My Bloody Valentinen kolmatta lp:tä odotettiin taas 22 vuotta. Odotukset sunnuntaiyönä Suomen aikaa bändin nettisivuilla julkaistua mbv-levyä kohtaan olivat varmasti tavallaan suuremmat kuin surkuhupaiseksi yleiskäsitteeksi muodostuneen kuudennen Gunnarilevyn kohdalla. Kummatkin bändit ovat toki inspiroineet lukemattomia enemmän tai vähemmän epäomaperäisiä jäljittelijöitä. Mutta My Bloody Valentine, toisin kuin Guns N' Roses, ei uransa aikana ole julkaissut kovinkaan montaa epäonnistunutta julkaisua. Vuoden 1991 Loveless-pitkäsoitto on oman kohderyhmänsä keskuudessa suhteellisesti suurempaa arvostusta nauttiva klassikko kuin yksikään GnR-levy – ja sanon tämän Axl Rosea ja kumppaneita mitenkään väheksymättä.
Ensimmäiset mbv-levystä julkaistut ensimmäiset kirjoitukset, niin kuin tämäkin, ovat käsitelleet enimmäkseen sitä, täyttääkö levy ne messiaaniset mittasuhteet saaneet odotukset, jotka Kevin Shieldsin luomiskyvylle on asetettu. Jotkut ovat ilmaisseet mielipiteitä, joiden mukaan kahden vuosikymmenen hiomisen jälkeen olisi voinut odottaa jotain vielä mielikuvituksellisempaa: radikaalimpaa irtiottoa erään indierockin suurimpien klassikoiden äänimaisemasta. Mutta miksi Shieldsin pitäisi keksiä yhtyeensä uudelleen, kun kukaan ei näiden kahden vuosikymmenen aikana päässyt lähellekään sitä kokonaisvaltaista musiikkikokemusta, jonka Shields loi kaksi vuotta kestäneen piinallisen työskentelyn aikana?
Puheet siitä, että mbv-levy ei tarjoa tarpeeksi uutta, ovat tavallaan ymmärettäviä. Levyn ensimmäiset kolme kappaletta kuulostavat samankaltaiselta kuin My Bloody Valentine kaksi vuosikymmentä takaperin. Levyn avaava she found now on samanlainen hidastempoinen ja haikea kappale kuin Sometimes tai debyyttialbumin All I Need. Kitarat soivat valittavaen ja kappaleen fokus liukuu pehmeästi tarkkuusalueen rajojen yli. Vokaalit ovat jotain käheän kuiskauksen ja varsinaisen laulun väliltä. Levyn kakkos- ja kolmosraidoilla only tomorrow ja who sees you (ja kyllä, kaikki kappalenimet on kirjoitettu yksinomaa pienellä) kuullaan taas sitä, mistä Shields ja koko My Bloody Valentine ovat tunnettuja: innovatiivista kitaransoittoa, joka on samaan aikaan aggressiivista ja hienovaraista. Vaikka äänimaisema ei kuulosta erilaiselta verrattuna Lovelessiin ja samaan aikaan julkaistuihin ep:hin, se ei kuulostaa vanhentuneelta tai eljähtyneeltä. Se on kaikinpuolin tuttua My Bloody Valentinea, mutta ei tylsää vaan elinvoimaista. Kuuntelijan valtaa epäusko: "kuuntelen oikeasti uutta MBV:tä – ja se kuulostaa mahtavalta!"
Kolmen ensimmäisen kappaleen jälkeen levy irtaantuu tutusta äänimaailmasta. is this and yes on vähäeleinen kappale, jossa Belinda Butcherin aavemaisia lauluosuuksia säestää vieno syntetisaattori ja elektroninen syke. Se tuo mieleen sen saman öisen Tokion, jota Sometimes niin viehkeästi kehysti Sofia Coppolan Lost In Translation-elokuvassa. Jos yleensä MBV:n kappaleet tuntuvat vievän kuuntelijansa unenomaiselle lentomatkalle pilvien joukkoon auringonlaskun värjäämälle taivaalle, on levyn viides kappale if i am vaimennettuine kitaroineen pikemminkin sukellus meren alle. new you taas voi hyvinkin olla popeinta My Bloody Valentine sitten Sunny Sundae Smilen. Normaalit fuzz- ja delaykerrokset ovat poissa ja Shieldsin Fender Jaguaria maustaa vain yksinkertainen tremoloefekti. Butcherin vokaalit on miksattu aivan kappaleen pintaan ja niistä taitaa miltei saada selvää.
Vasta levyn loppusuoralla Shields päästää oman luomisvimmansa ja kokeilunhalunsa täysin valloilleen. Shieldsin moneen kertaan mainitsemat jungle-vaikutteet ja viehtymys atonaaliseen kitarameluun yhdistyvät toiseksi viimeisellä biisillä nothing is. Se on pohjimmiltaan yhtyeen live-esiintymisten kohokohdan, You Made Me Realisen noiseväliosan, toisinto, mutta teollisella rumpukoneella. Ei vokaaleita, ei melodiaa, vain luotaantyöntävää melua.
Ja jos luulit, että albumin ei menisi tästä enää kokeellisemmaksi, olit väärässä. Levyn lopettavalla wonder 2-kappaleella Shields on päättänyt näyttää kaikki taitonsa äänimaailmoja rakentavana arkkitehtina ja luonut jotain, mikä todella on ennenkuulumatonta. Kappaleen päällisin piirre on hyperaktiivinen jungle-biitti ja meteli, joka tuntuu korvissa suunnilleen siltä, miltä kuvittelen lentokoneen turbiinin sisuksen sisällä kuulostavan. Kaiken tämän atonaalisen melun alla kaikuu kaihoisa, sydäntäriipivä laulumelodia. Se on miltei kuulemattomissa, mutta siellä se on. Kappale huokuu samaan aikaan vieraannuttavaa rujoutta sekä vangitsevaa kauneutta. En tiedä, miten kappaleeseen reagoisin, itkeäkö liikutuksesta vaiko kääntää stereoiden volumepotikkaa inhon vallassa pienemmälle?
Kevin Shields on selvästi kylmäpäinen kaveri. Joko hän ei lue, mitä hänestä kirjoitetaan tai sitten hän ei välitä. Niin tai näin, hän on luonut albumin, joka on olemassa vapaana kaikista niistä odotuksista, jotain tuhatpäinen fanilauma on 22 vuoden aika kehittynyt. mbv on kiehtova ja välillä kokeellisuudessaan vieraannuttava, mutta kaiken aikaa vangitseva – ja edeltäjänsä Loveless kuin outo uni, josta herättyään toivoo näkevänsä sen toisen kerran. Onneksi se on äänilevy, jonka voi laittaa pyörimään uudelleen ja uudelleen.
