9-11.8

Vielä kerran: muutamia ajatuksia viime viikonlopun artisteista ja festivaalista yleensä.

Viikonlopuna ensimmäinen näkeämäni artisti Moonface/Siinai oli pettymys. Yhtyeen hapokas ja junnaava krautrock oli lähinnä tasapaksua jurnutusta, josta oli kovin vaikea saada kiinni. Se ei ollut erästä ystävääni lainatakseni tarpeeksi hapokastakaan toimiakseen periaatteella "weird for the sake of weird", mutta toisaalta yhtye ei pelannut dynamiikalla ja äänenvoimakkuudella eikä sen kappaleet olleet tarpeeksi, no kappaleita. Keikan huippuhetki olikin eniten tuttujen rock-kappaleen konventiosta muistuttanut Teary Eyes And Bloody Lips.

Ameriikan swag-ihmeen ASAP Rockyn keikka on saanut jälkeenpäin haukkuja tuhnuisista soundeista ja alle riman menneestä suullisesta ulosannista. Itse en keikan aikana ainakaan huomannut äänentoistossa mitään vikaa, ja suurin osa yleisöstä otti räppärin innostuneesti vastaan. Perjantai-illan nostatusmusiikkina ASAP Rocky toimi oikein mainiosti.

Perjantai-illan kova yllätys oli amerikkalaisen tuottajavelho AraabMuzikin keikka Black Tentissä myöhemmin illalla. Aggressiivista noh, elektronista tanssimusiikkia esittänyt oli paitsi hyvin riehakasta tanssittavaa myös hengästyttävää katseltavaa: mieshän esiintyy lavalla hakaten itsekseen MPC-rumpukoneensa padeja, usein leuat auki loksauttavalla nopeudella. AraabMuzikin live-esiintymisessä mielenkiintoista oli juurikin, se miten mies vertautuu moniin muihin festivaaleilla esiintyneisiin tietokoneisiin, sekvenssereihin ja muuhun viihde-elektroniikkaa luottaviin tanssimusiikkiartisteihin. Hiljattain tänä vuonna on spekuloitu sillä, että moni artisti esiintyy käytännössä playbackinä, AraabMuzik esiintyi erittäin livenä, niin kuin mikä tahansa rock-bändi.

Charles Bradley lopetti illan erittäin arvokkaasti. Eläkeikäisen taidokasta äänenkäyttöä ja vilpitöntä olemusta oli kunnia saada seurata. Vaikka Flow'ssa nähdyt artistin ylitsevuotavat yleisölle osoitetut kiitoksenosoitukset eivät ole ilmeisesti miehen keikalla harvinaisia, ei tarvinnut olla kummoinen ihmistuntija huomatakseen, että ne kumpusivat aidosta syvästä kiitollisuudesta Bradleyn saamaa toista mahdollisuutta kohtaan.

Lauantaina järjestäjille kävi jonkinmoinen moka, kun kävi juuri niin kuin olin aikaisemmin ennustanut: Open Source Stage meni todella tukkoon Karri-Koiran keikan aikana. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi järjestävä taho ei laittanut Koiraa esimerkiksi Black Tentiin, joka olisi ollut paljon sopivampi esiintymispaikka. Tämä harmittaa, vieläpä kun lähdin pois kesken kaiken Swansin melukeikalta. Keikka itsessään oli taattua aina yhtä viihdyttävää Karri & Ruudolf-show'ta.

Saint Etienne olisi ehkä kaivannut niitä kuuluisia klubiolosuhteita vaikean päälavamiljöön sijaan. Kun suurimmalle osalle yhtyeen kappaleet olivat varmasti tuntemattomia ja sinänsä tanssittavan ysäribiittiä ei ollut tukemassa laulajien osalta huikeita musiikillisia suorituksia, tunnelma oli ehkä hieman etäinen, vaikka itse keikasta nautinkin.

Huoratronin esiintymisen aikana ilmapiiri oli taas yhtä erilainen kuin on Aku Raskin aggressiivinen ja hyperaktiivinen EDM verrattunen Saint Etiennen herkästä ja nostalgisesta pop-estettiikasta. Huoratron sai yleisössä aikaan aitoa mukaanheittäytymistä ja fotosensitiiviselle epilepsialle päin naamaa haistattelevalla valoshow'lla piiskasi yleisön hurjaan joukkopsykoosiin.

Yksi viikonlopun kovimmista jutuista oli ehdottomasti sunnuntain iltapäivässä ollut yksi jazz-miehen Jason Moranin perästä neljästä esiintymisestä. Viikonlopun koitokset vielä vaivasivat varhaisesta iltapäivästä, mutta jälkeenpäin mietittynä äärettömän inspiroiva (vaikka sana kärsiikin nykyään pahasti inflaatiosta). Moran esiintyi yksin pianon ja minidisc-soittimen kanssa, josta mies soitti itsenauhoittamiaan ääniä, kuten esimerkiksi Gladys Knightin kappaleen ja turkinkielisen puhelinkeskustelun. Se tapa, jolla mies sitten keskusteli äänityksiensä kanssa pianonsa välityksellä, säestäen niiden melodioita, antaen niille uusia merkityksiä oli suorastaan mykistyttävä. Moni bändi on aikojen saatossa käyttänyt kenttä-äänityksiä musiikkinsa kanssa, jotkut musiikkiin kudottuna osana niin kuin esimerkiksi Goodspeed You! Black Emperor ja jotkut tehnee siitä jotain kokonaan uutta kuten monet industrial-artistit, mutta Moranin multimediallinen työskentely oli jotain ennennäkemätöntä.

Kun ennakkojutussa sanoin Friendsin olevan vilpittömän oloinen indiebändi, olin väärässä. Livenä viehkeän kuuloinen yhtye oli melko mitäänsanomaton, joka johtui kappaleiden onttoudesta (huomasin ensimmäisen kappaleen aikana miettiväni, onko siinä äänteiden ja kiljumisen lisäksi yhtäkään sanaa) ja soittotaidon puuttesta (ainakin basistin kohdalla, joka näytti siltä että näki bassonsa ensimmäistä kertaa) vaiko puhtaasta kokemattomuudesta, onhan yhtye ollut kasassa vasta noin vuoden.

Päälavalla esiintyneellä Feistilla on selvästikin vaikea suhde menneisyyteensä. Artistin mainstream-julkisuuteen lingonneessa iPod-mainoksessa soinutta 1 2 3 4-kappaletta ei keikan aikana kuultu, ja kaksi tunnetuinta biisiä Mushaboomia ja Limit to Your Lovea oli sovellettu raskaalla kädellä uudestaan. Tästä huolimatta Lesliestä ei ollut tullut omaan itseensä käpertynyttä taiteilijaa isolla T:llä, vaan ulospäinsuuntautunut artisti, joka kykeni täyttämään koko päälavan sinänsä vähäeläisellä musiikillaan. Pätevää ja riehakasta kitarointiakin nähtiin Sealion-kappaleen aikana.

Kovin keikka-palkinto menee silti hands down festivaalin pyhimyksistä nuoremmalle St. Vincentille. Annie Clarkin kolmen albumin aikana korkeaksi kehittynyt taito kirjoittaa loistavia kappaleita yhdistyi keikalla millintarkkaan soittotaitoon (mikä ei kuulostanut kuitenkaan itsetarkoitukselliselta opistosoittamiselta) ja liian harvinaiseen kykyyn antaa kuuntelevalle yleisölle kaikkensa fyysisen esiintymisen ja henkisen läsnäolon kautta. Esteettisesti Clarkin musiikki ei ollut tai ole punkia, mutta jotain sille niin ominaisen live fast die young-henkistä nuoruuden kiihkeyttä ja suvereenia omaan asian uskomista esiintymisestä oli aistittavissa. Clarkilla on soittotaitoisen bändinsä kanssa äärimmäisen ilmaisukykyinen: keikan aikana mentiin dynamiikan ääripäästä toiseen luonnollisesti ja vakuuttavasti. Clark kykenee välittämään musiikkinsa kautta tunteita niin sanallisesti kuin tyylitajuisten kitaravetoisten osien kautta. Edellä mainitusta kaikkensa antamisesta esimerkkinä olkoon viimeisen kappaleen Pop Group-koverin aikana nähty crowd surfing, jossa koeteltiin myös Clarkin ruumiin kestävyyttä, naikkosen tippuessa yleisön käsiltä lavan edustalle. Clarkin sinnikkyydestä ja halusta antaa yleisölle jotain kertonee jotain se, että hän kiipesi yleisön päälle kerta toisensa jälkeen. En koskaan pese kättä, joka sai koskea tämän vasenta pohjetta.

Kaiken kaikkiaan Flow 2012 oli onnistunut niin musiikin kuin järjestelyidenkin puolesta. Viime vuoden panttifiaskoista oli opittu jotain, ja aluekin oli miellyttävämpi kuin edellisinä vuosina. Sisäänkäynnin uusi paikka sopi kuin nenä päähän. Yleisökapasiteettia oli nostettu, mutta se ei ainakaan omien kokemuksien mukaan ruumiillistunut pidentyneiksi jonoiksi ja kovemmaksi ruuhkaksi. Odotan innolla taas seuraavaa vuotta.

SANKARI'S GUIDE TO FLOW 2012

I'm back jne. Viiden hiljaisen kuukauden jälkeen sankari palaa (taas). Luvassa suuri, mahtava, ajankohtainen ja muutenkin paikkaansa puolustava tärppilista ensi viikonloppuna oteltavaan Flow Festivaliin.

PERJANTAI

  

Mikä olisikaan parempi tapa potkaista livemusiikin ja kalsareissa salakuljetetun Jallun täytteinen viikonloppu kuin kuunnella kuinka koko Suomen Jukka-Poika tulkitsee herkästi Silkkii kello 17:45 Päälavalla?  Turpaanoton lisäksi ainakin kotimainen Joensuun laulava perhe ja kumppanit meets Spencer "ex-Wolf Parade" Krug, eli Moonface+Siinai Blue Tentissä. Keväällä yhteislevyn julkaissut superbändin kriteerit täyttävä nuorten miesten joukkio ei ehkä ole ihanteellinen päät räjäyttävä sekä sokat irroittava alku viikonlopulle, mutta paatoksellista krautrock-meluvallia toiminee kuitenkin riittävän hyvin. Pitääköhän bändi tatkot viime kevään tapaan klassikkoravintola Vanhassa Ketussa?



En tiedä mitä odotan vuoden puhutuimmalta rap-tulokkaalta eniten, hyvää keikkaa, jalkapallokentällistä hype menejä vai kenties joukkotappelua järjestysmiesten ja/tai katsojien kanssa South by Southwestin tapaan? En ole hip hop-aficionado, joka osaisi antaa syväluotaavan analyysin ASAP Rockyn flow'n sujuvuudesta tai biittien kekseliäisyydestä, mutta sen sijaan voin sanoa vain sen, että se on alallaan hyvää musiikkia. Enkä kiellä sitä, etteikö miehen keikkaa kannattaisi mennä katsomaan myös sen vuoksi, että lavalla saattaa tapahtua jotain kreisiä.



Bobby Womack ehkä perui lauantaisen keikkansa keuhkokuumeen takia, mutta Flow'ssa on silti tarjolla soulia. Charles Bradley aloitti laulajanuransa James Brown-imitaattorina, mutta on todistanut maailmalle, että rahkeet riittävät myös esiintymiseen vain ja ainoastaan omana itsenään. Luvassa on puritaanisen tyylipuhdas soul-aikamatka 1960-luvulle.

Bradleyn jälkeen voi hyvin vielä piiskata itsestään kaiken irti vielä Cariboun ja Four Tetin yhteis-DJ-keikalla, jolta on lupa odottaa suuria.

LAUANTAI



Lauantai on musiikkimaultaan eklektiselle kiireisin festivaalipäivä. Kun päivä on aloitettu virkistävien afrikkalaisten polyrytmien seurassa Awesome Tapes of African kanssa uudella Wastelands-lavalla (vaikka Brian Shimkovitz-nimisen kaverin lempilevy tuntuvatkin soivan melkein joka Flow Festivaalilla), voi hyvin tampata paitansa hikeen Lindstromin keikalla. Norjalaisen diskovelhon (rakastan tätä sanaa) keikka osuu harmittavasti ainakin loppupäästään New Yorkin no wave-ikonin Swansin esiintymisen päälle. Toivottavasti festivaalialueen suunnittelua on paranneltu niin, että missaan Michael Giran huudosta ja vinkuvasta kitarafeedbackista mahdollisimman vähän.



Viime vuonna erään hollantilaisen olutmerkin luotsaama Open Source Stage meinasi revetä liitoksistaan kun jo kertaalleen kuopattu suomiräpin legenda Mc Taakibörstä teki yleisön pyynnöstä paluukeikan. Järjestäjien mukaan tuntemattomampia artisteja esittelevää lavaa on suurennettu, mutta kovaa hypeä nauttiva Karri Koira voi hyvinkin saada lavan natisemaan liitoksistaan. Eikä syystä, sillä nousuhumalainen lauanta-ilta ja vaikkapa Mammat Riivaa on räjähdysherkkä yhdistelmä.



Britannian pop-jumalien St. Etiennen jälkeen illan kovimmasta keikasta vastaa ei Black Lips (yhtyettä mitenkään väheksymättä) vaan Huoratron. Aku Raski on ainoa artisti, joka esiintyy tänä kesänä sekä Flow'ssa että Tuskassa - löytyyköhän Suomenniemeltä yhtään festivaalivierastakaan, joka olisi kummallakin alakulttuurifestivaalilla vierallut? Nähdäänköhän Flow'ssakin Huoratronin keikalla nähdään hewipiireistä tuttu yleisön aktivointitapa Wall of Death?



SUNNUNTAI

Sunnuntain voi aloittaa vaikkapa Suomen musiikkikentän "ihankiva"-osastoon tippuvan Burning Heartsin keikalla. Hieman arkea lievemmästä serotoniinivajauksesta kärsivältä Au Revoir Simonelta kuulostavalla Burning Heartsilla on ainakin yksi hyvä kappale, jota keikalla odottaa, vaikka kokonaisen albumin mitassa bändi ei vielä onnistu itseään kannattelemaan. Kello 18.30 kannattaa kuitenkin ehdottomasti tsekata indiebändiksi harvinaisen vilpittömältä kuulostava Friends, joka ponnistaa mistäs muualtakaan kuin Brooklynistä. Toivottavasti planeetat osuvat kohdilleen, ja emme saa todistaa samanlaista hypebändifarssia, niin kuin esimerkiksi The Drumsin kanssa muutama vuosi takaperin.



Sunnuntai-illalle osuu koko viikonlopun harmittavain päällekäisyys: psykedeelistä americanaa paukuttava The War On Drugs ja svengaavaa länsiafrikkagroovea soittava Orchestre Poly-Rythmo de Cotonou Beninistä. En yleensä harrasta festivaaleilla hermostuttavaa keikalta toiselle hyppimistä, mutta näiden kahden välillä on tehtävä jonkinlainen kompromissi. Haluan todistaa sekä WOD:n runsaassa kaiussa marinoidun huuliharpun että OPRC:n millintarkan rytmityöskentelyn.





Sunnuntai-illan loppuhan on naispuolisten sooloartistien, joista ensimmäisenä vuorossa kello 19:30 päälavalla on Feist. Feistin esiintymisen yhteydessä lienee hyvä jo ennakkoon lausua sanat "toimii paremmin klubiolosuhteissa". Uusimman Metals-levyn hieman hitaammat ja vaikeamminavautummat kappaleet voivat kadota päälavan ulkoilmaan kuin se pieru Saharaan tai sitten saamme nähdä vaikuttavan esiintymisen vahvaääniseltä ja lahjakkaalta lauluntekijältä.



Björkiä en tässä aio mainostaa, sillä esimeriksi juon mieluummin olutta kuin kuuntelen sen itseensäkääriytyneen islantilaisnaikkosen ulinaa.



Feistiä lauluntekijänä hieman eksentrisemmän St. Vincentin esiintyminen kello 22.30 on se, mitä tänä vuonna odotan eniten. Viime vuonna Annie Clark julkaisi urana ylivoimaisesti vahvimman albumin Strange Mercyn, jonka esimerkiksi musiikkiportaali Stereogum valitsi vuoden 2011 albumiksi. Hurmaavissa popkappaleissaan St. Vincent toteuttaa suurinta ansiotaan lauluntekijänä, nimittäin dynamiikan jaloa taitoa. Kappaleet liukuvat luontevan skitsofreenisesti herkän haavoittuvista pianohissutteluisa raakaan särörevittelyyn. Sunnuntai kolmesta naisesta Clark on myös muusikkona ylivertainen. Joo, ja onhan se kuuma.

Näillä mennään,
sankari.

KULUTUSJUHLAT

Flow Festival on ja ei ole tyypillinen suomalainen musiikkifestivaali.

Harva livemusiikin ympärille rakennettu suomalainen kesätapahtuma herättää yhtä voimakkaita tunteita kuin Helsingin Suvilahdessa järjestettävä Flow Festival. Pienestä, muutaman tuhannen kävijän kokoisesta afroamerikkalaiseen rytmimusiikkiin erikoistuneesta tapahtumasta Flow on kehittynyt yli kolmenkymmenen tuhannen kävijän musiikkifestivaaliksi, joka useille vierailleen tarkoittaa hartaasti odotettua koko kesän loppukliimaksia. Tapahtumaan nuivasti suhtautuville Flow taasen näyttäytyy sen h-alkuisen nuorisokulttuurin kokoontumisajoina, jonne muotibloggaajat, graafikot ynnä muut luovien alojen edustajat kerääntyvät enemmin näyttäytymään muille samanmielisille kuin nauttimaan festivaalin esiintyjistä, joiden kaunis ulkokuori kumisee tyhjänä.
Olipa festivaalin kävijöistä tai heidän prioriteeteistaan mitä mieltä tahansa, selvää on ainakin se, että Flow Festival on seitsemänvuotisen olemassaolonsa aikana vaikuttanut suomalaiseen musiikkifestivaalin instituutioon. Rockmoguli Juhani Merimaan okrestroima Ankkarock järjestettiin viimeisen kerran vuonna 2010, kun se jäi tuoreemman ja nuorekkaamman yrittäjän jalkoihin, ummehtuneen konseptinsa ja vuosi vuodelta tylsemmän, Suomessa noin neljätoista kertaa vuodessa keikkailevien volbeateista ja thesoundseista koostuneen esiintyjäkaartinsa takia.
Suvilahdesta on myös muille suomalaisille festivaaleille levinnyt myös entistä laajempi, vettyneitä makkaraperunoita ja ylihintaisia tofunuudeleita haastava ruokatarjonta. Flow’n itsejulistama sota mautonta festariruokaa vastaan on levinnyt muun muassa Turun Ruisrockiin, jossa viime kesänä saattoi nauttia festivaalin järjestäjän, edellä mainitun Juhani Merimaan itsevalitsemista luomuviineistä kera Hans Välimäen valmistamien ruoka-annoksien, joihin kuului muun muassa ankanmaksaa sisältävä luomupossuburgeri.


Kokonaisvaltainen festivaali

Pohjimmiltaan Flow Festivalkin on aivan tavallinen musiikkifestivaali. Joukko ihmisiä kokoontuu rajatulle alueelle nauttimaan elävästä musiikista sekä eräistä oheisaktiviteeteista, joista tärkein on alkoholin nauttiminen. Mutta se, miten tämä perusajatus musiikkifestivaalista toteutetaan, erottaa sen muista. Flow’n takapirujen lähestymistapaa festivaalinsa järjestämiseen voisi kutsua kokonaisvaltaiseksi: Suvilahdessa muukin kuin elävä musiikki onkin yhtä lailla festivaaliin kuuluvaa.. Festivaalivieraalle eli asiakkaalle myydään muutakin kuin pelkkä viikonlopun mittainen musiikkielämys – festivaali itse kertoo olevansa ”musiikki- ja kaupunkikulttuurifestivaaliksi”, ja panostavansa muun muassa ”visuaaliseen taiteeseen ja muotoiluun”.
Tämä kokonaisvaltaisuus näkyy esimerkiksi jo edellä mainitussa ruokatarjonnassa. Ja paitsi että stereotyypistä festariruokaa kaikkien aistien perusteella parempaa syötävää on tapahtumassa ylipäätään tarjolla, se myös tuodaan voimakkaasti esille tapahtuman tiedotuksessa. Muistaako kukaan, että vielä muutama vuosi sitten yhdenkään suomalaisen festivaalin kotisivuilta olisi voinut lukea tarkkoja ruokalistoja? Kokonaisvaltaista oli viime kesänä myös festivaalin visuaalinen ilme: tapahtuman virallinen ulkoasu ulottui aina itsenäisten yrittäjien pitämiin ruokakojuihin asti. Suomalainen muotoilija Jaana Karell suunnitteli vain tätä tilaisuutta varten kalustuksen yhteen festivaalin ravintoloista. Festivaalialueen somistuksessa käytettiin kierrätettyjä materiaaleja ja Marimekkoa.

Kaiken takana on brändi

Tällainen ”monipuolinen festivaalikokonaisuus”, jossa huomiota saa esiintyjien lisäksi myös puitteet, on loppuunsaviedyn brändäyksen ja tuotteistamisen tulosta. Musiikki, visuaalinen anti, muotoilu ynnä muut ovat osasia tuotteessa, joka on harkiten tuotettu, brändätty ja suunnattu tietynlaiselle kuluttajaryhmälle. Verrataanpa Flow’ta tässä mielessä vaikkapa Provinssirockiin. Festivaalien musiikkitarjonta on pääpiirteittäin yhtä ekleettistä: Seinäjoella esiintyivät rinta rinnan System of A Down ja DJ Shadow, Suvilahdessa Kanye West ja Tony Trischka, maailman tunnetuimpia banjovirtuooseja. Provinssirock pyrkii houkuttelmaan asiakkaansa tarjoamalle vähän jokaiselle vähän jotakin. Ja tässä Flow eroaa muista suomalaisista festivaaleista: se on laidasta laitaan ulottuvasta esiintyjäkaartistaan huolimatta tarkasti rajannut kohdeyleisönsä, joka on musiikkimaultaan heterogeeninen, mutta kiinnostunut juuri niistä asioista, joihin Flow panostaa: designiin, ekologisuuteen ja muuhun kaupunkilaiseen elämäntapaan.
Kannattavaa tästä tekee se, että Flow’n stereotyypisellä kävijällä on ostovoimaa ja kiinnostusta käyttää sitä. Flow’n kohdeyleisö, jonka edustajia on aikojen saatossa kutsuttu niin nuoriksi urbaaneiksi aikuisiksi, boheemeiksi porvareiksi ja viimeisimmin hipstereiksi, on helppo myydä näiden hyvinansaitsevien ja kuluttamisesta kiinnostuneiden rahoista kilpaileville yrityksille. Sattumoisin Flow’n pääyhteistyökumppani Nokia keskittyi mainostamaan festivaalivieraille juuri älypuhelinvalikoimaansa ja toinen sponsori, Helsingin Sanomat, lehtensä tablettisovellusta. Marimekko suunnitteli festivaalille oman kangaskassin. Heineken pyrki hollantilaisen eksotiikkansa turvin anastamaan markkinaosuutta suomalaisilta keskioluilta ja myi festivaaleilla oluttaan seitsemän euron hintaan.
Pintapuolin Flow Festival samankaltainen festari kuin muutkin, mutta sen takana liikkuva bisnesidea ja markkinointistrategia edustavat uudenlaista tapaa järjestää musiikkifestivaali. Aika näyttää, ilmestyykö idea kokonaisvaltaisemmasta festivaaliviikonlopusta ja pidemmälle viedystä tuotteistamisesta myös muiden suomalaisten festivaalipromoottoreiden fläppitauluille ja markkinointisuunnitelmiin.

Kirjoitus löytyy myös ensi viikolla ilmestyvästä Poleemin numerosta 3/2011.

no huhhuh!

Kaduilla kuiskittiin ja facebook täyttyi taas hehkutus-statuksista, kun ensi elokuun Flow-festivaalin esiintyjien ensimmäinen erä julkaistiin. Ja jes, mitä bookkauksia onkaan saatu aikaan! Viime kesän festari oli jo esiintyjäkaartin kannalta sankarin all time-festivaali-ränkkäyksen kärkikahinoissa. Tämän vuoden varaukset eivät rynnistä ihan yhtä leveällä rintamalla kun viime vuonna, mutta terävin kärki läpsii ehdottomasti viime vuotta persuksille. Tässä sellanen nopsakka koonta omista lemppareistani:



Ykkösenä tietenkin Kanye West. Erään tuttavani kanssa ollaan vitsailtu sillä, että mihinkään ulkomaanfestareille on turha lähteä jos sieltä ei löydy viime vuoden kovimpia levyjä (joka ei kuitenkaan ihan sen Pitchforkin 10.0 arvoinen ollut) julkastua Jeezyä. En olisi kuitenkaan arvannut, että ihan näin lähelle janari tulisi esiintymään, sen verran kallis Kanye varmaan näinä päivänä on. En oikeen vieläkään osaa ymmärtää miten Flow'lla melko pienen profiilin festarina on varaa maksaa niinkin isosta nimestä. Ilmeisesti Ruotsin Göteborgin Way Out West-festivaalin kanssa tehty yhteistyö kannattaa: ilmeisesti jonkilaista pakettimatkaa artisteille myymällä West on saatu kummallekin festarille. Way Out Westin Ja Flow'n esiintyjälistathan ovat muuten hätkähdyttävän samanlaiset, katsokaapa vaikka huviksenne.



Kakkosena listalla luonnollisesti blogissa jo kertaalleen hehkutettu The Pains of Being Pure at Heart. James Blaken tänä vuonna ilmestynyt levyn otan kuunteluun jahka eka palkka kesäduunista tipahtaa tilille. Iron & Wineä on tullut fiilisteltyä aika paljonkin, uutta levyä en oo vielä kuullut. Mogwai on klassikko. Destroyeria ja Twin Shadow'ta on musiikkimedioissa kovasti kehuttu.



Kaiken kaikkiaan loistava lineuppi, en tänän meinannut housuissani pysyä kun oltiin niin JÄNNÄN ÄÄRELLÄ! Tässä vielä kova biisi Kanyen My Beautiful Dark Twisted Fantasyltä kiimaa nostattamaan!

RUNAWAY (Video Version)