FOREVER STILL

Elämme hienoa aikaa pop-musiikissa. Ikään kuin My Bloody Valentinen ilman ennakkovaroitusta ilmestynyt uusi albumi  22 vuoden odotuksen jälkeen – ja se taitaa olla kauemmin kuin tapauksessa Chinese Democracy – ei olisi ollut tarpeeksi, aikamme ihanin dream pop-yhtye Beach House julkaista tänään todella kauniin minikonserttielokuvan Forever Still.



Videossa yhtye esittää ulkoilmassa neljä kappaletta viime vuonna ilmestyneeltä täyden kympin arvoiselta Bloom-albumilta, mukaan lukien sydäntäsärkevän Irenen. Iltahämärästä aamuunsarastukseen kaareutuvassa taltioinnissa kaikki tuntuu epätodelliselta: Teksasin maalaukselliset sokeritoppavuoret ovat kuin Marsin pinnalta, yhtyeen musiikki kuin valveunesta ja Victoria Lagranden kauneus on toismaailmallista.

uusia julkaisuja!

Vuodelle 2013 on luvassa jo monta kauan odotettua julkaisua. Yksi mainitsemisenarvoisista levyistä jo julkaistuista levyistä on veteraaniyhtye Yo La Tengon loistava Fade, jonka ehkä arvostelen vielä.  Toinen kaikin puolin hyvä pop-yhtye, Vampire Weekend julkaisee uuden, kolmannen levynsä 7. toukokuuta Yhdysvalloissa ja päivää aikaisemmin Iso-Britanniassa. Laulaja Ezra Koenigin mukaan uudella levyllä kuullaan enemmän pianoa, urkuja ja akustisia kitaroita – mikä ainakin kuulostaa selvältä etääntymiseltä bändin afrikkavaikutteisesta soundista. Alla yhtye esittää uuden kappaleen, nimeltä Unbelievers, viime marraskuulta. Näyttää siltä, että Vampire Weekendin tapauksessa, akustinen kitara ei tarkoita lässyjä singer-songwriter-balladeja.




Uusi levy on luvassa toiselta New York Cityn taitelijapoikayhtyeeltä, The Strokesilta. Vuonna 2011 tehnyt, 2000-luvun rockmusiikin kannalta suht tärkeä yhtye, julkasiee uuden albumin maaliskuun 26. päivä.

Tulevista julkaisuista suurin, kaunein ja ehdottomasti odotetuin on My Bloody Valentinen uusi albumi, jota on vartottu sitten vuoden 1991 klassikon, Lovelessin. Yhtyeen primus motor, Kevin Shields, ilmoitti jo joulun alla, että uusi levy on jo masteroitu, mutta sunnuntaisella keikallaan Shields sanoi levyn tulossa "kahden tai kolmen" päivän päästä. Ehkä ilmoitus oli pikemminkin jonkin sortin läppä, sillä tuosta sunnuntaista on kulunut jo neljä kokonaista vuorokautta. Yhtye soitti sunnuntaina myös uutta materiaalia, josta raakatallenne löytyy alta.



 Uuden levyn myötä esitän vienona toiveenani, että yhtye nähdään tulevan vuoden aikana myös Suomessa. Matkustaisin jopa Seinäjoelle Provinssirockiin sen nähdäkseni.

Runopojan harharetki

Minä todella tykkäsin Girlsistä. Ehkä jopa rakastin, koska sillä bändillä oli minulle henkilökohtaista merkitystä. Minä samaistuin bändin kappaleisiin. Pidin sitä parhaimpana nykyaikaisena rockyhtyeenä, jonka kappaleissa oli nykyajalle vierasta vilpittömyyttä ja tunnuksellisuutta. Sen keulakuvan, Christopher Owensin oli salaperäiaen menneisyyden tunsivat kaikki: hän vietti lapsuutensa lahkolaiskulttuurissa, jonka pakottamana hän kulki ympäri maailmaa ja näki kuinka hänen äitinsä joutui myymään itseänsä lahkon vuoksi. Lopputuloksena oli eksentrinen ja mysteerinen taiteilija, joka yhdessä osaavien muusikoiden ja Chet Whiten kanssa pystyi luomaan kokeilevaa, muttei luotaantyöntävää, perinnettä ja modernia yhdistävää sekä ennenkaikkea koskettavaa pop-musiikkia. Siksi jos en nyt itkenyt, niin ainakin petyin, kun Owens ilmoitti brutaalisti, ilman ennakkovaroitusta, eroavansa bändistä, joka oli vain hieman enemmän kuin hän itse.

Owensin ensimmäinen sooloalbumi, Lysandre, on 28 minuutin pituinen kokoelma pop-kappaleita, joka olisi voinut olla parempi. Kappalemateriaali ei oikeastaan eroa Girlsin pääasiassa 50- ja 60-lukujen rock- ja pop-musiikista ammentavasta soundista – kolme neljä sointua, yksinkertainen riffi tai soolo ja sanoitukset, jotka kertovat rakkaudesta, sydänsuruista, pettymyksistä ja turhautumisesta. Albumin nimikappale on jopa kuulunut Girlsin livesettiin, ja se kuultiin yhtyeen ainoalla Suomen keikalla, Flow Festivalilla 2010. Parhaimmillaan, kuten kappaleissa Here We Go Again ja Part of Me, Lysandre kuulostaa yhtään hurmaavalta kuin Girlskin: yksinkertaista mutta svengaavaa poppia, johon voi samaistua. Mutta missä on Hellhole Ratracen ja Vomitin eeppinen katharsis, tai Morning Lightin shoegazejunnaus, tai Forgivenessin huumepöhnäinen psykedelia?

Ja Christopher Owens tarvitsee tuottajan. Hän on taivaanrannan maalari, uneksiva romantikko, joka kirjoittaa kappaleita sydänsuruistaan nopeammin kuin ehtii arvioida, onko lopputulos julkaisemisen arvoinen vai samanlainen kolmen pennin rakkauslaulu, jotka raikuvat ensimmäisiä hapuilevia askeleitaan ottavien laulunkirjoittajien makuuhuoneissa ympäri maailman. Hän tarvitsee Chet Whitensa kertomaan hänelle, että yhdentekevän saksofonisoolon muuten kelvon kappaleen , Here We Gon keskelle ei ole hyvä ratkaisu. Owens tarvitsee tuottajan, joka sanoisi hänelle, että alle puoli tuntia pitkällä levyllä ei tarvitse soittaa samaa teemaa (ns. Lysandre's Theme) viittä kuutta kertaa niin kuin halvista halvimmassa progeoopperassa. Eikä todellakaan tarvitse rakentaa kokonaista kappaletta saman teeman varaan ja vielä sovittaa se ska/rocksteady-roiskaisuksi, joka kuulostaa, ikävä kyllä, huonolta Madness-tribuuttibändiltä.

Ja siltä en olisi koskaan uskonut enkä halunnut Christopher Owensin kuulostavan – falskilta.

Herra Barnbrookin erehdys

Omakätistä kuvainraastoa?

Tammikuun kahdeksantena, hänen 66. syntymäpäivänään, David Bowie julkaisi uuden kappaleen Where Are We Now? sekä samalla ilmoitti julkaisevansa uuden albumin, nimeltään The Next Day, maaliskuussa 2013. Ilman ennakkovaroitusta iTunes Storeen tiputettu single on Bowie-hitiksi epätyypillinen hidastempoinen balladi,  mutta myös erittäin miellyttävää kuunneltavaa. Bowien vibrato on yhtä koskettava kuin ennenkin, Tony Viscontin tuotanto tarkkapiirtoista ja tasapainoista ja itse kappale riipivän kaunis. Kappale antaa odottaa itse albumilta paljon ja kappaleen videokin on kiva. Muutakin olisi ehkä saattanut odottaa – maailma tuntee liian monta esimerkkiä kertaalleen eläköityneistä tai ainakin vanhentuneista rokkareista, jotka turhaan ylittävät tavoittaa menneiden vuosien taiteellista luomisvoimaansa. Poikkeuksiakin tästä toki on, niin kuin eräät uransa parhaista albumeista myöhäisurallaan julkaissut Bowien aikalainen Bob Dylan. Bowien comeback on kuitenkin ilmeisesti jäämässä ilman paluuta esiintymislavoille.

Yhtä yllätyksellisen hätkähdyttävä kuin itse uutinen oli samana päivänä julkistettu The Next Day-albumin kansikuva (kts. yllä). Vuonna 1977 julkaistun "Heroes"-levyn (huomaa nimen oikeaoppinen kirjoitusasu, lainausmerkit kuuluvat asiaan) ikonisen kansikuvan keskellä on lätkäisty valkoinen neliö, jonka keskelle on kirjoitettu kliinisellä groteskifontilla albumin nimi ja kaiken päälle yläreunan "Heroes"-teksti on tussattu yli. The Next Day ei vain viittaa menneisyyteen ja Bowien taiteellisesti ehkä ansoituneimpaan levyyn – se on aivan liian pehmeä sana kuvamaan kansitaidetta.  Se on pikemminkin mukaelma alkuperäisestä teoksesta, oma näkemys Masayoshi Sukitan hienosta muotokuvasta. Se on internetin aikakaudelle niin tyypillinen provokaatio kuvan muodossa, melkeinpä trollaus, joka kirkuu huomiota, vaatii shokkitaktiikoin katsojaltaan selitystä ja tulkintaa. Olen jo monen päivän ajan pohtinut pääni puhki, mitä Bowie tai kannen suunnittelija Jonathan Barnbrook on sillä tahtonut sanoa (en tiedä, kuinka paljon Bowie itse on vaikuttanut kansitaiteeseen – voi olla, että kuva on kokonaan Barnbrookin idea, jota tosin epäilen). Kannen hallitseva elementti, siis "Heroesin" kansi yhdessä albumin nimen kanssa luo tunnun tulevaisuudesta, uuden ajan koitosta, eteenpäin katsomisesta ja menneisyyden hylkäämisestä. Tahtooko Bowie kannella heittää pois menneisyyden painolastin? Tai julistaa, että 60- ja 70-lukujen klassinen, Berliini-trilogian luonut, rock'n'rollin kaanoniin hyväksytty David Bowie on mennyttä – Bowie on kuollut, eläköön Bowie? Bowie on kuvainnollisesti tappanut omia persooniaan ennenkin, kuten Ziggy Stardustin Hammersmith Odeonisssa 3. heinäkuuta 1973. Mutta miksi kukaan tahtoisi ehdoin tahdoin pyyhkiä pois palan arvokkainta rockmusiikin historiaa? Ehkä Bowie tahtoo kannella sanoa, että hänen kuuntelijansa arvioisivat hänen The Next Day'ta ilman vertailua Low'hun, Aladdin Saneen tai Hunky Doryyn?

Vai onko sen tarkoitus korostaa sitä miten popmusiikki rakentuu aiempien sanoittajien ja esittäjien, kappaleiden ja albumien päälle viittausten, vaikutusten ja lainauksien hämähäkinverkossa? Elämää tai popmusiikkia (oikeastaanhan ne ovat sama asia) ei kaanonin ulkopuolella ole olemassa. Se voisi myös viitata henkilökohtaisemmalla tasolla ihmiselämän suurimpaan tragediaan, kuinka kukaan ei voi päästä pakoon omaa menneisyyttään. Vai olisiko kansi muotoaan myöten metaironinen sohaisu ilman syvempää tarkoitusta, pelkkä ilkikurinen trolli, jonka tarkoituksena on saada lukemattomat ihmiset ympäri maailman etsimään kannelle selitystä, jota ei olekaan olemassa?

Ikävä kyllä kantta ympäröivä mystisyyden savuverho lässätti kuin alle/ylle/sivullekirjoittaneen leivontayritykset konsanaan. Herra Barnbrook meni ja teki sen, mitä yhdenkään taiteilijan ei koskaan tulisi tehdä: hän selitti omaa taidettaan. Varoituksen sana: tuon linkin takana oleva teksti pilaa teiltä sen mikä tekee The Next Day'n kannesta tai mistä tahansa muusta taideteoksesta ajatuksiaherättävän ja mielenkiintoisen, hyvän ja muistettavan – nimittäin hengitystilan omalle tulkinnalle. Vielä eilen olisin uskaltanut väittää The Next Day'ta ainakin viime kahdenkymmenen vuoden parhaimmaksi levynkanneks. Nyt kansi tuntuu kuin tuijottaisin jonkin TV-sarjan viimeistä jaksoa, vaikka olen kuullut yksityiskohtaiset juonipaljastukset sitä "jenkkitahtiin" katsoneelta suulaalta kaveriltani – siinä ei ole mitään hauskaa tai jännittävää.

Shieldsistä, levyarvosteluista – ja vähän Rumbastakin

Tämä kirjoitus on vajaat kaksi kuukautta myöhässä, pahoitteluni.

Grizzly Bear-yhtyeen kauan odotettu neljäs studioalbumi, Shields, näki päivänvalon viime vuoden vuoden syyskuussa. Julkaisunsa jälkeen se on nauttinut yksimielistä arvostusta kriitikoiden keskuudessa: Pitchfork antoi sille arvosanan 9.1 ja The Guardian 4 tähteä viidestä. Vuoden 2012 parhaat levyt-listoilla se on poikkeuksetta ollut niin kriitikoiden kuin yleisöäänestystenkin top 10:ssä.

Rumba arvosteli levyn lokakuun numerossaan. Jo ingressissä arvostelija totesi levyn olevan "2010-luvun OK Computer tai Soft Bulletin", siis ajan hengen uriinsa vanginnut ja musiikkia ikuisesti muuttanut albumi. Tarkoitukseni ei ole tässä punnita sitä, osuiko arvostelija arviossaan oikeaan, vaan osoittaa se, kuinka mielikuvituksetonta ja laiskaa musiikkijournalismia tällaisen lausahduksen laatiminen onkaan. Rockmusiikin suurten teosten kaanoniin viittaminen on suurin karhunpalvelus, minkä kriitikko voi arviossaan tehdä. Sen sijaan, että arvosteltavana oleva albumi olisi omilla jaloillaan seisova taideteos, jolla on merkitystä ihmiskunnalle, se elääkin vain rockhistorian magnum opusten välisissä viittauksien verkossa. Sillä hetkellä, kun arvostelua kirjoittava kriitikko keksii verrata levyä menneisyyden klassikkoon, menetetään levyn kaikki potentiaali muodostua itsenäiseksi rockmusiikin kulmakiveksi, jota tulevaisuudessa kuunnellaan pyhällä hartaudella jumalallista inspiraatiota varten. Kyse on taas sukupolvemme samasta epäterveestä suhteesta menneisyyteen, josta Simon Reynolds kirjoittaa hienossa Retromania-kirjassaan  Jos Shields tai mikä tahansa muu levy on oikeasti "vuosikymmenen avainlevy" se on sitä ilman okcomputereita, yankeehotelfoxtroteja tai vaikkapa daydreamnationeita.

Oma mielipiteeni Shieldsistä on vielä muodostumatta. Se voi hyvinkin olla suuri mestariteos, mutta omissa korvissani se kuulostaa – ainakin vielä – hieman ponnettomalta ja itseensäkietoutuneelta albumilta. Levy kuulostaa kadottavan fokuksensa, punaisen lankansa tuotannollisten ja sovituksellisten kokeilujen syövereihin, jotka tuntuvat välillä kovin itsetarkoituksellisilta. Huono levy Shields ei ole, mutta se kaipaisi jonkin selkeän ilmat keuhkoistani pihalle iskevän hetken. Levyn popein raita Yet Again kaipaisi rinnalleen sellaisen kappaleen, joka muuttaa veden viiniksi. Shieldsistä puuttuu lisäksi sellainen draaman kaari, josta klassikkolevyn tunnistaa – vaikkakin mitä albumien lopetuskappaleisiin tulee, on majesteettillinen Sun In Your Eyes muotovalio sellainen.

Voisin vielä mainita sanasen Rumba-lehden nykymenosta. Alkuun on hyvä mainita, että uusin vuositilaukseni vuodelle 2013. Pääosin sen numerot sisältävät, hyvää monipuolista luettavaa – pidin erityisesti elokuun numoron the XX-jutusta – mutta välillä sen kirjoituksissa on sellaisia piirteitä, joita en vain ymmärrä. Lehti sortuu ajoittain samankaltaiseen laiskuuteen, josta yllä mainitsin: oman sisällön tuottamisen sijaan kolumneissa ja pääkirjoituksissa referoidaan jotain internetissä käytyä keskustelua Lana Del Reystä, Frank Oceanin seksuaalisesta suuntautumisesta tai Amanda Palmerin päätöksestä hakea taustayhtyeeseensä soittajia kaljapalkalla. Turhan usein Rumbassa kirjoitetaan muusikin sijaan musiikkibisneksestä, jotka ovat kaksi täysin eri asiaa. Itse haluaisin lukea musiikkilehdessäni musiikista, siis muusikoista, laulunkirjoittajista, levyistä, kappaleista ja konserteista – en kiertuemanagereista, ansaintamalleista tai Spotify'n merkityksestä levybisnekselle. Ne kuuluvat enemmin johonkin Teoston tai Muusikot Ry:n jäsenlehteen. Kaiken huippu oli numerossa 12/2012 julkaistu juttu Cat Powerin koiranulkoiluttajasta, joka nyt sattui olemaan suomalainen. Juttu oli kuin USA:han muuttaneen sukulaisen kotimaahan lähetettyä kirjettä siitä, miten Ameriikan raitilla eli JENKKILÄSSÄ kaikki on isompaa. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi se kirjoitus piti julkaista.

"Kaikki elämässämme on tuonut meidät tähän hetkeen"

Don DeLillon vuonna 2003 ilmestynyt Cosmopolis on muotokuva nyky-yhteiskunnasta. Se on yhteen päivään vuonna 2000 sijoittuva kertomus Eric Packerista, valuuttakeinottelulla omaisuutensa anasainneesta multibiljardööristä, joka lähteee valkoisella, huipputeknologialla varustetulla ja marmorilla vuoratulla valkoisella limusiinillaan kaupungin, New Yrok Cityn toiselle puollelle saadakseen hiustenleikkuun. Packerin matkaa Manhattanin länsipuolelle häiritsee vuoroin antikapitalistinen mellakka, presidentin autokulkue ja suufilaisräppärin kolossaalinen hautajaissaattue. Automatkaa parturiin varjostaa Packerin vedonlyönti kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla ja hänen turvallisuuskoneiston vastaanottama uhkaus Packerin hengelle.

Cosmopolis on postmoderni romaani postmodernista ajasta. DeLillon kommentoi heinovaraisesti sekä postmodernismia sekä kirjallisuuden tyylinä, että yhteiskunnallisen kehityksen vaiheena, modernin jälkeisenä olotilana. Postmodernia proosaa DeLillon teos on sen miljööstä lähtien. Maailman kosmopoliksista (populaarikulttuurin ansiosta) tunnetuimmassa yhden vuorokauden aikana tapahtuva romaani viittaa tietysti modernistisen kirjallisuuden magnum opukseen: James Joycen Odysseukseen. Siinä missä Joycen Dublin oli avoin kaupunki, vapaa teoksen henkilöiden koettavaksi ja Odysseus oikeastaan kaupungille omistettu balladi (ja uskallan sanoa näin, vaikka olen päässyt ko. teosta vain puoleen väliin), DeLillon Manhattan on kurja ja ristiriitainen muurahaispesä, täynnä konfliktia, ja Packer kokee sen vain limusiininsa tumennettujen ikkunoiden suojista.

Myös Packerin hahmo on itsessään tutkielma modernin ja postmodernin suhteesta. Pintapuolisesti hän on kaikkitietävä uuden ajan l’uomo universale, uusi moderni ihminen, joka osaa ennustaa globaalien pääomamarkkinoiden liikkeitä, syventyy runouteen, tuntee lintujen anatomian ja nostaa rautaa: ”hän oppii vaikeimmatkin asiat muutamassa tunnissa”. Mutta sisäpuolelta hän on ennenkaikkea 21. vuosisadan tuote. Näemme, kuinka fragmentoitunut ja ristiriitainen Packerin mieli  (joka on Easton Ellisin Patrick Batemania vain hieman vähemmän psykopaattinen) hektisen suurkaupungin neonvalojen ja ihmismassojen ristitulessa on. Saamme seurata, kuinka hän panssaroidun limusiininsa suojista etsii edes pieniä aistiärsykkeitä, jotain mikä laukaisisi hänessä autenttisia tunne-elämyksiä. Kirjan loppua paljastamatta voin kertoa, että loppujen lopuksi koko automatka parturiin on odysseia autenttisuuden ja juurien luokse. Hän on etääntynyt tuoreesta aviovaimostaan henkisesti ja lihallisesti: he tapaavat Packerin päivän aikana vain sattumalta, joskus Packer ei edes tunnista tätä eivätkä he ole lyhyen avioliittonsa aikana rakastelleet kertaakaan. Packer tuntee enemmän fyysistä vetovoimaa työntekijöihinsä, joiden kanssa hän harrastaa seksiä päivän aikana useasti ja hän analysoi Japanin jenin kauppaa tarkemmin kuin vaimonsa tunteita

Packer on irrallaan kaikista ihmiselämää sääntelevistä normikoodistoista. Hänelle ei tuota minkäänlaista tunnontuskaa tappaa tai iloita siitä, että eräs vihamies surmataan suorassa tv-lähetyksessä.  Hän hukkaa tahallaan satoja miljoonia dollareita vain koska voi. Viimeisen kahden sadan vuodan suuret tekniset keksinnöt – tietokone, puhelin – jopa niiden nimet tuntuvat hänestä vanhentuneilta.”Kaikki epäilys kumpuaa menneestä kokemuksesta. Mutta menneisyys on katomassa. Ennen me tunsimme menneisyyden, mutta emme tulevaisuutta. --- Me tarvitsemme uuden aikateorian”, toteaa Packerin ”teoriapäällikkö”. Aikaisemmassa dialogissa  Packer tahtoo hylätä kaikki ”standardimallit”, kun hän analysoi kansainvälisiä valuuttamarkkinoita. Näihin lainauksiin tiivistyy nykyhetken monimutkainen suhde yhteiseen menneisyyteemme. DeLillo kirjoittaa 21. vuosisadan hengestä, tietoisuudesta paikastamme historiassa ja samalla sen hylkäämisestä, moraalisten ”standardimallien” puuttumisesta ja päämärättömyydestä äärimmäisen hienovaraisesti ja tarkkanäköisesti. Hän tuo esille sen, mikä usein unohdetaan analyyseissä modernista ja postmodernista: se, että postmoderni oli ennemminkin jatkoa entiselle kuin täysi irtiotto menneestä, että moderni elää myös nykyajassamme.

Vaikka Cosmopolis ilmestyi vuonna 2003, se ei ole vanhentunut päivääkään. DeLillo tuntuu kirjassaan ennustaneen viimeisen neljän vuoden aikana maailmaa järisyttäneen talouskriisin kansanliikkeineen. Packerille 700 miljoonaa dollaria tuntuu hänen sanojensa mukaan parinkymmenen postivirkailijan kimppaloton päävoitolta. Hänelle valuutat tuntuvat tarkoituksettomilta ja rotasta voitaisiin tehdä uusi rahayksikkö. Samanlaisten merkityksettömyyden tunteiden kanssa olemme joutuneet painimaan vuodesta 2008 lähtien, kun pankeille ja kansantalouksille syydetään epätodelliselta kuulostavia rahasummia. Päättymättömältä näyttävän globaalin laman laukaisivat Packerin kaltaiset keinottelijat, jotka ensin myivät asuntolainoja maksukyvyttömille ihmisille ja sitten löivät markkinoilla vetoa asiakkaitaan vastaan. Vaikka DeLilloin inspiraationa on varmasti ollut vuosituhannen vaihteen globalisaatiokriittinen liike, hän kuvaamansa antikapitalistinen mielenosoitus tuo hätkähdyttävän elävästi mieleen niin koko maailmassa katuja vallannut Occupy-liike, joka ainakin hetken aikaa onnistui kanavoimaan syväänjuurtunutta tyytymättömyyttä nykyajan kvartaalikapitalismia kohtaan. Cosmopoliksen New York on myös malliesimerkki postmodernista, monikulttuurisuuden, mediaspektaakkelien ja kontrollikeinojen täyttämästä kaupungista ja kelpaisi jonkin postmodernia kaupunkiteoriaa käsittelevälle yliopistokurssin oheislukemistoksi.

Hiljattain ilmestynyttä Cosmopoliksen filmatisointia mainostettiin lauseella ”ensimmäinen elokuva uudesta vuosisadastamme”. Jos ohjaaja David Cronenberg on onnistunut siirtämään Cosmopoliksen esenessistä edes murusen valkokankaalle, ei tuotantoyhtiötä tarvitse vetää oikeuteen harhaanjohtavasta markkinoinnista. DeLillo on onnistunut vangitsemaan 21. vuosisadan zeitgeistin tarkasti, puhuttelevasti ja iskevämmin kuin useimmat muut. Cosmopolis on ajatuksiaherättävä ja luomoava kirja, ja DeLillo yksi suvereeneimpia nyky-yhteiskuntamme tulkkeja.

THE XX - COEXIST

The xx:n kakkoslp Coexist saattaa hyvinkin olla indiemusiikin ystävien vuoden 2012 odotetuin albumi. Siitä huolimatta, että tänä vuonna uusia levyjä julkaisevat muun muassa indiemusan raskassarjalaiset Animal Collective ja Beach House. xx-debyytti jätti yleisön janoamaan lisää varmaankin siksi, että jollain alitajunnan tasolla kaikki hiljaa ymmärsivät, ettei yhtye voisi pettää "vaikealla toisella levyllä" – jos alle kaksikymppiset saivat aikaan näin kypsää, harkittua ja tunnepitoista musiikkia, heidän luomisvoimansa ei ensimmäisen levyn jälkeen voisi kuin kasvaa.

Eikä kolmen lontoolaisen muodostama The xx jääkään lepäämään laakereilleen. Niin yleisölle kuin bändillekin lienee ollut selvää, että täysi hiilipaperikopio xx:n estetiikasta jaksaisi ylläpitämään Mercury Prizeen kulminoitunutta kriitikoiden ja kuuntelijoiden ihailua. Toisella levyllään The xx uudistaa soundiaan luontevan oloisesti – ykköslevyltä tuttu minimalistisen herkkyys on nyt käännetty Nigel Tufnelia vapaasti lainatakseni yhteentoista. Toisaalta bändi on ammentanut musiikkinsa myös uutta: jos ensimmäisellä levyllä oli vahvoja vaikutteita dubstepista (joka muuttaa voidaan liittää British Invasionin, punkin, rave-musiikin ja brittipopin maailmaajärisyttäneiden muusikillisten muotivirtausten joukkoon), käännytään Coexistilla vuosikymmentä tai kahta aikaisempaan aikaan – klubimusiikkiin. Useammin kuin kerran albumilla kuullaan nelijakoista bassobiittiä, joka saa jos ei nyt riehantumaan tanssilattialla, niin ainakin nyökyttämään päätä rytmin mukana, ehkä varovaisesti hartioita ja muutakin ylävartaloa.

Tyylitajuisesti suoritettu osittainen nahanluonti voidaan merkitä albumin taustoista vastanneelle Jamie Smithille. Debyyttialbumilla huomio kiinnittyi ennen kaikkea Oliver Simin ja Romey Madley Croftin hieman kuiskausta voimakkaammilla äänenpainoilla käytyyn vuoropuheluun, mutta Coexist voidaan laskea puhtaasti myös tuottajan virkaa hoidelleelle Smithille. Albumi on yksinomaa Smithin (jonka tuottajataidoista saimme jo väläytyksen Gil Scott-Heron-remixlevyllä We're New Here) taidonnäyte. Erityisesti kappaleilla Chained ja Reunion tuotanto on suorastaan majesteetillista.

Vaikka Coexistilla yhtye on monella tapaa mennyt eteenpäin, ei se ole kuitenkaan täydellinen albumi. Paikoittain bändin maksimaalinen minimalistisuus onkin pienoinen ongelma. Ajoittain on vaikea erottaa, missä yhtyeen esteettinen minimalistisuus loppuu ja kappale alkaa. Tunnelmaaluova tilantuntu kappaleiden sovituksissa ei kanna, jos sovitusta ei ole tukemassa hyvää sävellystä. Ensialbumillaan The xx nojasi paikoin rehellisesti pop-estetiikkaan – Coexistiltakin kaipaisi rehellistä, kiintopisteenä toimivaa pop-kappaletta a la VCR tai Basic Space. Jotkin kappaleet ovat vaarassa soljua ohi kuuntelijan korvien, vailla musiikillista ankkuripaikkaa.

Coexist ei ole kuitenkaan missään nimessä huono albumi. Siinä on tenhoavaa viehätysvoimaa, joka avautuu pitkän ajan kuluessa. Se on mitä varmimminkin niin sanottu grower, albumi, joka vaati tavallista useampaa kuuntelukertaa paljastaakseen täyden kauneutensa. Ehkä jonkinlainen henkilökohtainen side albumiin on juuri sellainen kitti, jolla albumin edellämainitut puutteet voi korjata.