lauantai 9. heinäkuuta 2011

MUSATÄRPPI #4: TENNIS - CAPE DORY

Suhteeni hypeen ja sen aallonharjalla ratsastaviin bändeihin on monimutkainen. Monimutkainen se on kahdella tapaa:

1. Sisäinen skeptikkoni elähtää aina, kun musiikkimedia, oli se sitten Pitchfork, Radio Helsinki, Rumba, NME, joku muu mikä tai nämä kaikki yhdessä suitsuttavat artistia A samanaikaisesti. Liian usein uusi, nouseva bändi saa osakseen palstatilaa ilman mainittavaa syytä - mikä ei tee hyvää kenellekkään: bändille, yleisölle, levy-yhtiöille. (Tarkemmin ajateltuna hypestä tällä tapaa hyötyvät lähinnä juuri musiikkimediat, jotka saavat lehtensä ja www-sivunsa helposti täytettyä kritiikittömällä sisällöllä). Bändin harteille kaadetaan sellaiset odotukset, joiden alla se ei voi kuin epäonnistua; yleisö kokee suuren pettymyksen, kun bändi X:n albumi ei olekkaan se mestariteos, jota kaksi internetissä julkaistua treenisdemoa antoivat ymmärtää.

2. Musiikki parhaimmillaan aiheuttaa minussa sellaisia elämyksiä, jotka värähtelevät hyvin henkilökohtaisilla ja yksityisillä aallonpituuksilla. Levyjen kuunteleminen ja niiden kokeminen (erotuksena vaikkapa keikoista tai myöhäisten iltojen tnassilattiafiilistelyistä) kuuluu siis sellaiseen yksityisyydeen sfääriin, jossa tahdon muodostaa omat tulkintani ja käsitykseni jostain levystä tai kappaleesta omin päin. Tästä syystä ostan hyvin harvoin uusien, kaikkien musiikkimedioiden huomion kohteena olevien artistien levyjä silloin, kun hype ko. artistista on kuumimmillaan.

Edellä kirjoitettu alustuksena yhtyeeseen, jota on jossain määrin hypetetty ja sen jälkeen kohdeltu kaltoin, ja jonka kohdalla tein poikkeuksen: Tennis. Pitchfork mainitsi bändin jossain vuoden 2011 lupaukset -jutussa vuoden vaihteessa. Sen jälkeen siuvsto on tasaisesti uutisoinnut yhtyeen edesottamuksia ja odottanut debyyttialbumin julkaisua. Lopputulos: levy ulos Fat Possumilla tammikuussa ja arvosanaksi 6.2.

Tenniksen perusti vuonna 2010 aviopari Patrick Riley ja Alaina Moore, jotka tapasivat collegessa opiskellessaan filosofiaa. Cape Dory -levyn taustalla piilevää syntytarinaa, joka on mainittu bändiä käsittelevissä jutuissa JOKA KERTA, ja prosentuaalisesti varmaan useammin kuin aikoinaan Bon Iverin ensimmäisen levyn yhteydessä tarinaa jostain Justin Vernonin mökkireissusta. Tarina Cape Doryn taustalla ei ole mielestäni kovin kiinnostava tahi edes mitenkään oleellinen, en siis toista sitä tässä. Yhtyeen musiikki istuu siihen kummalliseen viime vuosien ranta-surf-pop-aaltoon, jota edustavat vaikkapa Best Coast, Wavves, Dum Dum Girls sekä ensimmäisellä levyllään jossain määrin toinen tyttöbändi (jossa ei soita ainuttakaan naissukupuolen edustajaa) Girls. Kitarat helisevät runsaalla kaiutuksella mutta säröä käytetään vähemmän kuin edellä mainitut sielunveljet- ja sisaret ja Mooren leikittelevän tyttömäinen ääni sopii yhtyeen kepeiden tyttö-poika-tarinoiden tulkitsemiseen.

Vaikka Tennis ei todellakaan tuo oikeastaan mitään uutta genreensä tai musiikkiin ylipäätään, Tenniksessä on jotain, mikä nostaa sen tavallisen hypebändin yläpuolelle. Kirkkaan soundimaailman, hyvin kirjoitettujen kappaleiden sekä ihan mukiinmenevien sovitusten lisäksi bändillä on jotain mikä puuttuu monelta niin sanotulta hypebändiltä: yhtye kuulostaa siltä että se seisoo rehellisesti yksinkertaisen, mutta itsessään toimivan konseptin takana. Cape Dory onnistuu siinä, mitä se tekee: albumi on alusta loppuun onnistunutta, aurinkoista pop-musiikkia. Musiikissa on ihan okei olla välillä vaan ihan kiva, jos ei yritä olla muutakaan. Maailma tarvitsee myös hieman tyhjänpäiväistä poppia.

Yhden miinuksen annan levylle sen kannen takia. Se ei ole hauska millään tapaa, eisovi levyn huumorintajuttomaan (joka tässä yhteydessä ei ole negatiivinen attribuutti) sisältöön mitenkään ja on vain ja ainoastaan vitun tyhmän näköinen.

SOUTH CAROLINA


MARATHON


aurinkoa ja hyviä rusketuksia,
Sankari

perjantai 1. heinäkuuta 2011

perjantain kunniaksi

nauroin. vice stylen rinnalla mediaanimuotiblogi näyttää mielikuvituksettomien neurootikon livejournal-puuhastelulta (mitä muotiblogit oikeastaan ovat).

http://vicestyle.com/en/news/today/post/a-superficial-look-at-mennonite-style



-sankari

tiistai 28. kesäkuuta 2011

VBS.TV: Rule Britannia

Morjensta vaan!

Olen tässä viime aikana viettänyt aikaa Vice -lehden (jota arvostan kovasti) audiovisuaalisen ulokkeen VBS.tv:n dokumenttien parissa. Dokkarit ovat aihealueeltaan ja kerrontatavallaan linjassa emomedian tyylin kanssa: valokiilaan pääsevät yhteiskunnan marginaalisimmat ilmiöt ja yksilöt, ja ne kuvataan inhorealistisen rujosti mutta myös saatanan hauskasti.

Eniten oon vilkuillut Rule Britannia -sarjaa, joka dokumentoi tuon ennen-niin-suuren-ja-mahtavan saarivaltakunnan nyky-yhteiskuntaa. Tässä kolme hauskinta/pysähdyttävintä/muuten vaan siistiä pätkää:

Teenage Riot käsittelee vuoden 2010 opiskelijamielenosoituksia. Tuhanssittain opiskelijoita kokoontui suurimpiin miekkareihin sitten Maggie Tatcherin päivien vastustamaan suunnitelmia korottaa yliopistojen lukukausimaksuja. Dokkari spekuloi olivatko mielenosoitukset merkki nuorison uudesta politisoitumisesta vai pelkkä muotioikku. Osuvimman poliittisen analyysin ohjelmassa tarjoaa muuten twentysomething-lädi, joka pölli mielenosoituksissa jengin lompakoita ja veskoja.

Royal Wedding kuvaa eri brittiyhteisöjen reaktioita viime kevään kuninkaallisiin häihin. Ääneen pääsee muun muassa ko. spektaallista pornoparodiaa tekevä filmiryhmä, äärikristillisoikeistolainen England Defense League, porukka fundamentalistimuslimeja sekä pari englantilaista pissistä.

Swansea Love Story on kuvaus Swansean, Brittein Saarten Detroitin, heroiininisteistä. Trainspotting ilman Robert Carlylea ja coolia soundtrackia. Dokkarissa näytetään huumeidenkäyttöä ilman minkäänlaista sensuuria, mutta suosittelen siitä huolimatta myös piikkikammoisille. Oli oikeasti sykähdyttävää katseltavaa.

Nautitaan helteistä,

Sankari

lauantai 18. kesäkuuta 2011

MY BLOODY VALENTINE




My Bloody Valentine oli/on alunperin Irlannin saarelta kotoisin oleva nelihenkinen yhtye. Kevin Shields, joka vastasi suurimmilta osin biisien sävellyksestä ja Colm Ó Cíosóig (rummut) perustivat bändin 1983, soittivat jonkin aikaa ilmeisesti jonkinlaista räkäpunkkia - jota en ole vaivautunut kuuntelemaan - minkä jälkeen pojat muuttivat Lontoon metropolikseen puhtaalta pöydältä -tyyppinen ajatus mielessää. Lontoossa homma lähtikin ns. rytisevään nousuun. Bändiin palkattiin Belinda Butcher (kitara & vokalit) ja Debbie Googe (basso) ja yhtye julkaisi 80 -luvun puolivälissä joukon EP:tä, joista tärkeimmät lienevät vuoden 1988 Feed Me With Your Kiss ja You Made Me Realise. Merkillepantavaa on, että nämä ep:t erosivat toisistaan tyylillisesti huomattavasti: Sunny Sunday Smile oli söpöä tweetä, kun taas edellä mainituilla julkaisuilla My Bloody Valentine kuulosti huomattavasti rosoisemmalta ja ennen kaikkea äänekkäämmältä. Vuonna 1988 ilmestyi myös bändin ensimmäinen albumi, Isn't Anything.

Kaikki bändin 80 -luvun tuotokset jäävät kuitenkin vuonna 1991 ilmestyneen, yhtyeen magnum opuksen, Lovelessin varjoon. Lovelessin äänitysprosessi on kaikessa karmeudessa jäänyt ikuisiksi ajoiksi popmuusikin historiankirjoihin. Albumin äänitykset kestivät kaksi vuotta, joidenka aikana yhtye, etunenässä Shields, erottivat vinon pinon tuottajia, miksaajia, äänittäjiä ynnä muita toimihenkilöitä ja käytettin mitä ihmeellisimpiä kikkoja esimerkiksi Butcherin vokaalien äänittämiseksi (tarkkailukopin ja äänityshuoneen jossa Shields ja Butcher äänittivät, vedettiin muun muassa verho, jonka läpi Shields kommunikoi joka oton jälkeen, oliko otto hyvä vai ei). Ai niin, ja levyn äänittäminenhän maksoi loppujen lopuksi villeimpien huhujen mukaan jopa 250 000 puntaa, mikä meinasi suistaa bändin levy-yhtiön, Creation Recordsin, konkurssiin. Äänitysten aikaisen, vähintäänkin oudoksi haukuttavan käytöksen takia Shieldsiä vertailtiin sellaisiin kavereihin kuin Syd Barrett ja Brian Wilson.


Niitä 250 000 Lontoon rahaa ja Shieldsin mielenterveyttä ei kuitenkaan uhrattu turhaan, sillä Lovelessia voisi oikeastaan kuvailla täydelliseksi albumiksi ja sen äänimaailmaa virheettömäksi. Äänekäs, aggressivinen ja ajoittain luontaantyöntävä mutta myös ilmava, tasapainoinen eikä missään nimessä tukkoinen. Levyllä raastavan kuuloisia kitarariffejä yhdisteltiin nerokkaisiin popmelodioihin. Kitarat äänitettiin niin monimutkaisten efektimankeleiden läpi, ettei Shields ilmeisesti itsekään enää muista, miten kitaran täydellinen äänimaailma saatiin aikaiseksi. Soon -kappaleella käytettiin 90 -luvulle ah-niin-ominaista-mutta-tässä-kontekstissa-yllättävää tanssibiittiä.

Bändin live-esitykset ovat taas luku erikseen. Bändi on aina soittanut lujaa, ja esimerkiksi vuoden 2008 reunion-kiertueella Roskilden keikalla miksauspöydän vierestä mitattiin yhtyeen aiheuttaman äänenpaineen olevan 150 desibeliä. Se on vitun paljon. My Bloody Valentine on livenä ei paitsi henkinen, mutta myös ehdottomasti fyysinen kokemus. Böndillä on tapana soittaa keskellä You Made Me Realise -kappaletta vaihtelevan pituinen feedback-vyörytys, jonka fanit ovat ristineet ei enempää ja vähempää kuin Holokaustiksi. Jopa puolen tunnin mittainen vieraannuttava spektaakkeli on kuulemma aiheuttanut yleisössö runsaasti fyysisiä pahoinvoinnin oireita. Kaiken tämän takia My Bloody Valentine kuuluu siihen artistien joukkoon, jotka ihan oikeasti haluaisi todistaa elävänä. Se ei edes välttämättä ole mahdotonta, sillä huhujen mukaan bändin tarina ei päättynyt em. 2008 kiertueeseen. Jopa uudesta materiaalista on vihjailtu.


Kyseessä on valehtelematta (koska seuraavaa määrettä käytetään aivan liian usein) yksi viimeisen kahdenkymmenenviiden tärkeimmistä bändeistä. Lovelessilla My Bloody Valentine oikeastaan valoi shoegaze-genren sellaiseksi kuin se nykyään tunnetaan, ja josta niin moni nykypäivän musamedioissa poseeraava uusi indieyhtye. Jos minulta kysytään, ei 90 -luvun tärkein brittiläinen yhtye ollut Oasis, Pulp tai Blur, vaan My Bloody Valentine, joka soittaa uhoilevat lädit ja introvertit nörtit suohon milloin vaan.

YOU MADE ME REALISE


SOMETIMES


SOON


ONLY SHALLOW


Keep it real,
sankari

tiistai 31. toukokuuta 2011

MUSATÄRPPI#3: JAMES BLAKE

Morjensta taas!



Tällä hetkellä sankarin levysoittimella on pyörinyt eniten Englannin Lontoosta ponnistavan James Blaken self-titled debyyttialbumi. JB:n yhteydessä on bruukattu käyttää sellaisia määritteitä kuin dubstep, post-dubstep, elektroninen soul ja niin edelleen. Kaikenlaiset nimihirviöt sivuun työntäen on kuitenkin kaikkein helpoin tapa kuvailla jannun tuotantoa lienee todeta se, että tämä vuonna 1989(!) syntynyt kaiffari sekoittaa enempi tai vähempi kaikenlaisia Brittein saarten musiikkityylejä, elektronisesta tanssimusiikista kitaramusaan asti. Tästä sekametelisopasta kaikkein eniten kyllä kuuluu selvä viimeisen noin viiden vuoden ajan jyllänneen dubstep-villityksen vaikutus. Vokaalit ovat ajoittain vahvasti autotunetettuja ja ne syvät bassotaajuudet, nuo dubstepin kuuluisimmat tuntomerkit, jylläävät ajoittain niin, että lahkeet lepattavat ja lattialaudat tärisevät. (Vähän harmittaakin se, ettei kotisterkkoihini kuulu subwooferia).

Asia ei kuitenkaan ole todellakaan näin yksinkertainen. Blake on kuin mikäkin dekonstruktionisti ikään riisunut levyllään pois lähes kaiken muun genrelle ominaisista musiikillisista elementeistä kuten nyt esimerkiksi ne synkopoidut, säksättävät ja nykivät rumpuloopit. Levyllä kuullaan myös ilmiselviä shoegaze-vaikutteita (esimerkiksi The Wilhelm Scream) ja puhtaasti afroamerikkalaiseen populaarimusiikkiperinteeseen (gospel-musiikki jne) nojaavia kerrostettuja vokaaleja. Jäljelle jää intiimiä ja välillä hermostuttavan lähelle tulevaa elektronista rytmimusiikkia, jota kuunnellessaan ei todellakaan ala ensimmäiseksi mieli tanssia. Lähtökohtia ja lopputulosta verratessa James Blakella on jonkin verran yhteistä esimerkiksi The XX:n kanssa.

Levyn ehdoton keskipiste lienee uusi versio Feistin The Reminder-levyltä tutusta Limit To Your Love -kappaleesta, joka on saanut runsahahkosti airtimea esimerkiksi Radio Helsingissä. Blaken versio kappaleesta tuo idean tasolla mieleen Cat Powerin touhut. Vaikka Blake ei muuta kappaleen soinnutusta tai melodiaa niin kuin Chan Marshall, siinä tavassa, jolla JB laittaa tutun kappaleen palasiksi ja kokoaa sitten tahtomistaa osista lähes oman biisinsä, on paljon samaa.

Yksi asia, jota levystä puhuttaessa on ehdottmasti mainittava, on albumin tuotanto. Vaikka levy on varmasti tehty lähes täysin läppärillä, syntikalla ja mahdollisesti erillisillä rumpukoneilla, levyn soundi on silti hengittävä ja elävä, mikä saa sen erottumaan genrestään. Kaikkein hienoimmin tämä tulee ilmi jo kerran mainitulla The Wilhelm Scream -hittikappaleella.

Flow-keikalla nähdään,
Sankari.

LIMIT TO YOUR LOVE


THE WILHELM SCREAM


LINDISFARNE



P.S Niin, kaveri on siis tosiaan samanikäinen kuin sankari, ja se raastaa sankaria syvästi.

torstai 19. toukokuuta 2011

8 1/2

Jos luette tätä vielä tänään, torstaina 19.5.2011 ennen kello kuutta, kääntäkää radiovastaanottimenne Radio Helsingin taajuudelle 88,6 Mhz tai www.radiohelsinki.fi.

Torstaisin kello 18.00 lähetetään nimittäin Nick Trianin hostaama 8 1/2 (sen Fellini-elokuvan mukaan), radio-ohjelma, jossa Sankarikin on kuullut ensimmäistä kertaa valtaosan löytämistään uusista artisteista. Tässä blogissa käsitellyistä bändeistä Smith Westerns on ainakin yksi esimerkki. Sankari on viettänyt lukusia torstai-iltoja kuunnellessa mitä kaikkea jännää radioaallot tällä kertaa kantavat nickin levylautaselta omaan tajuntaani. Ehkä pientä romantiikkapitoista nostalgiatrippailua jonnekkin 1950- ja 60-luvuille, kun suurin osa musiikista kulutettiin vielä joko livenä tahi radion kautta, mutta mitäs näistä.



Ohjelman musiikkityyli painottuu perinteisillä bändisoittimilla soitettuun melodiseen indiepop/rock-musiikkiin. Täältä näkee Mr. Trianin Top-100-soitetuinta artistia. Lisäksi, jos jokin korviahivelevän kappaleen esittäjä tai nimi menee ohi korvien, Radio Helsinki melko ansiokkaasti postaa ohjelmiensa soittolistan nettiin käytännössä heti lähetyksen päätyttyä.

Antoisaa torstai-iltaa huippumusan parissa toivottaa,

sankari.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

DEATH CAB FOR CUTIE

SANKARI RATSASTAA TAAS!

Pahoitteluni, arvon lukijat, yli kuukauden mittaisesta tauosta sankarin seikkailussa populaarikulttuurin peloittavassa maailmassa. Sankaria on pitänyt kiireisen... no, elämä. Tietäkää sitten, että tämäkin postaus syntyy viikon päästä olevan tentin ja siihen valmistautumisen kustannuksella.

Koska sankari ei viime aikoina ole kyennyt tutustumaan uuteen musiikkiin ainakaan albumimitassa (tilanne toivottavasti muuttuu, kun koittaa kesäduunin ensimmäinen TILIPÄIVÄ), ajattelin ammentaa postaukseeni popmusiikin miltei pohjattomasta klassikoiden aarreaitasta. Jos menneessä postauksessa mainittu Bright Eyes oli teinivuosina ns. douppia, kakkosena tuli tuohon aikaan Death Cab For Cutie-niminen orkesteeri.

Itsehän tutustuin Death Cabii, kuten varmasti tuhannet muutkin ihmiset ympäri maailmaa, O.C-nimisen TV-sarjan kautta. Sarjan yhden päähenkilön, Sethin (johon sankarikin jossain määrin aikoinaan samaistui) ja vissiin kai myös ko. henkilöä esittäneen Adam Brodyn lempibändi oli mikäs muukaan kuin Kuolemataksi, eikä tätä epäröity mainita sarjassa useaan otteeseen. O.C:han meni muuten ihan helvetin kovaa alamäkeen jostain kakkoskauden puolestavälistä alkaen, joten ei siitä sen enempää.

Palatakseni asiaan, hankin sittemmin joskus vuoden 2005 aikana Death Cabin Transatlanticism-albumin vuodelta 2003, ja ko. äänitteestä tuli melko nopeasti yks ihan lemppareitani, ja tämä status pitää yhä tähän päivään saakka. Laulaja Ben Gibbardin siis-tosi-niinkun-ihanan koskettavat sanoitukset ja vaan yksinkertasesti helvetin hyvin kirjotetut kitararock-biisit toimi ns. vitun kovaa. Transatlanticism on musta edelleen bändin levyistä kaikkein kovin, joskin The Photo Album ja We Have the Facts and We're Voting Yes ovat ehdottomasti vähintään kiitettävän kouluarvosanan arvoisia.

Sen sijaan Transatlanticismin jälkeen bändin kehityskaari on mun suunnannut alaspäin. 2005 ilmestynyt Plans ja vuoden 2008 Narrow Stairs on levyjä, josta kuuluu kiusallisen hyvin läpi se, kuinka bändi on tullut tiedostamattaan tai ei, itsetietoiseksi uudesta, ennennäkemättömän suuresta yleisöstää, joka demografisilta arvoiltaan muistuttaa sattuneesta syystä yllämainitun nuoristo-ohjelman katsojakuntaa. Sanoitukset ovat kautta linjan hieman liian sokerisia ja ennalta-arvattavia, sävellyksistä ja sovituksista puuttuu innovatiivisuus ja freessiydentuntu, joka oli läsnä aiemmilla levyillä, kun bändi vielä naitti yhteen ysäri-indien, slowcoren ja häikäilemättömän biisivainun. Lisäksi vituttaa, että bändi viimeisimmillä levyillä sorvannut itselleen tollasen semirasittavan, keinotekosen ja silotellun studiosoundin.

Death Cabilla on kuitenkin aina paikka sydämmessäni, ainakin siksi että laulaja Ben yhdessä vaimonsa ZOOEY DESCHANELIN kanssa muodostaa indierockin Virallisen Parin. Siis mitä vittua, tänhän on pakko olla joku Luojan taivaasta määrämä juttu?

Oon vielä valmis antamaan bändille uuden mahdollisuuden, sillä Death Cabi julkaisee lähihetkinä uuden levyn, ja uusi biisi You Are A Tourist, on ainakin ihan ok. Toi video on muuten kuvattu yhdellä otolla, ja se striimatiin samanaikaisesti niitten sivuilla. Aikamoista!

YOU ARE A TOURIST



TRANSATLANTICISM



A MOVIE SCRIPT ENDING



405