FOREVER STILL

Elämme hienoa aikaa pop-musiikissa. Ikään kuin My Bloody Valentinen ilman ennakkovaroitusta ilmestynyt uusi albumi  22 vuoden odotuksen jälkeen – ja se taitaa olla kauemmin kuin tapauksessa Chinese Democracy – ei olisi ollut tarpeeksi, aikamme ihanin dream pop-yhtye Beach House julkaista tänään todella kauniin minikonserttielokuvan Forever Still.



Videossa yhtye esittää ulkoilmassa neljä kappaletta viime vuonna ilmestyneeltä täyden kympin arvoiselta Bloom-albumilta, mukaan lukien sydäntäsärkevän Irenen. Iltahämärästä aamuunsarastukseen kaareutuvassa taltioinnissa kaikki tuntuu epätodelliselta: Teksasin maalaukselliset sokeritoppavuoret ovat kuin Marsin pinnalta, yhtyeen musiikki kuin valveunesta ja Victoria Lagranden kauneus on toismaailmallista.

Herra Barnbrookin erehdys

Omakätistä kuvainraastoa?

Tammikuun kahdeksantena, hänen 66. syntymäpäivänään, David Bowie julkaisi uuden kappaleen Where Are We Now? sekä samalla ilmoitti julkaisevansa uuden albumin, nimeltään The Next Day, maaliskuussa 2013. Ilman ennakkovaroitusta iTunes Storeen tiputettu single on Bowie-hitiksi epätyypillinen hidastempoinen balladi,  mutta myös erittäin miellyttävää kuunneltavaa. Bowien vibrato on yhtä koskettava kuin ennenkin, Tony Viscontin tuotanto tarkkapiirtoista ja tasapainoista ja itse kappale riipivän kaunis. Kappale antaa odottaa itse albumilta paljon ja kappaleen videokin on kiva. Muutakin olisi ehkä saattanut odottaa – maailma tuntee liian monta esimerkkiä kertaalleen eläköityneistä tai ainakin vanhentuneista rokkareista, jotka turhaan ylittävät tavoittaa menneiden vuosien taiteellista luomisvoimaansa. Poikkeuksiakin tästä toki on, niin kuin eräät uransa parhaista albumeista myöhäisurallaan julkaissut Bowien aikalainen Bob Dylan. Bowien comeback on kuitenkin ilmeisesti jäämässä ilman paluuta esiintymislavoille.

Yhtä yllätyksellisen hätkähdyttävä kuin itse uutinen oli samana päivänä julkistettu The Next Day-albumin kansikuva (kts. yllä). Vuonna 1977 julkaistun "Heroes"-levyn (huomaa nimen oikeaoppinen kirjoitusasu, lainausmerkit kuuluvat asiaan) ikonisen kansikuvan keskellä on lätkäisty valkoinen neliö, jonka keskelle on kirjoitettu kliinisellä groteskifontilla albumin nimi ja kaiken päälle yläreunan "Heroes"-teksti on tussattu yli. The Next Day ei vain viittaa menneisyyteen ja Bowien taiteellisesti ehkä ansoituneimpaan levyyn – se on aivan liian pehmeä sana kuvamaan kansitaidetta.  Se on pikemminkin mukaelma alkuperäisestä teoksesta, oma näkemys Masayoshi Sukitan hienosta muotokuvasta. Se on internetin aikakaudelle niin tyypillinen provokaatio kuvan muodossa, melkeinpä trollaus, joka kirkuu huomiota, vaatii shokkitaktiikoin katsojaltaan selitystä ja tulkintaa. Olen jo monen päivän ajan pohtinut pääni puhki, mitä Bowie tai kannen suunnittelija Jonathan Barnbrook on sillä tahtonut sanoa (en tiedä, kuinka paljon Bowie itse on vaikuttanut kansitaiteeseen – voi olla, että kuva on kokonaan Barnbrookin idea, jota tosin epäilen). Kannen hallitseva elementti, siis "Heroesin" kansi yhdessä albumin nimen kanssa luo tunnun tulevaisuudesta, uuden ajan koitosta, eteenpäin katsomisesta ja menneisyyden hylkäämisestä. Tahtooko Bowie kannella heittää pois menneisyyden painolastin? Tai julistaa, että 60- ja 70-lukujen klassinen, Berliini-trilogian luonut, rock'n'rollin kaanoniin hyväksytty David Bowie on mennyttä – Bowie on kuollut, eläköön Bowie? Bowie on kuvainnollisesti tappanut omia persooniaan ennenkin, kuten Ziggy Stardustin Hammersmith Odeonisssa 3. heinäkuuta 1973. Mutta miksi kukaan tahtoisi ehdoin tahdoin pyyhkiä pois palan arvokkainta rockmusiikin historiaa? Ehkä Bowie tahtoo kannella sanoa, että hänen kuuntelijansa arvioisivat hänen The Next Day'ta ilman vertailua Low'hun, Aladdin Saneen tai Hunky Doryyn?

Vai onko sen tarkoitus korostaa sitä miten popmusiikki rakentuu aiempien sanoittajien ja esittäjien, kappaleiden ja albumien päälle viittausten, vaikutusten ja lainauksien hämähäkinverkossa? Elämää tai popmusiikkia (oikeastaanhan ne ovat sama asia) ei kaanonin ulkopuolella ole olemassa. Se voisi myös viitata henkilökohtaisemmalla tasolla ihmiselämän suurimpaan tragediaan, kuinka kukaan ei voi päästä pakoon omaa menneisyyttään. Vai olisiko kansi muotoaan myöten metaironinen sohaisu ilman syvempää tarkoitusta, pelkkä ilkikurinen trolli, jonka tarkoituksena on saada lukemattomat ihmiset ympäri maailman etsimään kannelle selitystä, jota ei olekaan olemassa?

Ikävä kyllä kantta ympäröivä mystisyyden savuverho lässätti kuin alle/ylle/sivullekirjoittaneen leivontayritykset konsanaan. Herra Barnbrook meni ja teki sen, mitä yhdenkään taiteilijan ei koskaan tulisi tehdä: hän selitti omaa taidettaan. Varoituksen sana: tuon linkin takana oleva teksti pilaa teiltä sen mikä tekee The Next Day'n kannesta tai mistä tahansa muusta taideteoksesta ajatuksiaherättävän ja mielenkiintoisen, hyvän ja muistettavan – nimittäin hengitystilan omalle tulkinnalle. Vielä eilen olisin uskaltanut väittää The Next Day'ta ainakin viime kahdenkymmenen vuoden parhaimmaksi levynkanneks. Nyt kansi tuntuu kuin tuijottaisin jonkin TV-sarjan viimeistä jaksoa, vaikka olen kuullut yksityiskohtaiset juonipaljastukset sitä "jenkkitahtiin" katsoneelta suulaalta kaveriltani – siinä ei ole mitään hauskaa tai jännittävää.

BEACH HOUSE - MYTH

Orastavan kevään kunniaksi ajattelin hypätä musablogibandwagoniin ja kirjoittaalyheyn postauksen uudesta mp3:sta - Hipster Runoffia mukaillakseni.

Flunssaista, töissä viettävääni aamua piristää ns. aika vitusti Beach Housen uusi kappale Myth. Julkisuuteen on jo aikaisemmin tänä vuonna tihkunut tietoja siitä, että bändi (jonka vuoden 2010 Teen Dreams-levy oli vuoden parhaimpia) julkaisisi kevään aikana uuden albumin. Pitchfork sai käsiinsä jopa levyn biisilistan ja julkaisupäivämäärän, mutta levy-yhtiö Sub Pop ei ilmeisesti tiedusteluista huolimatta suostunut vahvistamaan eikä kiistämään asiaa. Ilmeisesti toivo elää.

Beach House ei koskaan ole ollut maailman monipuolisin bändi. Sen kappaleet ovat olleet kautta linjan kuin samasta puusta veistettyjä - keskitempoisia popkappaleita, joissa on paljon kaiutettuja kitaroita, mysteeristä tunnelmaa ja syntetisaattorinhyväilyä. Yhtyeen kiehtovuus on syntynyt tämän muodon ja sen sisällön välisestä ristiriidasta: lauhkeaan ulkokuoreen on pakattu häkellyttävä määrä tunnetta, joka yrittää ja yrittää, ja ajoittain siinä onnistuenkin, purkautua koko voimallaan kuulijan koettavaksi.

Tänään julkistu uusi kappale Myth on miltei kaikin tavoin edellä kuvaillun kaltainen, tyypillinen Beach House-kappale. Se on kuitenkin vielä parempi kaikessa siinä, missä yhtye oli ennestään hyvä, enkä edes uskonut, että se oikeastaan olisi enää yhtyeeltä mahdollistakaan. Se vangitsee kuulijansa ällistyttävän vastustamattomasti ja mykistävästi. Bändin kyky leikkiä musiikin herkillä nyansseilla on äärimmöisen taidokas: kappaleen neliminuuttisen keston aikana mollivoittoinen melodia herättää kuulijassa kaikkea inhmillisen tunnespektrin ääripäät musertavasta surumielisyydestä vilpittömään onnentunteeseen ja kiitollisuuteen siitä, että meitä on siunattu jollain näin kauniilla.

Voit kuunnella Mythin täältä.

Terveisin,
Sankari.