrograde, lupaa ainakin hyvää. Se on pohjimmiltaan yksinkertainen soul-balladi, joka luottaa debyyttialbumin väljän ja matalaprofiilisen tuotannon sijaan siihen quiet-loud-dynaamiikkaan, jonka Nirvana aikoinaan varasti Pixiesiltä. Hänen äänensä on debyyttialbumia vahvempi ja hän selvästi luottaa siihen myös itse enemmän. Kappaleen varsinainen (ja ainoa) koukku, hiljaisuudesta nouseva äännekkäästi suriseva syntikkamatto on populistisempi kuin mikään Blaken ensimmäisellä levyllä. Retrograde on myönnytys niille, jotka debyyttialbumissa rakastuivat soul-vaikutteisiin, dubstep-kaikujen ja syvien bassotaajuuksien sijaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste james blake. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste james blake. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
tiistai 31. toukokuuta 2011
MUSATÄRPPI#3: JAMES BLAKE
Morjensta taas!
Tällä hetkellä sankarin levysoittimella on pyörinyt eniten Englannin Lontoosta ponnistavan James Blaken self-titled debyyttialbumi. JB:n yhteydessä on bruukattu käyttää sellaisia määritteitä kuin dubstep, post-dubstep, elektroninen soul ja niin edelleen. Kaikenlaiset nimihirviöt sivuun työntäen on kuitenkin kaikkein helpoin tapa kuvailla jannun tuotantoa lienee todeta se, että tämä vuonna 1989(!) syntynyt kaiffari sekoittaa enempi tai vähempi kaikenlaisia Brittein saarten musiikkityylejä, elektronisesta tanssimusiikista kitaramusaan asti. Tästä sekametelisopasta kaikkein eniten kyllä kuuluu selvä viimeisen noin viiden vuoden ajan jyllänneen dubstep-villityksen vaikutus. Vokaalit ovat ajoittain vahvasti autotunetettuja ja ne syvät bassotaajuudet, nuo dubstepin kuuluisimmat tuntomerkit, jylläävät ajoittain niin, että lahkeet lepattavat ja lattialaudat tärisevät. (Vähän harmittaakin se, ettei kotisterkkoihini kuulu subwooferia).
Asia ei kuitenkaan ole todellakaan näin yksinkertainen. Blake on kuin mikäkin dekonstruktionisti ikään riisunut levyllään pois lähes kaiken muun genrelle ominaisista musiikillisista elementeistä kuten nyt esimerkiksi ne synkopoidut, säksättävät ja nykivät rumpuloopit. Levyllä kuullaan myös ilmiselviä shoegaze-vaikutteita (esimerkiksi The Wilhelm Scream) ja puhtaasti afroamerikkalaiseen populaarimusiikkiperinteeseen (gospel-musiikki jne) nojaavia kerrostettuja vokaaleja. Jäljelle jää intiimiä ja välillä hermostuttavan lähelle tulevaa elektronista rytmimusiikkia, jota kuunnellessaan ei todellakaan ala ensimmäiseksi mieli tanssia. Lähtökohtia ja lopputulosta verratessa James Blakella on jonkin verran yhteistä esimerkiksi The XX:n kanssa.
Levyn ehdoton keskipiste lienee uusi versio Feistin The Reminder-levyltä tutusta Limit To Your Love -kappaleesta, joka on saanut runsahahkosti airtimea esimerkiksi Radio Helsingissä. Blaken versio kappaleesta tuo idean tasolla mieleen Cat Powerin touhut. Vaikka Blake ei muuta kappaleen soinnutusta tai melodiaa niin kuin Chan Marshall, siinä tavassa, jolla JB laittaa tutun kappaleen palasiksi ja kokoaa sitten tahtomistaa osista lähes oman biisinsä, on paljon samaa.
Yksi asia, jota levystä puhuttaessa on ehdottmasti mainittava, on albumin tuotanto. Vaikka levy on varmasti tehty lähes täysin läppärillä, syntikalla ja mahdollisesti erillisillä rumpukoneilla, levyn soundi on silti hengittävä ja elävä, mikä saa sen erottumaan genrestään. Kaikkein hienoimmin tämä tulee ilmi jo kerran mainitulla The Wilhelm Scream -hittikappaleella.
Flow-keikalla nähdään,
Sankari.
LIMIT TO YOUR LOVE
THE WILHELM SCREAM
LINDISFARNE
P.S Niin, kaveri on siis tosiaan samanikäinen kuin sankari, ja se raastaa sankaria syvästi.
Tällä hetkellä sankarin levysoittimella on pyörinyt eniten Englannin Lontoosta ponnistavan James Blaken self-titled debyyttialbumi. JB:n yhteydessä on bruukattu käyttää sellaisia määritteitä kuin dubstep, post-dubstep, elektroninen soul ja niin edelleen. Kaikenlaiset nimihirviöt sivuun työntäen on kuitenkin kaikkein helpoin tapa kuvailla jannun tuotantoa lienee todeta se, että tämä vuonna 1989(!) syntynyt kaiffari sekoittaa enempi tai vähempi kaikenlaisia Brittein saarten musiikkityylejä, elektronisesta tanssimusiikista kitaramusaan asti. Tästä sekametelisopasta kaikkein eniten kyllä kuuluu selvä viimeisen noin viiden vuoden ajan jyllänneen dubstep-villityksen vaikutus. Vokaalit ovat ajoittain vahvasti autotunetettuja ja ne syvät bassotaajuudet, nuo dubstepin kuuluisimmat tuntomerkit, jylläävät ajoittain niin, että lahkeet lepattavat ja lattialaudat tärisevät. (Vähän harmittaakin se, ettei kotisterkkoihini kuulu subwooferia).
Asia ei kuitenkaan ole todellakaan näin yksinkertainen. Blake on kuin mikäkin dekonstruktionisti ikään riisunut levyllään pois lähes kaiken muun genrelle ominaisista musiikillisista elementeistä kuten nyt esimerkiksi ne synkopoidut, säksättävät ja nykivät rumpuloopit. Levyllä kuullaan myös ilmiselviä shoegaze-vaikutteita (esimerkiksi The Wilhelm Scream) ja puhtaasti afroamerikkalaiseen populaarimusiikkiperinteeseen (gospel-musiikki jne) nojaavia kerrostettuja vokaaleja. Jäljelle jää intiimiä ja välillä hermostuttavan lähelle tulevaa elektronista rytmimusiikkia, jota kuunnellessaan ei todellakaan ala ensimmäiseksi mieli tanssia. Lähtökohtia ja lopputulosta verratessa James Blakella on jonkin verran yhteistä esimerkiksi The XX:n kanssa.
Levyn ehdoton keskipiste lienee uusi versio Feistin The Reminder-levyltä tutusta Limit To Your Love -kappaleesta, joka on saanut runsahahkosti airtimea esimerkiksi Radio Helsingissä. Blaken versio kappaleesta tuo idean tasolla mieleen Cat Powerin touhut. Vaikka Blake ei muuta kappaleen soinnutusta tai melodiaa niin kuin Chan Marshall, siinä tavassa, jolla JB laittaa tutun kappaleen palasiksi ja kokoaa sitten tahtomistaa osista lähes oman biisinsä, on paljon samaa.
Yksi asia, jota levystä puhuttaessa on ehdottmasti mainittava, on albumin tuotanto. Vaikka levy on varmasti tehty lähes täysin läppärillä, syntikalla ja mahdollisesti erillisillä rumpukoneilla, levyn soundi on silti hengittävä ja elävä, mikä saa sen erottumaan genrestään. Kaikkein hienoimmin tämä tulee ilmi jo kerran mainitulla The Wilhelm Scream -hittikappaleella.
Flow-keikalla nähdään,
Sankari.
LIMIT TO YOUR LOVE
THE WILHELM SCREAM
LINDISFARNE
P.S Niin, kaveri on siis tosiaan samanikäinen kuin sankari, ja se raastaa sankaria syvästi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)