MUSATÄRPPI #4: TENNIS - CAPE DORY

Suhteeni hypeen ja sen aallonharjalla ratsastaviin bändeihin on monimutkainen. Monimutkainen se on kahdella tapaa:

1. Sisäinen skeptikkoni elähtää aina, kun musiikkimedia, oli se sitten Pitchfork, Radio Helsinki, Rumba, NME, joku muu mikä tai nämä kaikki yhdessä suitsuttavat artistia A samanaikaisesti. Liian usein uusi, nouseva bändi saa osakseen palstatilaa ilman mainittavaa syytä - mikä ei tee hyvää kenellekkään: bändille, yleisölle, levy-yhtiöille. (Tarkemmin ajateltuna hypestä tällä tapaa hyötyvät lähinnä juuri musiikkimediat, jotka saavat lehtensä ja www-sivunsa helposti täytettyä kritiikittömällä sisällöllä). Bändin harteille kaadetaan sellaiset odotukset, joiden alla se ei voi kuin epäonnistua; yleisö kokee suuren pettymyksen, kun bändi X:n albumi ei olekkaan se mestariteos, jota kaksi internetissä julkaistua treenisdemoa antoivat ymmärtää.

2. Musiikki parhaimmillaan aiheuttaa minussa sellaisia elämyksiä, jotka värähtelevät hyvin henkilökohtaisilla ja yksityisillä aallonpituuksilla. Levyjen kuunteleminen ja niiden kokeminen (erotuksena vaikkapa keikoista tai myöhäisten iltojen tnassilattiafiilistelyistä) kuuluu siis sellaiseen yksityisyydeen sfääriin, jossa tahdon muodostaa omat tulkintani ja käsitykseni jostain levystä tai kappaleesta omin päin. Tästä syystä ostan hyvin harvoin uusien, kaikkien musiikkimedioiden huomion kohteena olevien artistien levyjä silloin, kun hype ko. artistista on kuumimmillaan.

Edellä kirjoitettu alustuksena yhtyeeseen, jota on jossain määrin hypetetty ja sen jälkeen kohdeltu kaltoin, ja jonka kohdalla tein poikkeuksen: Tennis. Pitchfork mainitsi bändin jossain vuoden 2011 lupaukset -jutussa vuoden vaihteessa. Sen jälkeen siuvsto on tasaisesti uutisoinnut yhtyeen edesottamuksia ja odottanut debyyttialbumin julkaisua. Lopputulos: levy ulos Fat Possumilla tammikuussa ja arvosanaksi 6.2.

Tenniksen perusti vuonna 2010 aviopari Patrick Riley ja Alaina Moore, jotka tapasivat collegessa opiskellessaan filosofiaa. Cape Dory -levyn taustalla piilevää syntytarinaa, joka on mainittu bändiä käsittelevissä jutuissa JOKA KERTA, ja prosentuaalisesti varmaan useammin kuin aikoinaan Bon Iverin ensimmäisen levyn yhteydessä tarinaa jostain Justin Vernonin mökkireissusta. Tarina Cape Doryn taustalla ei ole mielestäni kovin kiinnostava tahi edes mitenkään oleellinen, en siis toista sitä tässä. Yhtyeen musiikki istuu siihen kummalliseen viime vuosien ranta-surf-pop-aaltoon, jota edustavat vaikkapa Best Coast, Wavves, Dum Dum Girls sekä ensimmäisellä levyllään jossain määrin toinen tyttöbändi (jossa ei soita ainuttakaan naissukupuolen edustajaa) Girls. Kitarat helisevät runsaalla kaiutuksella mutta säröä käytetään vähemmän kuin edellä mainitut sielunveljet- ja sisaret ja Mooren leikittelevän tyttömäinen ääni sopii yhtyeen kepeiden tyttö-poika-tarinoiden tulkitsemiseen.

Vaikka Tennis ei todellakaan tuo oikeastaan mitään uutta genreensä tai musiikkiin ylipäätään, Tenniksessä on jotain, mikä nostaa sen tavallisen hypebändin yläpuolelle. Kirkkaan soundimaailman, hyvin kirjoitettujen kappaleiden sekä ihan mukiinmenevien sovitusten lisäksi bändillä on jotain mikä puuttuu monelta niin sanotulta hypebändiltä: yhtye kuulostaa siltä että se seisoo rehellisesti yksinkertaisen, mutta itsessään toimivan konseptin takana. Cape Dory onnistuu siinä, mitä se tekee: albumi on alusta loppuun onnistunutta, aurinkoista pop-musiikkia. Musiikissa on ihan okei olla välillä vaan ihan kiva, jos ei yritä olla muutakaan. Maailma tarvitsee myös hieman tyhjänpäiväistä poppia.

Yhden miinuksen annan levylle sen kannen takia. Se ei ole hauska millään tapaa, eisovi levyn huumorintajuttomaan (joka tässä yhteydessä ei ole negatiivinen attribuutti) sisältöön mitenkään ja on vain ja ainoastaan vitun tyhmän näköinen.

SOUTH CAROLINA


MARATHON


aurinkoa ja hyviä rusketuksia,
Sankari

MUSATÄRPPI#3: JAMES BLAKE

Morjensta taas!



Tällä hetkellä sankarin levysoittimella on pyörinyt eniten Englannin Lontoosta ponnistavan James Blaken self-titled debyyttialbumi. JB:n yhteydessä on bruukattu käyttää sellaisia määritteitä kuin dubstep, post-dubstep, elektroninen soul ja niin edelleen. Kaikenlaiset nimihirviöt sivuun työntäen on kuitenkin kaikkein helpoin tapa kuvailla jannun tuotantoa lienee todeta se, että tämä vuonna 1989(!) syntynyt kaiffari sekoittaa enempi tai vähempi kaikenlaisia Brittein saarten musiikkityylejä, elektronisesta tanssimusiikista kitaramusaan asti. Tästä sekametelisopasta kaikkein eniten kyllä kuuluu selvä viimeisen noin viiden vuoden ajan jyllänneen dubstep-villityksen vaikutus. Vokaalit ovat ajoittain vahvasti autotunetettuja ja ne syvät bassotaajuudet, nuo dubstepin kuuluisimmat tuntomerkit, jylläävät ajoittain niin, että lahkeet lepattavat ja lattialaudat tärisevät. (Vähän harmittaakin se, ettei kotisterkkoihini kuulu subwooferia).

Asia ei kuitenkaan ole todellakaan näin yksinkertainen. Blake on kuin mikäkin dekonstruktionisti ikään riisunut levyllään pois lähes kaiken muun genrelle ominaisista musiikillisista elementeistä kuten nyt esimerkiksi ne synkopoidut, säksättävät ja nykivät rumpuloopit. Levyllä kuullaan myös ilmiselviä shoegaze-vaikutteita (esimerkiksi The Wilhelm Scream) ja puhtaasti afroamerikkalaiseen populaarimusiikkiperinteeseen (gospel-musiikki jne) nojaavia kerrostettuja vokaaleja. Jäljelle jää intiimiä ja välillä hermostuttavan lähelle tulevaa elektronista rytmimusiikkia, jota kuunnellessaan ei todellakaan ala ensimmäiseksi mieli tanssia. Lähtökohtia ja lopputulosta verratessa James Blakella on jonkin verran yhteistä esimerkiksi The XX:n kanssa.

Levyn ehdoton keskipiste lienee uusi versio Feistin The Reminder-levyltä tutusta Limit To Your Love -kappaleesta, joka on saanut runsahahkosti airtimea esimerkiksi Radio Helsingissä. Blaken versio kappaleesta tuo idean tasolla mieleen Cat Powerin touhut. Vaikka Blake ei muuta kappaleen soinnutusta tai melodiaa niin kuin Chan Marshall, siinä tavassa, jolla JB laittaa tutun kappaleen palasiksi ja kokoaa sitten tahtomistaa osista lähes oman biisinsä, on paljon samaa.

Yksi asia, jota levystä puhuttaessa on ehdottmasti mainittava, on albumin tuotanto. Vaikka levy on varmasti tehty lähes täysin läppärillä, syntikalla ja mahdollisesti erillisillä rumpukoneilla, levyn soundi on silti hengittävä ja elävä, mikä saa sen erottumaan genrestään. Kaikkein hienoimmin tämä tulee ilmi jo kerran mainitulla The Wilhelm Scream -hittikappaleella.

Flow-keikalla nähdään,
Sankari.

LIMIT TO YOUR LOVE


THE WILHELM SCREAM


LINDISFARNE



P.S Niin, kaveri on siis tosiaan samanikäinen kuin sankari, ja se raastaa sankaria syvästi.

MUSATÄRPPI #2: The Pains of Being Pure at Heart

Lisää sitä hyvää!

Jostain lastenkirjasta nimensä pöllineen The Pains of Being Pure Heart eka levy, vuonna 2009 ilmestynyt self-titled oli ns. kovaa shittiä. Niin kovaa, että taidan edelleenkin laittaa mun albumin lempparibiisin, Come Saturdayn , soimaan bileissä jos vaan saan koskea spotifyihin tai muuhun soittovälineeseen.

TPOBOAHin idea on melko yksinkertainen: enempi tai vähempi tyylipuhdasta tweepoppia, suomennettuna siis hyvin kirjotettua kitarapoppia, vitun isoilla säröillä gainit täysillä ja/tai reverbipönikkä lähellä maksimiasentoa. Kun ekan kerran ko bändiä kuulin, kuvailin sitä termillä My Bloody Valentine soittamassa The Smithsiä (joista kummastakin tulee varmaan joku klassikko-osastopostaus).

No, tänä keväänä bändi julkasee uuden levyn jonka voi kuunnella bändin sivuilla osoitteessa:

http://www.thepainsofbeingpureatheart.com/

Oon ite ehtiny kuunella vasta kerran läpi, enkä osaa sanoa vielä juuta enkä jaata. Ainakin kitaravallit on isompia, mikä nyt yksinäänkin on JUST HYVÄ! Todennäkösesti kuitenkin vuoden kovimpia juttuja.

Loppuun vielä ekalta levyltä kaks lempparibiisiäni, edellä mainittu Come Saturday sekä Everything With You:





Tässä on muuten kiva Super 8 -kameralla kuvattu video!

olkoon voima kanssanne!

MUSATÄRPPI #1: SMITH WESTERNS

Koska kansa kuulemma janoaa kuulla uutta musaa, siirrytään suoraan asiaan:

Välillä kehoni valtaava vastaansanomaton tunne hankkia uutta musiikkia kuunneltavaksi sai minut hallintaansa viime viikonloppua, ja jonkin näkösenä heräteostoksena kannoin kotiin SMITH WESTERNSin toisen levyn (ekaa en oo kuullu) DYE IT BLONDEN, jonka bändi julkaisi tossa vuoden alussa. Kuulin joskus samoihin aikoihin bändin jonku biisin radiosta, totesin että kuulostaapa hyvältä.

Esim. Pitchforkilta levy sai 8.4 (sen skaalalla erittäin hyvä) ja Best New Music -leiman. Mitä nyt ei toisaalta voi pitää merkkinä yhtään mistään, kunhan nyt laitoin tähän. Rolling Stone anto 3 ja puol tähteä, vertailun vuoksi.

Jossai haastattelussa bändi on sanonut (joka koostuu muuten 18-20-jannuista) vaikutuksensa olevan joku 60-luvun psykedeliapop, T. Rex ja Marc Bolan ja glam-vaiheen Bowie. Ainakin tässä tapauksessa musa kuulostaa aika pitkälti myös bändin vaikuttajilta. Melodiat on hienoja ja kitarat helejää. Eniten täytyy hehkuttaa liidikitaristin saundia, joka on aivan älyttömän irstaan hunajallinen.

niin tai näin, levy on ihan TÖRKEEN HYVÄN KUULOSTA poppista. En juuri koskaan kuuntele levyjä monta kertaa putkeen, mutta viime viikonlopusta en juurikaan ole vaivautunut etsimään levyhyllystä, itunesista tai ipodilta muuta ku Smith Westernsiä.



WEEKEND



IMAGINE PT.3



Levyn hittibiisi, joka aiheutti samanlaisia järistyksiä ensikuulemalta kuin Girlsin Lust for Life tai Pains of being pure at heartin Come Saturday aikoinaan.

ALL DIE YOUNG