DEATH CAB FOR CUTIE

SANKARI RATSASTAA TAAS!

Pahoitteluni, arvon lukijat, yli kuukauden mittaisesta tauosta sankarin seikkailussa populaarikulttuurin peloittavassa maailmassa. Sankaria on pitänyt kiireisen... no, elämä. Tietäkää sitten, että tämäkin postaus syntyy viikon päästä olevan tentin ja siihen valmistautumisen kustannuksella.

Koska sankari ei viime aikoina ole kyennyt tutustumaan uuteen musiikkiin ainakaan albumimitassa (tilanne toivottavasti muuttuu, kun koittaa kesäduunin ensimmäinen TILIPÄIVÄ), ajattelin ammentaa postaukseeni popmusiikin miltei pohjattomasta klassikoiden aarreaitasta. Jos menneessä postauksessa mainittu Bright Eyes oli teinivuosina ns. douppia, kakkosena tuli tuohon aikaan Death Cab For Cutie-niminen orkesteeri.

Itsehän tutustuin Death Cabii, kuten varmasti tuhannet muutkin ihmiset ympäri maailmaa, O.C-nimisen TV-sarjan kautta. Sarjan yhden päähenkilön, Sethin (johon sankarikin jossain määrin aikoinaan samaistui) ja vissiin kai myös ko. henkilöä esittäneen Adam Brodyn lempibändi oli mikäs muukaan kuin Kuolemataksi, eikä tätä epäröity mainita sarjassa useaan otteeseen. O.C:han meni muuten ihan helvetin kovaa alamäkeen jostain kakkoskauden puolestavälistä alkaen, joten ei siitä sen enempää.

Palatakseni asiaan, hankin sittemmin joskus vuoden 2005 aikana Death Cabin Transatlanticism-albumin vuodelta 2003, ja ko. äänitteestä tuli melko nopeasti yks ihan lemppareitani, ja tämä status pitää yhä tähän päivään saakka. Laulaja Ben Gibbardin siis-tosi-niinkun-ihanan koskettavat sanoitukset ja vaan yksinkertasesti helvetin hyvin kirjotetut kitararock-biisit toimi ns. vitun kovaa. Transatlanticism on musta edelleen bändin levyistä kaikkein kovin, joskin The Photo Album ja We Have the Facts and We're Voting Yes ovat ehdottomasti vähintään kiitettävän kouluarvosanan arvoisia.

Sen sijaan Transatlanticismin jälkeen bändin kehityskaari on mun suunnannut alaspäin. 2005 ilmestynyt Plans ja vuoden 2008 Narrow Stairs on levyjä, josta kuuluu kiusallisen hyvin läpi se, kuinka bändi on tullut tiedostamattaan tai ei, itsetietoiseksi uudesta, ennennäkemättömän suuresta yleisöstää, joka demografisilta arvoiltaan muistuttaa sattuneesta syystä yllämainitun nuoristo-ohjelman katsojakuntaa. Sanoitukset ovat kautta linjan hieman liian sokerisia ja ennalta-arvattavia, sävellyksistä ja sovituksista puuttuu innovatiivisuus ja freessiydentuntu, joka oli läsnä aiemmilla levyillä, kun bändi vielä naitti yhteen ysäri-indien, slowcoren ja häikäilemättömän biisivainun. Lisäksi vituttaa, että bändi viimeisimmillä levyillä sorvannut itselleen tollasen semirasittavan, keinotekosen ja silotellun studiosoundin.

Death Cabilla on kuitenkin aina paikka sydämmessäni, ainakin siksi että laulaja Ben yhdessä vaimonsa ZOOEY DESCHANELIN kanssa muodostaa indierockin Virallisen Parin. Siis mitä vittua, tänhän on pakko olla joku Luojan taivaasta määrämä juttu?

Oon vielä valmis antamaan bändille uuden mahdollisuuden, sillä Death Cabi julkaisee lähihetkinä uuden levyn, ja uusi biisi You Are A Tourist, on ainakin ihan ok. Toi video on muuten kuvattu yhdellä otolla, ja se striimatiin samanaikaisesti niitten sivuilla. Aikamoista!

YOU ARE A TOURIST



TRANSATLANTICISM



A MOVIE SCRIPT ENDING



405

BRIGHT EYES

Kaikilla musiikkiin intohimoisesti suhtautuvilla ihmisillä on SE yksi ehdoton bändi tai artisti, joka kuin sieltä kuuluisalta apteekinhyllyltä annetaan vastaukseksi, kun tältä kysytään lempiyhtytettä. Suhde tähän artistin tuppaa yleensä olemaan kuin irrationaalinen ja krooninen teinirakastuminen - kaikkeen, tai ainakin lähes kaikkeen ko. artistin tekemisiin suhtaudutaan kritiikittömällä ihailulla. On oikeastaan ihan oikeutettua fanituksesta, vaikka sanasta fani nyt yleensä tulee mieleen siellä bäkkäreiden tai nykyaikaan sopivammin Justin Bieberin keikalla kirkuvan esiteinin. Sallittakoon myös aikuisille musankuluttajille ainakin yksi heikkous.



No, mulla lähimmäksi tätä bändiä pääsee BRIGHT EYES. Rakkaustarinamme alkoi sattumalta: luin joskus vuonna 2005 bändin levyä ylistäneen arvostelun, ja joskus vuosi sen jälkeen satuin ostamaan levyn päähänpistosta. Kyseessä oli toinen bändin vuonna 2005 julkaistuista albumeista, I'm Wide Awake It's Morning. Ensimmäinen kerta kuuntelu kerta on piirtynyt hyvin elävästi aivosoluihin. Levyn A-puolen päättyessä (oli muuten myös ensimmäinen vinyyli, jonka ostin) olin valmis toteamaan, että kyseessä on uusi lempibändini. Ja tämä tarina on tosi.









Oikeastaan bändistä puhuminen on kyseenalaista, ainakin noin vuoteen 2006-07 asti Bright Eyes koostui vain ja ainoastaan Conor Oberstin, jonka pärstän laitoin iloksenne tohon yläpuolelle. Vuodesta 2007 bändiin ovat kuuluneet Mike Mogis ja Nate Walcott. Biisit tekee edelleen pääasiassa Oberst. Bändin musiikillinen estetiikka on matkan varrellavaihdellut jonkin verran: ekoilla albumeilla (jotka äänitettiin C.O:n ollessa jotain 17-18) sekoiteltiin melko huolettomasti indierockin eri tyylejä. Yksi pohjavire musassa on kokoajan ollut amerikkalainen folk, kantri ja americana. Jo edellä mainittu I'm Wide Awake oli ihan puhdas kantrirock/folk-levy, kun taas yhtä aikaa julkaistu Digital Ash In A Digital Urn oli jonkinnäköistä electronicaa. Aikoinaan mua eniten kiehtoi koskettavahkot lyriikat, jotka iskivät silloiseen teinipoikaan kuin kuuma veitsi voihin, mikäli sallitte jatkaa latteiden sananlaskujen laukomista. Conorin ääni (jossa on kieltämättä jotain samaa kuin miehen omaa idolin Robert Smithin äänessä) kuulosti myös mun korvaan aidolta ja rehelliseltä.



Ihan vaan selvyyden takia, en itse siis ole ihan täysin uskottava Bright Eyes -fani. Ainakaan siinä mielessä, että en ole kuullut ihan jokaista b-puolta ja compilation-biisiä ja mun mielestä jollain albumeillakin saattaa olla ihan jopa huonoja kappaleita (jotka tosin keskittyvät pitkälti varhaistuotantoo). En ole itseasiassa edes kuullut ekaa kokopitkää, joka tosin koostuu kuulemma 14-15-vuotiaana tehdyistä kotiäänityksistä.



Tällaisissa teini-iältä perityvissä suosikeissa on kylläkin se ongelma, ettei niitä ihan kaikkein ihaneimpia biisejä voi välttämättä kuunnella ilman että kaiuttimista rytmin, sointujen ja melodian lisäksi kaiuttimista tulisi kaikennäköisiä teini-iän tunnekuohuja. Mun tapauksesa fiilis on vähän samanlainen kuin lukisi jotain vanhaa päiväkirjaa. Tällasessa tapauksessa musan kuuntelu voi olla turhan raskasta.



No nyt asiaan:

Easy/Lucky/Free. Esimerkki miehen kappaletta, jota voi olla vaikea kuunnella nykyisin.



Lua. Eka biisi, jonka opettelin soittaa kitaralla.



Make War



Four Winds





EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI! Ekasta klassikkopostauksesta paljastuu myös musatärpin siemen, sillä bright eyesiltä ilmestyi maaliskuussa UUS LEVY! sillä pitäs kuulemma olla jopa biisi, joka on nimetty Haile Selassien mukaan. terve mitä rastafari-menoa! itse en ole vielä ehtinyt sitä hankkia, koska olen köyhä. tässä kuitenkin biisi uudelta The People's Key-levyltä:

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=yLAMg6o5w2s&w=480&h=390]



rakkautta,

sankarinne.