Viime vuoden turhin ja sisällöttömin ilmiö ammutaan vihdoinkin alas:
Stereogumin arvostelu
Pitchfork antaa 5.5
Viimeistään se Saturday Night Live-floppi sen paljasti. Niin paljon hypeä, niin vähän annettavaa. Voisin kirjoittaa pitkät pätkät siitä, kuinka hypertempoinen sosiaalinen media vaatii kaiken aikaa uutta sisältöä myllyynsä relinkattavaksi, blogattavaksi ja jaettavaksi - ja joillain metatasoilla tämäkin kirjoitus voi toimia siitä todisteena. Olkoon Lana del Rey meille siitä surullisena esimerkkinä. Milloin joku keksi jonkin internetiin sopivan sovelluksen downshiftauksesta ja slow foodista?
stay tuned,
sankari
maanantai 30. tammikuuta 2012
maanantai 16. tammikuuta 2012
MOIKKA TAAS! TOP 2011
Olen polvillani. Jos lupaan kirjoittaa useammin vuona 2012, kuin loppuvuodesta 2011, oletteko vielä mun kavereita? Oman elämänsä sankari ratsastaa jälleen.
TOP FIVES 2011
ALBUMS
1. James Blake - James Blake
Suvereeni tuotanto, suvereenit biisit, suvereeni tunnelma. Missasin suvereenisti myös Flow-keikan elokuussa, kun Kanye West dominoi suvereenisti. Harmittaa.
2. Girls - Father, Son, Holy Ghost
Tykkäsin, vaikka olikin enemmän retro kuin Album. Toivoin uudeltakin albumilta Morning Lightin, Hellhole Ratracen ja Carolinan tapaista uudenlaisempaa soundia.
3. The Pains of Being Pure At Heart - Belong
Niin ihanan makea imeskelykarkki, että sitä tekee mieli vaan imeskellä ja imeskellä. Eikä tästä edes reikiä hampaisiin.
4. Smith Westerns - Dye it Blonde
Öbaut samat perustelut kuin edellisellä. Moni kitararock-yhtye voisi ottaa mallia Smith Westerneiltä: yli 35 minuuttisen levyn pitää olla erittäin hyvin perusteltu.
5. Regina - Soita mulle
Laitetaan läpällä vielä yks kotimainenkin, jota sankari tosin kuunteli vasta ihan loppuvuodesta. Regina uudisti soundiaan vähintäänkin yhtä onnistuneesti kuin Scandinavian Music Group aikoinaan. Siinä missä SMG on jäänyt kantrirockinsa syvimpään konservatiiviseen olemukseen sopivalla tavalla polkemaan paikallaan, toivon hartaasti, että Regina lähtee tekemään myös sitten joskus tulevaa uutta levyä samalla kunnianhimolla kuin Soita mulle-levyä.
TOP 5 SONGS
1. Girls - Vomit
Vomitista on helppo vetää yhtä kuin-merkkiä Albumin supertykkibiisi Hellhole Ratraceen. Kummatkin on sijoitettu vedenjakajaksi noin suunnilleen keskelle levyä, kummassakin lauletaan vähän kaihoisasti itseltään pelastumisesta ja rakkauden parantavasta voimasta ja kumminkin kasvaa kestonsa loppua kohden yhdysvaltalaisen lentotukialuksen kokoiseksi supermega-sing-along-kappaleeksi. Vomit on kuitenkin parempi kuin Hellhole Ratrace, koska siinä on myös vuoden 2011 absoluuttisesti paras kitarasoolo.
2. Smith Westerns - Imagine Pt.3
Lähes täydellinen glam pop-kappale, joka laittaa isoimman vaihteen sisälle vasta ihan lopussa, niin kuin koulussakin opetetaan.
3. M83 - Midnight City
Hurry Up, We're Dreaming oli vuoden överisti pömpöösein levy, jolla oli ah-niin-monelle tupla-albumille synnynäisenä vikana liikaa pituutta ja liikaa täytettä. Olen vähän yllättynyt siitä, kuinka moni musiikkimedia ja bloggaaja nieli levyn sen enempää pureskelematta.
4. The New Tigers - Pocketful of Sand
Uudet tiikerit jyräsivät viiden kärkeen kahden soinnun kappaleella. Vuoden 2011 aikana löysin shoegazen ja innostuin entistä rajummin suriseviin kitaroihin, fuzziin ja feedbackiin, eikä yhtään vähiten tämän kappaleen ja New Tigerssien levyn ansiosta.
5. James Blake - Limit To Your Love
James Blaken debyyttilevy oli tuotantonsa kannalta melkoinen riski: huonolaatuisten Spotify-streamien ja Youtube-videoiden aikakautena levy, jonka viehätyksestä suuri osa nojautuu herkkiin soundeihin perustuvaan tunnelmaan, saattaa edellä mainittujen internet-palveluiden kautta koettuna kuulostaa äärettömän haalealta ja mitäänsanomattomalta. Hienoa, että nuorella miehellä on tarpeeksi kunnianhimoa ja kärsivällisyyttä paneutua herkkien äänimaailmoiden tuottamiseen. Ja biisikin on "ihan" kiva. Se bassojytky pyykii Feistin ja sen toisen kaverin (jonka nimeä en sattumoisin edes muista toim. huom se on Ron Sexsmith) versioilla kalliolaisasuntoni lattiaa.
Uudella kiimalla kohti vuotta 2012. Ainakin Black Twigiä on kehuttu.
Oman elämänsä sankari.
ps. lohdutukseksi hiljaiselostani tissit:
TOP FIVES 2011
ALBUMS
1. James Blake - James Blake
Suvereeni tuotanto, suvereenit biisit, suvereeni tunnelma. Missasin suvereenisti myös Flow-keikan elokuussa, kun Kanye West dominoi suvereenisti. Harmittaa.
2. Girls - Father, Son, Holy Ghost
Tykkäsin, vaikka olikin enemmän retro kuin Album. Toivoin uudeltakin albumilta Morning Lightin, Hellhole Ratracen ja Carolinan tapaista uudenlaisempaa soundia.
3. The Pains of Being Pure At Heart - Belong
Niin ihanan makea imeskelykarkki, että sitä tekee mieli vaan imeskellä ja imeskellä. Eikä tästä edes reikiä hampaisiin.
4. Smith Westerns - Dye it Blonde
Öbaut samat perustelut kuin edellisellä. Moni kitararock-yhtye voisi ottaa mallia Smith Westerneiltä: yli 35 minuuttisen levyn pitää olla erittäin hyvin perusteltu.
5. Regina - Soita mulle
Laitetaan läpällä vielä yks kotimainenkin, jota sankari tosin kuunteli vasta ihan loppuvuodesta. Regina uudisti soundiaan vähintäänkin yhtä onnistuneesti kuin Scandinavian Music Group aikoinaan. Siinä missä SMG on jäänyt kantrirockinsa syvimpään konservatiiviseen olemukseen sopivalla tavalla polkemaan paikallaan, toivon hartaasti, että Regina lähtee tekemään myös sitten joskus tulevaa uutta levyä samalla kunnianhimolla kuin Soita mulle-levyä.
TOP 5 SONGS
1. Girls - Vomit
Vomitista on helppo vetää yhtä kuin-merkkiä Albumin supertykkibiisi Hellhole Ratraceen. Kummatkin on sijoitettu vedenjakajaksi noin suunnilleen keskelle levyä, kummassakin lauletaan vähän kaihoisasti itseltään pelastumisesta ja rakkauden parantavasta voimasta ja kumminkin kasvaa kestonsa loppua kohden yhdysvaltalaisen lentotukialuksen kokoiseksi supermega-sing-along-kappaleeksi. Vomit on kuitenkin parempi kuin Hellhole Ratrace, koska siinä on myös vuoden 2011 absoluuttisesti paras kitarasoolo.
2. Smith Westerns - Imagine Pt.3
Lähes täydellinen glam pop-kappale, joka laittaa isoimman vaihteen sisälle vasta ihan lopussa, niin kuin koulussakin opetetaan.
3. M83 - Midnight City
Hurry Up, We're Dreaming oli vuoden överisti pömpöösein levy, jolla oli ah-niin-monelle tupla-albumille synnynäisenä vikana liikaa pituutta ja liikaa täytettä. Olen vähän yllättynyt siitä, kuinka moni musiikkimedia ja bloggaaja nieli levyn sen enempää pureskelematta.
4. The New Tigers - Pocketful of Sand
Uudet tiikerit jyräsivät viiden kärkeen kahden soinnun kappaleella. Vuoden 2011 aikana löysin shoegazen ja innostuin entistä rajummin suriseviin kitaroihin, fuzziin ja feedbackiin, eikä yhtään vähiten tämän kappaleen ja New Tigerssien levyn ansiosta.
5. James Blake - Limit To Your Love
James Blaken debyyttilevy oli tuotantonsa kannalta melkoinen riski: huonolaatuisten Spotify-streamien ja Youtube-videoiden aikakautena levy, jonka viehätyksestä suuri osa nojautuu herkkiin soundeihin perustuvaan tunnelmaan, saattaa edellä mainittujen internet-palveluiden kautta koettuna kuulostaa äärettömän haalealta ja mitäänsanomattomalta. Hienoa, että nuorella miehellä on tarpeeksi kunnianhimoa ja kärsivällisyyttä paneutua herkkien äänimaailmoiden tuottamiseen. Ja biisikin on "ihan" kiva. Se bassojytky pyykii Feistin ja sen toisen kaverin (jonka nimeä en sattumoisin edes muista toim. huom se on Ron Sexsmith) versioilla kalliolaisasuntoni lattiaa.
Uudella kiimalla kohti vuotta 2012. Ainakin Black Twigiä on kehuttu.
Oman elämänsä sankari.
ps. lohdutukseksi hiljaiselostani tissit:
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
lauantai 15. lokakuuta 2011
Tänä lauantaina maailmaani on ravistuttanut kaksi uutista:
1.
THE STONE ROSES harkitsee reunionia!
Koko homma vaikuttaa ensinnäkin taas yhdeltä reunion-huhulta, joita esimerkiksi The Stone Rosesista ja Smithsistä syntyy harva se vuosi. Toiseksi, ääritationaalisesti ja analyyttisesti koko idea kuulostaa kamalalta: päässäni pyörii ajatus pöhöttyneestä Manista basson varressa veimaamassa Fools Goldin bassoriffejä ja 25 vuotta vanhentunut Ian Brown mölisee mikkiin osumatta yhteenkään nuottiin. Ysärillä se kuulosti vielä hyvältä, koska oli 90-luku ja ekstaasi toimi.
Mutta silti: Pulp osoitti viime kesänä: että sukupolvea määrittäneen bändin on mahdollista tehdä onnistunut comeback. I WANT TO BELIEVE!
2. Uskoni rakkauteen on kuollut: Kim Gordon ja Thurston Moore eroavat.
Tuskaa helpottamaan Teenage Riot-veto:
Iloista viikonloppua,
sankari
1.
THE STONE ROSES harkitsee reunionia!
Koko homma vaikuttaa ensinnäkin taas yhdeltä reunion-huhulta, joita esimerkiksi The Stone Rosesista ja Smithsistä syntyy harva se vuosi. Toiseksi, ääritationaalisesti ja analyyttisesti koko idea kuulostaa kamalalta: päässäni pyörii ajatus pöhöttyneestä Manista basson varressa veimaamassa Fools Goldin bassoriffejä ja 25 vuotta vanhentunut Ian Brown mölisee mikkiin osumatta yhteenkään nuottiin. Ysärillä se kuulosti vielä hyvältä, koska oli 90-luku ja ekstaasi toimi.
Mutta silti: Pulp osoitti viime kesänä: että sukupolvea määrittäneen bändin on mahdollista tehdä onnistunut comeback. I WANT TO BELIEVE!
2. Uskoni rakkauteen on kuollut: Kim Gordon ja Thurston Moore eroavat.
Tuskaa helpottamaan Teenage Riot-veto:
Iloista viikonloppua,
sankari
perjantai 14. lokakuuta 2011
KULUTUSJUHLAT
Flow Festival on ja ei ole tyypillinen suomalainen musiikkifestivaali.
Harva livemusiikin ympärille rakennettu suomalainen kesätapahtuma herättää yhtä voimakkaita tunteita kuin Helsingin Suvilahdessa järjestettävä Flow Festival. Pienestä, muutaman tuhannen kävijän kokoisesta afroamerikkalaiseen rytmimusiikkiin erikoistuneesta tapahtumasta Flow on kehittynyt yli kolmenkymmenen tuhannen kävijän musiikkifestivaaliksi, joka useille vierailleen tarkoittaa hartaasti odotettua koko kesän loppukliimaksia. Tapahtumaan nuivasti suhtautuville Flow taasen näyttäytyy sen h-alkuisen nuorisokulttuurin kokoontumisajoina, jonne muotibloggaajat, graafikot ynnä muut luovien alojen edustajat kerääntyvät enemmin näyttäytymään muille samanmielisille kuin nauttimaan festivaalin esiintyjistä, joiden kaunis ulkokuori kumisee tyhjänä.
Olipa festivaalin kävijöistä tai heidän prioriteeteistaan mitä mieltä tahansa, selvää on ainakin se, että Flow Festival on seitsemänvuotisen olemassaolonsa aikana vaikuttanut suomalaiseen musiikkifestivaalin instituutioon. Rockmoguli Juhani Merimaan okrestroima Ankkarock järjestettiin viimeisen kerran vuonna 2010, kun se jäi tuoreemman ja nuorekkaamman yrittäjän jalkoihin, ummehtuneen konseptinsa ja vuosi vuodelta tylsemmän, Suomessa noin neljätoista kertaa vuodessa keikkailevien volbeateista ja thesoundseista koostuneen esiintyjäkaartinsa takia.
Suvilahdesta on myös muille suomalaisille festivaaleille levinnyt myös entistä laajempi, vettyneitä makkaraperunoita ja ylihintaisia tofunuudeleita haastava ruokatarjonta. Flow’n itsejulistama sota mautonta festariruokaa vastaan on levinnyt muun muassa Turun Ruisrockiin, jossa viime kesänä saattoi nauttia festivaalin järjestäjän, edellä mainitun Juhani Merimaan itsevalitsemista luomuviineistä kera Hans Välimäen valmistamien ruoka-annoksien, joihin kuului muun muassa ankanmaksaa sisältävä luomupossuburgeri.
Kokonaisvaltainen festivaali
Pohjimmiltaan Flow Festivalkin on aivan tavallinen musiikkifestivaali. Joukko ihmisiä kokoontuu rajatulle alueelle nauttimaan elävästä musiikista sekä eräistä oheisaktiviteeteista, joista tärkein on alkoholin nauttiminen. Mutta se, miten tämä perusajatus musiikkifestivaalista toteutetaan, erottaa sen muista. Flow’n takapirujen lähestymistapaa festivaalinsa järjestämiseen voisi kutsua kokonaisvaltaiseksi: Suvilahdessa muukin kuin elävä musiikki onkin yhtä lailla festivaaliin kuuluvaa.. Festivaalivieraalle eli asiakkaalle myydään muutakin kuin pelkkä viikonlopun mittainen musiikkielämys – festivaali itse kertoo olevansa ”musiikki- ja kaupunkikulttuurifestivaaliksi”, ja panostavansa muun muassa ”visuaaliseen taiteeseen ja muotoiluun”.
Tämä kokonaisvaltaisuus näkyy esimerkiksi jo edellä mainitussa ruokatarjonnassa. Ja paitsi että stereotyypistä festariruokaa kaikkien aistien perusteella parempaa syötävää on tapahtumassa ylipäätään tarjolla, se myös tuodaan voimakkaasti esille tapahtuman tiedotuksessa. Muistaako kukaan, että vielä muutama vuosi sitten yhdenkään suomalaisen festivaalin kotisivuilta olisi voinut lukea tarkkoja ruokalistoja? Kokonaisvaltaista oli viime kesänä myös festivaalin visuaalinen ilme: tapahtuman virallinen ulkoasu ulottui aina itsenäisten yrittäjien pitämiin ruokakojuihin asti. Suomalainen muotoilija Jaana Karell suunnitteli vain tätä tilaisuutta varten kalustuksen yhteen festivaalin ravintoloista. Festivaalialueen somistuksessa käytettiin kierrätettyjä materiaaleja ja Marimekkoa.
Kaiken takana on brändi
Tällainen ”monipuolinen festivaalikokonaisuus”, jossa huomiota saa esiintyjien lisäksi myös puitteet, on loppuunsaviedyn brändäyksen ja tuotteistamisen tulosta. Musiikki, visuaalinen anti, muotoilu ynnä muut ovat osasia tuotteessa, joka on harkiten tuotettu, brändätty ja suunnattu tietynlaiselle kuluttajaryhmälle. Verrataanpa Flow’ta tässä mielessä vaikkapa Provinssirockiin. Festivaalien musiikkitarjonta on pääpiirteittäin yhtä ekleettistä: Seinäjoella esiintyivät rinta rinnan System of A Down ja DJ Shadow, Suvilahdessa Kanye West ja Tony Trischka, maailman tunnetuimpia banjovirtuooseja. Provinssirock pyrkii houkuttelmaan asiakkaansa tarjoamalle vähän jokaiselle vähän jotakin. Ja tässä Flow eroaa muista suomalaisista festivaaleista: se on laidasta laitaan ulottuvasta esiintyjäkaartistaan huolimatta tarkasti rajannut kohdeyleisönsä, joka on musiikkimaultaan heterogeeninen, mutta kiinnostunut juuri niistä asioista, joihin Flow panostaa: designiin, ekologisuuteen ja muuhun kaupunkilaiseen elämäntapaan.
Kannattavaa tästä tekee se, että Flow’n stereotyypisellä kävijällä on ostovoimaa ja kiinnostusta käyttää sitä. Flow’n kohdeyleisö, jonka edustajia on aikojen saatossa kutsuttu niin nuoriksi urbaaneiksi aikuisiksi, boheemeiksi porvareiksi ja viimeisimmin hipstereiksi, on helppo myydä näiden hyvinansaitsevien ja kuluttamisesta kiinnostuneiden rahoista kilpaileville yrityksille. Sattumoisin Flow’n pääyhteistyökumppani Nokia keskittyi mainostamaan festivaalivieraille juuri älypuhelinvalikoimaansa ja toinen sponsori, Helsingin Sanomat, lehtensä tablettisovellusta. Marimekko suunnitteli festivaalille oman kangaskassin. Heineken pyrki hollantilaisen eksotiikkansa turvin anastamaan markkinaosuutta suomalaisilta keskioluilta ja myi festivaaleilla oluttaan seitsemän euron hintaan.
Pintapuolin Flow Festival samankaltainen festari kuin muutkin, mutta sen takana liikkuva bisnesidea ja markkinointistrategia edustavat uudenlaista tapaa järjestää musiikkifestivaali. Aika näyttää, ilmestyykö idea kokonaisvaltaisemmasta festivaaliviikonlopusta ja pidemmälle viedystä tuotteistamisesta myös muiden suomalaisten festivaalipromoottoreiden fläppitauluille ja markkinointisuunnitelmiin.
Kirjoitus löytyy myös ensi viikolla ilmestyvästä Poleemin numerosta 3/2011.
torstai 6. lokakuuta 2011
maanantai 3. lokakuuta 2011
MUSATÄRPPI #5 GIRLS - FATHER, SON, HOLY GHOST
No hei vaan pitkästä aikaa!
Sankari on ollut liian pitkällä kirjoitustauolla, pahoittelen suuresti siitä. Sateisena ja syksyisenä maanantaina on hyvä palata jälleen perusasioiden, nimittäin hyvän uuden musiikin, äärelle.
Amerikan raitilta kotoisin oleva GIRLS julkaisi toisen albuminsa 14. syyskuuta. Kyseessä on sankarin kohdalla varmasti yksi vuoden odotetuimmista julkaisuista. Vuoden 2009 Album oli ekleettinen kokoelma simppeleitä, kauniita ja kauniita pop-kappaleita, ja viimevuotinen Broken Dreams Club-ep oli laadultaan vähintäänkin samaa tasoa. Viime vuoden Flow-esiintymistä haukuttiin kotimaisessa musiikkimediassa, mutta ainakin sankari (ja ilmeisesti ainakin myös levykauppa Stupidon eräs myyjä kertomansa mukaan) piti keikasta kuin se kuuluisa hullu puurosta. Jo (ainakin kerran) tässä blogissa mainitun The Pains of Being Pure at Heartin ohella Girlsistä on näistä syistä tullut yksi suosikeista viime vuosina esiin pulpahtaneista bändeistä.
Father, Son, Holy Ghost on ja ei ole edeltäjänsä kuuloinen levy. Tuotantotapa, sovitukset sekä musiikkilliset innoittajat löytyvät edelleen suunnilleen samalta musiikkihistorian periodilta, jostain 1950- ja 1960-lukujen pop-musiikista. Kappaletasolla taas ollaan menty entistä syvemmälle peliin: kappaleet ovat pitempiä, monitahoisempia, sanalla sanoen hapokkaammilta. Levyn ensimmäinen kappale, Honey Bunny, muistuttaa myös eniten debyyttialbumin surf rock-vaikutteista, ja Love Like A River on hätkähdyttävästi Beatlesin Oh! Darlingilta kuulostava R&B-pastissi. Kappale on jatkoa Girlsin tavalle viitata menneiseen pop-kappaleisiin plagiarismin riman puhtaalla tyylillä ylittäen.
Lauran tai Lust for Lifen kaltaisia puritaanisia pop-hitti-paraatia levyltä on kuitenkin turha odottaa. Father, Son, Holy Ghostilla Girls keskittyy enemmän junnaamiseen ja hitaaseen paisutteluun. Poissa ovat Hellhole Ratracen ja Morning Lightin shoegaze-vaikutteet. Löytyy hammondia ja progehuilua, välillä bändi kuulostaa 70-luvun protoheviltä, Deep Purplelta ja jopa Dungenilta. Vomit, joka on helppo mieltää levyn selkärangaksi, kasvaa kuudessa ja puolessa minuutissa vuoren kokoiseksi gospel-hymniksi. Baptistiseurakunnasta löydetyt afroamerikkalaiset soul-äänet luovat hämmentävän, mutta toimivan ristiriidan Chris Owensin äänen kanssa, joka tutun heräjävän vibratonsa avulla laulaa itsensä ihmisten sydämiin: "Come in to my heart."
Lyyrisesti Owens on mennyt synkempään suuntaan. Albumilla teksteistä oli silloin tähden havaittavissa optimismia, päättäväisyyttä ja toiveikkaita rakkaudenosoituksia, kuten Hellhole Ratracen loppumantrassa: "I don't wanna cry / my whole life through / I wanna do some laughin' too / so come on come on and laugh with me". Nyt kaikki kuolevat ja menevät helvettiin. Teksit on kirjoitettu pop-musiikin konventioille kumartaen, kuulostamatta kuitenkaan ummehtuneelta ja vanhanaikaiselta.
Girlsin suurin vahvuus onkin juuri ottaa roppakaupalla jotakin vanhaa viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta julkaistusta musiikista, ja tehdä siitä kuitenkin tuoretta ja ennenkaikkea itsensä kuuloista. Elämme musiikinhistoriassa ennenkuulematonta aikaa, jona yhä useampi ja useampi uusi yhtye hioo soundiaan etsimällä innoitusta enemmän menneestä kuin tutkimalla uutta ja tuntematonta. Girls noudattaa ensiksi mainittua metodia, mutta tekee sen paremmin kuin yksikään muu.
HONEY BUNNY
VOMIT
MY MA
LOVE LIKE A RIVER
valoa syksyyn toivoo,
sankari
Sankari on ollut liian pitkällä kirjoitustauolla, pahoittelen suuresti siitä. Sateisena ja syksyisenä maanantaina on hyvä palata jälleen perusasioiden, nimittäin hyvän uuden musiikin, äärelle.
Amerikan raitilta kotoisin oleva GIRLS julkaisi toisen albuminsa 14. syyskuuta. Kyseessä on sankarin kohdalla varmasti yksi vuoden odotetuimmista julkaisuista. Vuoden 2009 Album oli ekleettinen kokoelma simppeleitä, kauniita ja kauniita pop-kappaleita, ja viimevuotinen Broken Dreams Club-ep oli laadultaan vähintäänkin samaa tasoa. Viime vuoden Flow-esiintymistä haukuttiin kotimaisessa musiikkimediassa, mutta ainakin sankari (ja ilmeisesti ainakin myös levykauppa Stupidon eräs myyjä kertomansa mukaan) piti keikasta kuin se kuuluisa hullu puurosta. Jo (ainakin kerran) tässä blogissa mainitun The Pains of Being Pure at Heartin ohella Girlsistä on näistä syistä tullut yksi suosikeista viime vuosina esiin pulpahtaneista bändeistä.
Father, Son, Holy Ghost on ja ei ole edeltäjänsä kuuloinen levy. Tuotantotapa, sovitukset sekä musiikkilliset innoittajat löytyvät edelleen suunnilleen samalta musiikkihistorian periodilta, jostain 1950- ja 1960-lukujen pop-musiikista. Kappaletasolla taas ollaan menty entistä syvemmälle peliin: kappaleet ovat pitempiä, monitahoisempia, sanalla sanoen hapokkaammilta. Levyn ensimmäinen kappale, Honey Bunny, muistuttaa myös eniten debyyttialbumin surf rock-vaikutteista, ja Love Like A River on hätkähdyttävästi Beatlesin Oh! Darlingilta kuulostava R&B-pastissi. Kappale on jatkoa Girlsin tavalle viitata menneiseen pop-kappaleisiin plagiarismin riman puhtaalla tyylillä ylittäen.
Lauran tai Lust for Lifen kaltaisia puritaanisia pop-hitti-paraatia levyltä on kuitenkin turha odottaa. Father, Son, Holy Ghostilla Girls keskittyy enemmän junnaamiseen ja hitaaseen paisutteluun. Poissa ovat Hellhole Ratracen ja Morning Lightin shoegaze-vaikutteet. Löytyy hammondia ja progehuilua, välillä bändi kuulostaa 70-luvun protoheviltä, Deep Purplelta ja jopa Dungenilta. Vomit, joka on helppo mieltää levyn selkärangaksi, kasvaa kuudessa ja puolessa minuutissa vuoren kokoiseksi gospel-hymniksi. Baptistiseurakunnasta löydetyt afroamerikkalaiset soul-äänet luovat hämmentävän, mutta toimivan ristiriidan Chris Owensin äänen kanssa, joka tutun heräjävän vibratonsa avulla laulaa itsensä ihmisten sydämiin: "Come in to my heart."
Lyyrisesti Owens on mennyt synkempään suuntaan. Albumilla teksteistä oli silloin tähden havaittavissa optimismia, päättäväisyyttä ja toiveikkaita rakkaudenosoituksia, kuten Hellhole Ratracen loppumantrassa: "I don't wanna cry / my whole life through / I wanna do some laughin' too / so come on come on and laugh with me". Nyt kaikki kuolevat ja menevät helvettiin. Teksit on kirjoitettu pop-musiikin konventioille kumartaen, kuulostamatta kuitenkaan ummehtuneelta ja vanhanaikaiselta.
Girlsin suurin vahvuus onkin juuri ottaa roppakaupalla jotakin vanhaa viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta julkaistusta musiikista, ja tehdä siitä kuitenkin tuoretta ja ennenkaikkea itsensä kuuloista. Elämme musiikinhistoriassa ennenkuulematonta aikaa, jona yhä useampi ja useampi uusi yhtye hioo soundiaan etsimällä innoitusta enemmän menneestä kuin tutkimalla uutta ja tuntematonta. Girls noudattaa ensiksi mainittua metodia, mutta tekee sen paremmin kuin yksikään muu.
HONEY BUNNY
VOMIT
MY MA
LOVE LIKE A RIVER
valoa syksyyn toivoo,
sankari
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)