Orastavan kevään kunniaksi ajattelin hypätä musablogibandwagoniin ja kirjoittaalyheyn postauksen uudesta mp3:sta - Hipster Runoffia mukaillakseni.
Flunssaista, töissä viettävääni aamua piristää ns. aika vitusti Beach Housen uusi kappale Myth. Julkisuuteen on jo aikaisemmin tänä vuonna tihkunut tietoja siitä, että bändi (jonka vuoden 2010 Teen Dreams-levy oli vuoden parhaimpia) julkaisisi kevään aikana uuden albumin. Pitchfork sai käsiinsä jopa levyn biisilistan ja julkaisupäivämäärän, mutta levy-yhtiö Sub Pop ei ilmeisesti tiedusteluista huolimatta suostunut vahvistamaan eikä kiistämään asiaa. Ilmeisesti toivo elää.
Beach House ei koskaan ole ollut maailman monipuolisin bändi. Sen kappaleet ovat olleet kautta linjan kuin samasta puusta veistettyjä - keskitempoisia popkappaleita, joissa on paljon kaiutettuja kitaroita, mysteeristä tunnelmaa ja syntetisaattorinhyväilyä. Yhtyeen kiehtovuus on syntynyt tämän muodon ja sen sisällön välisestä ristiriidasta: lauhkeaan ulkokuoreen on pakattu häkellyttävä määrä tunnetta, joka yrittää ja yrittää, ja ajoittain siinä onnistuenkin, purkautua koko voimallaan kuulijan koettavaksi.
Tänään julkistu uusi kappale Myth on miltei kaikin tavoin edellä kuvaillun kaltainen, tyypillinen Beach House-kappale. Se on kuitenkin vielä parempi kaikessa siinä, missä yhtye oli ennestään hyvä, enkä edes uskonut, että se oikeastaan olisi enää yhtyeeltä mahdollistakaan. Se vangitsee kuulijansa ällistyttävän vastustamattomasti ja mykistävästi. Bändin kyky leikkiä musiikin herkillä nyansseilla on äärimmöisen taidokas: kappaleen neliminuuttisen keston aikana mollivoittoinen melodia herättää kuulijassa kaikkea inhmillisen tunnespektrin ääripäät musertavasta surumielisyydestä vilpittömään onnentunteeseen ja kiitollisuuteen siitä, että meitä on siunattu jollain näin kauniilla.
Voit kuunnella Mythin täältä.
Terveisin,
Sankari.
keskiviikko 7. maaliskuuta 2012
tiistai 28. helmikuuta 2012
KEIKKARAPORTTI: M83
Sankari kokeilee siipiään keikka-arvion ihmeellisessä maailmassa!
Laajakangaspop toimi livenä paremmin kuin levyllä
Olen viimeksi purskahtanut keikan alkaessa nauruun viime elokuussa Flow Festivalin viimeisenä iltana, kun Kanye West nousi 10 metriä yleisön yläpuolelle Ramirent-nostolaitteella. Maanantai-iltana pokkani petti, kun M83:n alkunauhan soidessa yhtä Poklaa köyhemmän Tavastia Klubin lavalla seisoi Hurry Up, We're Dreaming-levyn kansitaiteesta tuttu, Saatanan riivamalta ewokilta näyttävä olento. Kukakohan puvun sisällä oli, itse Anthony Gonzalez vai kenties joku bändistä? Vai joutuvatko roudarit vetämään kiertueella ilta toisensa jälkeen pitkää tikkua siitä, kuka lavalle joutuu puvussa keekoilemaan?
Ranskalainen, livenä yhden miehen yhtyeestä nelihenkiseksi paisunut M83 teki nopeasti selväksi illan epistolan: yhtye ei tullut nopeasti loppuunmyydylle Tavastialle hissuttelemaan. Keikan aloittaneesta Intro-kappaleesta lähtien yhtye vyörytti äänekästä laajakangaspoppiaan häkellyttävälllä intensiteetillä eikä suostunut hellittämään otettaan yleisöstä, joka varsinkin salin etuosassa näytti syövän Gonzalezin kädestä. Yhtyeen äänimaailma, joka viimeistään Hurry Up, We're Dreaming-levyllä paisui häpeilemättömän megalomaaniseksi, hyötyi yleisön ja esittäjän samaan tilaan pakottavasta keikkatilanteesta. Soundi, joka levyllä kuulosti ajoittain pompöösiltä ja päällekäyvältä kuin yögrillin laskuhumalainen urpo, kykeni kokonaisvaltaisena kokemuksena perustelemaan itsensä paremmin, vieläpä kun esitystä tuki varmasti parhain valoshow, jonka olen klubiolosuhteissa todistanut.
Vaikka yhtyeen soundi oli iso, se ei kuitenkaan sortunut aistit turruttavaan tasapaksuuteen. Yhtye soitti Kim & Jessien, We Own The Skyn ja Steve McQueenin kaltaisten hittibiisien lomassa levyiltä tuttuja instrumentaalikappaleita, joiden aikana yleisö kykeni hieman hengähtämään. Hurry Up We're Dreamingilla moni tällainen alle kaksiminuuttinen kappale tuntui tarpeettomalta täytemateriaalilta. Dynamiikkaa löytyi myös yksittäisistä kappaleista. Erityisesti Wait kasvoi loppua kohden komeasti soivaksi tunnelmoinniksi, joka kuulosti aavistuksen verran Sigur Rósilta. Claudia Lewisin levyversiosta poikennut loppu katkaistiin juuri, kun atonaalinen melu oli kasvaa korville sietämättömäksi.
Vaikka yhtye hallitsi dynamiikan, oli keikan draaman kaaressa toivomisen varaa. Yhtyeen varmasti tunnetuin kappale Midnight City soitettiin jo varsinaisen setin toiseksi viimeisenä kappaleena. Vaikka biisin alkutahdit nostattivat yleisöstä raivoisia riemunkiljahduksia, oli kappaleen hiljennyttyä yleisön kollektiivinen takki tyhjä: mitä yhtyeellä oli vielä tarjota? Encoressa kuultiin hieman flegmaattinen Skin of The Night sekä muodoltaan muuten moitteeton Couleurs joka luultavasti meni, sääli kyllä, klubityylisenä instrumentaalikappaleena ohi monien korvien. Pettymys oli myös se, että levyllä Midnight Cityn päättävä ääriseksikäs saksofonisoolo jäi livenä pois.
Kotistereoista kuunneltuna M83:n estetiikka saattaa tuntua yksityiseen tilaan ylimitoitetulta, mutta livenä elämäniloinen ja maailmaasyleilevä paisuttelu toimi. Tunnelmaa keikalla nostattivat myös erinomaiset suoritukset itse muusikoilta, erityisesti kosketinsoittaja ja laulaja Morgan Libby osui nuotteihin puhtaasti. Vaikka keikan draamallinen huippupiste kohdattiin hieman väärässä paikassa, lähti Tavastialta kotiin pääasiassa hymysuinen yleisö, varmasti valtaisat odotuksensa tyydytettyinä. Ainakin tuttujen kappaleiden melodioita laulavia ihmisiä saattoi kuulla keikan jälkeen aina Rautatientorilla asti.
tavataan taas,
Sankari.
Laajakangaspop toimi livenä paremmin kuin levyllä
Olen viimeksi purskahtanut keikan alkaessa nauruun viime elokuussa Flow Festivalin viimeisenä iltana, kun Kanye West nousi 10 metriä yleisön yläpuolelle Ramirent-nostolaitteella. Maanantai-iltana pokkani petti, kun M83:n alkunauhan soidessa yhtä Poklaa köyhemmän Tavastia Klubin lavalla seisoi Hurry Up, We're Dreaming-levyn kansitaiteesta tuttu, Saatanan riivamalta ewokilta näyttävä olento. Kukakohan puvun sisällä oli, itse Anthony Gonzalez vai kenties joku bändistä? Vai joutuvatko roudarit vetämään kiertueella ilta toisensa jälkeen pitkää tikkua siitä, kuka lavalle joutuu puvussa keekoilemaan?
Ranskalainen, livenä yhden miehen yhtyeestä nelihenkiseksi paisunut M83 teki nopeasti selväksi illan epistolan: yhtye ei tullut nopeasti loppuunmyydylle Tavastialle hissuttelemaan. Keikan aloittaneesta Intro-kappaleesta lähtien yhtye vyörytti äänekästä laajakangaspoppiaan häkellyttävälllä intensiteetillä eikä suostunut hellittämään otettaan yleisöstä, joka varsinkin salin etuosassa näytti syövän Gonzalezin kädestä. Yhtyeen äänimaailma, joka viimeistään Hurry Up, We're Dreaming-levyllä paisui häpeilemättömän megalomaaniseksi, hyötyi yleisön ja esittäjän samaan tilaan pakottavasta keikkatilanteesta. Soundi, joka levyllä kuulosti ajoittain pompöösiltä ja päällekäyvältä kuin yögrillin laskuhumalainen urpo, kykeni kokonaisvaltaisena kokemuksena perustelemaan itsensä paremmin, vieläpä kun esitystä tuki varmasti parhain valoshow, jonka olen klubiolosuhteissa todistanut.
Vaikka yhtyeen soundi oli iso, se ei kuitenkaan sortunut aistit turruttavaan tasapaksuuteen. Yhtye soitti Kim & Jessien, We Own The Skyn ja Steve McQueenin kaltaisten hittibiisien lomassa levyiltä tuttuja instrumentaalikappaleita, joiden aikana yleisö kykeni hieman hengähtämään. Hurry Up We're Dreamingilla moni tällainen alle kaksiminuuttinen kappale tuntui tarpeettomalta täytemateriaalilta. Dynamiikkaa löytyi myös yksittäisistä kappaleista. Erityisesti Wait kasvoi loppua kohden komeasti soivaksi tunnelmoinniksi, joka kuulosti aavistuksen verran Sigur Rósilta. Claudia Lewisin levyversiosta poikennut loppu katkaistiin juuri, kun atonaalinen melu oli kasvaa korville sietämättömäksi.
Vaikka yhtye hallitsi dynamiikan, oli keikan draaman kaaressa toivomisen varaa. Yhtyeen varmasti tunnetuin kappale Midnight City soitettiin jo varsinaisen setin toiseksi viimeisenä kappaleena. Vaikka biisin alkutahdit nostattivat yleisöstä raivoisia riemunkiljahduksia, oli kappaleen hiljennyttyä yleisön kollektiivinen takki tyhjä: mitä yhtyeellä oli vielä tarjota? Encoressa kuultiin hieman flegmaattinen Skin of The Night sekä muodoltaan muuten moitteeton Couleurs joka luultavasti meni, sääli kyllä, klubityylisenä instrumentaalikappaleena ohi monien korvien. Pettymys oli myös se, että levyllä Midnight Cityn päättävä ääriseksikäs saksofonisoolo jäi livenä pois.
Kotistereoista kuunneltuna M83:n estetiikka saattaa tuntua yksityiseen tilaan ylimitoitetulta, mutta livenä elämäniloinen ja maailmaasyleilevä paisuttelu toimi. Tunnelmaa keikalla nostattivat myös erinomaiset suoritukset itse muusikoilta, erityisesti kosketinsoittaja ja laulaja Morgan Libby osui nuotteihin puhtaasti. Vaikka keikan draamallinen huippupiste kohdattiin hieman väärässä paikassa, lähti Tavastialta kotiin pääasiassa hymysuinen yleisö, varmasti valtaisat odotuksensa tyydytettyinä. Ainakin tuttujen kappaleiden melodioita laulavia ihmisiä saattoi kuulla keikan jälkeen aina Rautatientorilla asti.
tavataan taas,
Sankari.
maanantai 30. tammikuuta 2012
Funky President
"Yleisöni" "pyysi" minua kirjoittamaan presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen jälkeisessä huumassa kirjoittamaan "tulevana politiikantoimittajana" "viiltävän analyysin" presidenttiehdokkaista. Olin vastahakoinen paitsi siksi, etten tahtonut sekoittaa näitä arkiminäni ja blogialteregoni kahta maailmaa, joilla on toistensa kanssa hyvin vähän tekemistä: toisen voisi tiivistää vaikkapa sanoihin/käsitteisiin Kekkonen, SDP ja suomettuminen, toisen mimmeihin, musaan ja muuhun populäärikulttuuriin. Viimeaikaisesta, ajoittain täysin uskomattoman ja moneen kertaan ylikiehuneesta hullunmyllystä olen kuitenkin voinut tehdä muutamia huomioita, jotka, menköön syteen tai saveen, esitän nyt juuri teille. Hyvät naiset ja herrat, sankari seikkailee politiikassa.
SE TOINEN KIERROS
Vuoden 2012 presidentinvaalien toisella kierroksella vastakkain asettuvat ylivoimainen ennakkosuosikki kokoomuksen Sauli Niinistö ja altavastaaja vihreiden Pekka Haavisto. Ensimmäinen huomionarvoinen seikka lienee se, että edellisen kaltaiset, ehdokkaan puoluekannan paljastavat etumääreet ovat näissä vaaleissa täysin turhat. Sauli Niinistö, josta ryhdytiin tekemään seuravaa tasavallan presidenttiä jokseenkin heti edellisten vaalien pölyn laskeuduttua, nauttii sellaista puoluerajat ylittävää suosiota, jota viimeksi on nähty varmaankin 1980-luvun alkupuolella. Silloin samankaltaista tilannetta sanottiin Koivisto-ilmiöksi.
Haavisto ei ole, no, Pekka pahempi: Haaviston kannattajiin kuuluu niin vihreitä, vasemmistoliittolaisia kuin demareitakin, joiden yhteiseksi nimittäjäksi kelvannee usko niihin paljonpuhuttuihin pehmeisiin arvoihin. Niinistö puolestaan on melko perinteinen kokoomuslainen oikeistoehdokas. Huomattavaa on kuitenkin se, että Haaviston ja Niinistön kannatuspohja on samasta puusta veistettyä: kumpikin ehdokas näyttäytyi kaupunkilaisen, koulutetun ja toimeentulevan väestön ehdokkaana.
Toisella kierroksella edessämme onkin kummallinen tilanne: ehdokkaiden välillä ei ole suurta jännitettä. Niinistön ja Haaviston välinen vastakkainasettelu ei asetu totutulle, turvallisen mustavalkoiselle porvari-sosialisti-binääriakselille, sillä kummatkin ovat selkeästi porvareita. Keskusta-periferia-vastakkainasettelu, joka 2010-luvun Suomessa elää ja voi paremmin kuin sitten 1960-luvun peltojenpaketoinnin, on toisella kierroksella hyödytön: periferia on ilman omaa ehdokastaan, jota ensimmäisellä kierroksella edusti kukas muukaan kuin Paavo Väyrynen.
Niinistön ennakkosuosikkiaseman ja edellämainitun verrattain jännitteettömän tilanteen vuoksi toisella kierroksella ei siis kiinnostavaa tule olemaan vaalien varsinainen voittaja, vaan miksi muodostuu toisen kierroksen äänestysprosentti. Tilannetta kuvasi osuvasti viime viikolla 24.1 lähetetty A-studion juttu, jossa haastateltiin Suomen perussuomalaisimman kunnan Kihniön asukkaita. Periferian (ja käytän käsitettä nyt siis sen yhteiskuntatieteellisessä merkityksessä) asukkaille voi olla vaikeaa valits ehdokkaista, joista toinen on vihreä homoseksuaali ja toinen kovaa pääomaa edustava entinen pankkiiri – mistä voi muuten vetää joitain yhtäläisyysmerkkejä Atlantin yli Mitt Romneyhyn – ja Suomen nykyistä sosiaalipolitiikkaa sorvaamassa ollut ex-valtiovarainministeri. Ilman selkeää ehdokasta ovat "maakuntien miehet"; arvokonservatiivit, jotka suhtautuvat epäilevästi Niinistön pankkiirimenneisyyteen; vasemmistoliiton vasen laita, jolle vihreä ei ole punainen, sekä kansan eurokriittinen osa. Ainakin kihniöläisille Sauli Niinistö näyttäytyi pienempänä pahana. Tämä palautuu viime kädessä siihen tosiasiaan, että monelle on yksinkertaisesti mahdotonta äänestää vihreää homoa.
Vielä lyhyt huomio: internetin kansalaiskeskustelussa (josta lisää kohta) mielenkiintoista on ollut se, että kumpikin osapuoli yrittää vakuuttaa vastustajansa tai kantaansa vielä harkitsevat ehdokkaansa absoluuttisesta paremmuudesta. On vertailtu ehdokkaiden cv:tä, joista on jätetty pois valikoima sen huonomman ehdokkaan ansioita ja esitelty ehdokkaiden vuosikymmeniä sitten tehtyjä eduskunta-aloitteita – vaikka eduskunnan tutustuneet tietävätkin, että todellinen työ Arkadianmäellä tehdään valiokunnissa. Toisen kierroksen vaalihurmoksen alkaessa ensimmäisenä katosi puhe presidentistä arvojohtajana, pikkumaisen puoluepolitiikan yläpuolella olevasta sovittelijasta.
KUN VAALIT MENIVÄT VERKKOON
Vaalianalyysi toisensa jälkeen on muistanut huomioida sen, kuinka nämä presidentinvaalit olivat ensimmäiset, joita käytiin todenteolla sosiaalisessa mediassa. Tämä on varmasti jossain määrin totta: sosiaalisessa mediassa, siis Suomessa ennenkaikkea Facebookissa, on vaalikirjoittelulta välttyminen on ollut sula mahdollisuus. Ehdokkaista vain Soinilla – yllätys, yllätys – ei ollut omaa Twitter-tiliä. Sosiaalisen median ovat ottaneet huomioon myös suuret mediat: Ylen äänestyspäivän vaalilähetyksessä ja edellisen viikon tenteissä luetiin jopa Suomen pienen Twitter-yhteisön twiittejä vaalia koskien ja Helsingin Sanomien politiikan toimitus kutsui ihmisiä kommentoimaan tenttejä fb-seinälleen.
Mutta mitä vaalityön siirtyminen internetiin on oikeasti meille antanut? Internet on puolijulkinen tila, jossa kuka tahansa voi nimimerkin suojista laukoa palvelusta riippuen lähes mitä tahansa suurelle lukijajoukolle ja sen kautta voi, niin hyvässä kuin pahassa, tavoittaa erittäin suuren määrän ihmisiä erittäin nopeasti. Facebookissa ja perinteisemmillä foorumeilla käydyllä keskustelulla on tapana kääntyä viimeistään muutaman asiallisen kommentin jälkeen alueelle, jossa tarvotaan hyvän maun rajojen, kunnianloukkauksen ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen rajaamalla tervasuolla. Tästä varoittavana esimerkkinä toimikoon vaikkapa Iltalehden keskustelupalsta. Haastan sinut, lukija, lukemaan kyseisen palstan vaalikeskusteluja puolen tunnin ajan ja olemaan kuvottumatta. Sosiaalinen media on antanut kansalle mitä parhaimmat välineet pirstoa sananvapauteen olennaisesti kuuluvan vastuun käyttää tätä vapautta oikein. Kaipaan sydämeni pohjasta aikaa, kun kasvokkain tapahtuvaan ajatustenvaihtoon kuuluva sosiaalinen kontrolli pakotti kaikkien keskustelijoiden miettimään sanomisiaan.
Sosiaaliseen mediaan on termin synnystä ja viimevuotisesta arabikeväästä asti on valettu suuret määrät eriskummallista edistysuskoa: sen on ajateltu tekevän autuaaksi yhteiskunnallisen keskustelun. Demokratiaan olennaisesti kuuluvan julkisen väittelyn on nähty olevan kvantitatiivesti mitattavissa: mitä useampi kansalainen pystyy sosiaalisen median keinoin tuomaan ajatuksensa julki, sitä avoimempi on yhteiskuntamme. Julkisessa keskustelussa on kuitenkin olennaista sen laatu. En usko että kukaan, niin yhteiskuntamme kokonaisuudessaan kuin sen yksilötkään hyötyvät kummemmin siitä, että saimme kuulla vaalipäivänä Ylen lähetyksessä äkäslompolalaisen Marja-Liisan twiittanneen vieneensä koiransa ulos. Internet hukkuu paraikaa informaatiotulvaan: kolmen pennin politiikan analyyseihin, vaikka uskottava politiikkaa ja yhteiskuntaa jossa sitä tehdään ei voi tiivistää 140 merkkiin tai huolimattomasti sutaistuun, taustoimattomaan blogipostaukseen. Tässä maailmassa on edelleen tilausta ja tilaa ammattimaiselle journalismille.
Kyynisyydestäni huolimatta kehoitan kaikkia käymään äänestämässä. Jättäkää edes tyhjä, mikäli kumpikaan ehdokas ei miellytä.
Sankari palaa taas.
SE TOINEN KIERROS
Vuoden 2012 presidentinvaalien toisella kierroksella vastakkain asettuvat ylivoimainen ennakkosuosikki kokoomuksen Sauli Niinistö ja altavastaaja vihreiden Pekka Haavisto. Ensimmäinen huomionarvoinen seikka lienee se, että edellisen kaltaiset, ehdokkaan puoluekannan paljastavat etumääreet ovat näissä vaaleissa täysin turhat. Sauli Niinistö, josta ryhdytiin tekemään seuravaa tasavallan presidenttiä jokseenkin heti edellisten vaalien pölyn laskeuduttua, nauttii sellaista puoluerajat ylittävää suosiota, jota viimeksi on nähty varmaankin 1980-luvun alkupuolella. Silloin samankaltaista tilannetta sanottiin Koivisto-ilmiöksi.
Haavisto ei ole, no, Pekka pahempi: Haaviston kannattajiin kuuluu niin vihreitä, vasemmistoliittolaisia kuin demareitakin, joiden yhteiseksi nimittäjäksi kelvannee usko niihin paljonpuhuttuihin pehmeisiin arvoihin. Niinistö puolestaan on melko perinteinen kokoomuslainen oikeistoehdokas. Huomattavaa on kuitenkin se, että Haaviston ja Niinistön kannatuspohja on samasta puusta veistettyä: kumpikin ehdokas näyttäytyi kaupunkilaisen, koulutetun ja toimeentulevan väestön ehdokkaana.
Toisella kierroksella edessämme onkin kummallinen tilanne: ehdokkaiden välillä ei ole suurta jännitettä. Niinistön ja Haaviston välinen vastakkainasettelu ei asetu totutulle, turvallisen mustavalkoiselle porvari-sosialisti-binääriakselille, sillä kummatkin ovat selkeästi porvareita. Keskusta-periferia-vastakkainasettelu, joka 2010-luvun Suomessa elää ja voi paremmin kuin sitten 1960-luvun peltojenpaketoinnin, on toisella kierroksella hyödytön: periferia on ilman omaa ehdokastaan, jota ensimmäisellä kierroksella edusti kukas muukaan kuin Paavo Väyrynen.
Niinistön ennakkosuosikkiaseman ja edellämainitun verrattain jännitteettömän tilanteen vuoksi toisella kierroksella ei siis kiinnostavaa tule olemaan vaalien varsinainen voittaja, vaan miksi muodostuu toisen kierroksen äänestysprosentti. Tilannetta kuvasi osuvasti viime viikolla 24.1 lähetetty A-studion juttu, jossa haastateltiin Suomen perussuomalaisimman kunnan Kihniön asukkaita. Periferian (ja käytän käsitettä nyt siis sen yhteiskuntatieteellisessä merkityksessä) asukkaille voi olla vaikeaa valits ehdokkaista, joista toinen on vihreä homoseksuaali ja toinen kovaa pääomaa edustava entinen pankkiiri – mistä voi muuten vetää joitain yhtäläisyysmerkkejä Atlantin yli Mitt Romneyhyn – ja Suomen nykyistä sosiaalipolitiikkaa sorvaamassa ollut ex-valtiovarainministeri. Ilman selkeää ehdokasta ovat "maakuntien miehet"; arvokonservatiivit, jotka suhtautuvat epäilevästi Niinistön pankkiirimenneisyyteen; vasemmistoliiton vasen laita, jolle vihreä ei ole punainen, sekä kansan eurokriittinen osa. Ainakin kihniöläisille Sauli Niinistö näyttäytyi pienempänä pahana. Tämä palautuu viime kädessä siihen tosiasiaan, että monelle on yksinkertaisesti mahdotonta äänestää vihreää homoa.
Vielä lyhyt huomio: internetin kansalaiskeskustelussa (josta lisää kohta) mielenkiintoista on ollut se, että kumpikin osapuoli yrittää vakuuttaa vastustajansa tai kantaansa vielä harkitsevat ehdokkaansa absoluuttisesta paremmuudesta. On vertailtu ehdokkaiden cv:tä, joista on jätetty pois valikoima sen huonomman ehdokkaan ansioita ja esitelty ehdokkaiden vuosikymmeniä sitten tehtyjä eduskunta-aloitteita – vaikka eduskunnan tutustuneet tietävätkin, että todellinen työ Arkadianmäellä tehdään valiokunnissa. Toisen kierroksen vaalihurmoksen alkaessa ensimmäisenä katosi puhe presidentistä arvojohtajana, pikkumaisen puoluepolitiikan yläpuolella olevasta sovittelijasta.
KUN VAALIT MENIVÄT VERKKOON
Vaalianalyysi toisensa jälkeen on muistanut huomioida sen, kuinka nämä presidentinvaalit olivat ensimmäiset, joita käytiin todenteolla sosiaalisessa mediassa. Tämä on varmasti jossain määrin totta: sosiaalisessa mediassa, siis Suomessa ennenkaikkea Facebookissa, on vaalikirjoittelulta välttyminen on ollut sula mahdollisuus. Ehdokkaista vain Soinilla – yllätys, yllätys – ei ollut omaa Twitter-tiliä. Sosiaalisen median ovat ottaneet huomioon myös suuret mediat: Ylen äänestyspäivän vaalilähetyksessä ja edellisen viikon tenteissä luetiin jopa Suomen pienen Twitter-yhteisön twiittejä vaalia koskien ja Helsingin Sanomien politiikan toimitus kutsui ihmisiä kommentoimaan tenttejä fb-seinälleen.
Mutta mitä vaalityön siirtyminen internetiin on oikeasti meille antanut? Internet on puolijulkinen tila, jossa kuka tahansa voi nimimerkin suojista laukoa palvelusta riippuen lähes mitä tahansa suurelle lukijajoukolle ja sen kautta voi, niin hyvässä kuin pahassa, tavoittaa erittäin suuren määrän ihmisiä erittäin nopeasti. Facebookissa ja perinteisemmillä foorumeilla käydyllä keskustelulla on tapana kääntyä viimeistään muutaman asiallisen kommentin jälkeen alueelle, jossa tarvotaan hyvän maun rajojen, kunnianloukkauksen ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen rajaamalla tervasuolla. Tästä varoittavana esimerkkinä toimikoon vaikkapa Iltalehden keskustelupalsta. Haastan sinut, lukija, lukemaan kyseisen palstan vaalikeskusteluja puolen tunnin ajan ja olemaan kuvottumatta. Sosiaalinen media on antanut kansalle mitä parhaimmat välineet pirstoa sananvapauteen olennaisesti kuuluvan vastuun käyttää tätä vapautta oikein. Kaipaan sydämeni pohjasta aikaa, kun kasvokkain tapahtuvaan ajatustenvaihtoon kuuluva sosiaalinen kontrolli pakotti kaikkien keskustelijoiden miettimään sanomisiaan.
Sosiaaliseen mediaan on termin synnystä ja viimevuotisesta arabikeväästä asti on valettu suuret määrät eriskummallista edistysuskoa: sen on ajateltu tekevän autuaaksi yhteiskunnallisen keskustelun. Demokratiaan olennaisesti kuuluvan julkisen väittelyn on nähty olevan kvantitatiivesti mitattavissa: mitä useampi kansalainen pystyy sosiaalisen median keinoin tuomaan ajatuksensa julki, sitä avoimempi on yhteiskuntamme. Julkisessa keskustelussa on kuitenkin olennaista sen laatu. En usko että kukaan, niin yhteiskuntamme kokonaisuudessaan kuin sen yksilötkään hyötyvät kummemmin siitä, että saimme kuulla vaalipäivänä Ylen lähetyksessä äkäslompolalaisen Marja-Liisan twiittanneen vieneensä koiransa ulos. Internet hukkuu paraikaa informaatiotulvaan: kolmen pennin politiikan analyyseihin, vaikka uskottava politiikkaa ja yhteiskuntaa jossa sitä tehdään ei voi tiivistää 140 merkkiin tai huolimattomasti sutaistuun, taustoimattomaan blogipostaukseen. Tässä maailmassa on edelleen tilausta ja tilaa ammattimaiselle journalismille.
Kyynisyydestäni huolimatta kehoitan kaikkia käymään äänestämässä. Jättäkää edes tyhjä, mikäli kumpikaan ehdokas ei miellytä.
Sankari palaa taas.
trololo del rey
Viime vuoden turhin ja sisällöttömin ilmiö ammutaan vihdoinkin alas:
Stereogumin arvostelu
Pitchfork antaa 5.5
Viimeistään se Saturday Night Live-floppi sen paljasti. Niin paljon hypeä, niin vähän annettavaa. Voisin kirjoittaa pitkät pätkät siitä, kuinka hypertempoinen sosiaalinen media vaatii kaiken aikaa uutta sisältöä myllyynsä relinkattavaksi, blogattavaksi ja jaettavaksi - ja joillain metatasoilla tämäkin kirjoitus voi toimia siitä todisteena. Olkoon Lana del Rey meille siitä surullisena esimerkkinä. Milloin joku keksi jonkin internetiin sopivan sovelluksen downshiftauksesta ja slow foodista?
stay tuned,
sankari
Stereogumin arvostelu
Pitchfork antaa 5.5
Viimeistään se Saturday Night Live-floppi sen paljasti. Niin paljon hypeä, niin vähän annettavaa. Voisin kirjoittaa pitkät pätkät siitä, kuinka hypertempoinen sosiaalinen media vaatii kaiken aikaa uutta sisältöä myllyynsä relinkattavaksi, blogattavaksi ja jaettavaksi - ja joillain metatasoilla tämäkin kirjoitus voi toimia siitä todisteena. Olkoon Lana del Rey meille siitä surullisena esimerkkinä. Milloin joku keksi jonkin internetiin sopivan sovelluksen downshiftauksesta ja slow foodista?
stay tuned,
sankari
maanantai 16. tammikuuta 2012
MOIKKA TAAS! TOP 2011
Olen polvillani. Jos lupaan kirjoittaa useammin vuona 2012, kuin loppuvuodesta 2011, oletteko vielä mun kavereita? Oman elämänsä sankari ratsastaa jälleen.
TOP FIVES 2011
ALBUMS
1. James Blake - James Blake
Suvereeni tuotanto, suvereenit biisit, suvereeni tunnelma. Missasin suvereenisti myös Flow-keikan elokuussa, kun Kanye West dominoi suvereenisti. Harmittaa.
2. Girls - Father, Son, Holy Ghost
Tykkäsin, vaikka olikin enemmän retro kuin Album. Toivoin uudeltakin albumilta Morning Lightin, Hellhole Ratracen ja Carolinan tapaista uudenlaisempaa soundia.
3. The Pains of Being Pure At Heart - Belong
Niin ihanan makea imeskelykarkki, että sitä tekee mieli vaan imeskellä ja imeskellä. Eikä tästä edes reikiä hampaisiin.
4. Smith Westerns - Dye it Blonde
Öbaut samat perustelut kuin edellisellä. Moni kitararock-yhtye voisi ottaa mallia Smith Westerneiltä: yli 35 minuuttisen levyn pitää olla erittäin hyvin perusteltu.
5. Regina - Soita mulle
Laitetaan läpällä vielä yks kotimainenkin, jota sankari tosin kuunteli vasta ihan loppuvuodesta. Regina uudisti soundiaan vähintäänkin yhtä onnistuneesti kuin Scandinavian Music Group aikoinaan. Siinä missä SMG on jäänyt kantrirockinsa syvimpään konservatiiviseen olemukseen sopivalla tavalla polkemaan paikallaan, toivon hartaasti, että Regina lähtee tekemään myös sitten joskus tulevaa uutta levyä samalla kunnianhimolla kuin Soita mulle-levyä.
TOP 5 SONGS
1. Girls - Vomit
Vomitista on helppo vetää yhtä kuin-merkkiä Albumin supertykkibiisi Hellhole Ratraceen. Kummatkin on sijoitettu vedenjakajaksi noin suunnilleen keskelle levyä, kummassakin lauletaan vähän kaihoisasti itseltään pelastumisesta ja rakkauden parantavasta voimasta ja kumminkin kasvaa kestonsa loppua kohden yhdysvaltalaisen lentotukialuksen kokoiseksi supermega-sing-along-kappaleeksi. Vomit on kuitenkin parempi kuin Hellhole Ratrace, koska siinä on myös vuoden 2011 absoluuttisesti paras kitarasoolo.
2. Smith Westerns - Imagine Pt.3
Lähes täydellinen glam pop-kappale, joka laittaa isoimman vaihteen sisälle vasta ihan lopussa, niin kuin koulussakin opetetaan.
3. M83 - Midnight City
Hurry Up, We're Dreaming oli vuoden överisti pömpöösein levy, jolla oli ah-niin-monelle tupla-albumille synnynäisenä vikana liikaa pituutta ja liikaa täytettä. Olen vähän yllättynyt siitä, kuinka moni musiikkimedia ja bloggaaja nieli levyn sen enempää pureskelematta.
4. The New Tigers - Pocketful of Sand
Uudet tiikerit jyräsivät viiden kärkeen kahden soinnun kappaleella. Vuoden 2011 aikana löysin shoegazen ja innostuin entistä rajummin suriseviin kitaroihin, fuzziin ja feedbackiin, eikä yhtään vähiten tämän kappaleen ja New Tigerssien levyn ansiosta.
5. James Blake - Limit To Your Love
James Blaken debyyttilevy oli tuotantonsa kannalta melkoinen riski: huonolaatuisten Spotify-streamien ja Youtube-videoiden aikakautena levy, jonka viehätyksestä suuri osa nojautuu herkkiin soundeihin perustuvaan tunnelmaan, saattaa edellä mainittujen internet-palveluiden kautta koettuna kuulostaa äärettömän haalealta ja mitäänsanomattomalta. Hienoa, että nuorella miehellä on tarpeeksi kunnianhimoa ja kärsivällisyyttä paneutua herkkien äänimaailmoiden tuottamiseen. Ja biisikin on "ihan" kiva. Se bassojytky pyykii Feistin ja sen toisen kaverin (jonka nimeä en sattumoisin edes muista toim. huom se on Ron Sexsmith) versioilla kalliolaisasuntoni lattiaa.
Uudella kiimalla kohti vuotta 2012. Ainakin Black Twigiä on kehuttu.
Oman elämänsä sankari.
ps. lohdutukseksi hiljaiselostani tissit:
TOP FIVES 2011
ALBUMS
1. James Blake - James Blake
Suvereeni tuotanto, suvereenit biisit, suvereeni tunnelma. Missasin suvereenisti myös Flow-keikan elokuussa, kun Kanye West dominoi suvereenisti. Harmittaa.
2. Girls - Father, Son, Holy Ghost
Tykkäsin, vaikka olikin enemmän retro kuin Album. Toivoin uudeltakin albumilta Morning Lightin, Hellhole Ratracen ja Carolinan tapaista uudenlaisempaa soundia.
3. The Pains of Being Pure At Heart - Belong
Niin ihanan makea imeskelykarkki, että sitä tekee mieli vaan imeskellä ja imeskellä. Eikä tästä edes reikiä hampaisiin.
4. Smith Westerns - Dye it Blonde
Öbaut samat perustelut kuin edellisellä. Moni kitararock-yhtye voisi ottaa mallia Smith Westerneiltä: yli 35 minuuttisen levyn pitää olla erittäin hyvin perusteltu.
5. Regina - Soita mulle
Laitetaan läpällä vielä yks kotimainenkin, jota sankari tosin kuunteli vasta ihan loppuvuodesta. Regina uudisti soundiaan vähintäänkin yhtä onnistuneesti kuin Scandinavian Music Group aikoinaan. Siinä missä SMG on jäänyt kantrirockinsa syvimpään konservatiiviseen olemukseen sopivalla tavalla polkemaan paikallaan, toivon hartaasti, että Regina lähtee tekemään myös sitten joskus tulevaa uutta levyä samalla kunnianhimolla kuin Soita mulle-levyä.
TOP 5 SONGS
1. Girls - Vomit
Vomitista on helppo vetää yhtä kuin-merkkiä Albumin supertykkibiisi Hellhole Ratraceen. Kummatkin on sijoitettu vedenjakajaksi noin suunnilleen keskelle levyä, kummassakin lauletaan vähän kaihoisasti itseltään pelastumisesta ja rakkauden parantavasta voimasta ja kumminkin kasvaa kestonsa loppua kohden yhdysvaltalaisen lentotukialuksen kokoiseksi supermega-sing-along-kappaleeksi. Vomit on kuitenkin parempi kuin Hellhole Ratrace, koska siinä on myös vuoden 2011 absoluuttisesti paras kitarasoolo.
2. Smith Westerns - Imagine Pt.3
Lähes täydellinen glam pop-kappale, joka laittaa isoimman vaihteen sisälle vasta ihan lopussa, niin kuin koulussakin opetetaan.
3. M83 - Midnight City
Hurry Up, We're Dreaming oli vuoden överisti pömpöösein levy, jolla oli ah-niin-monelle tupla-albumille synnynäisenä vikana liikaa pituutta ja liikaa täytettä. Olen vähän yllättynyt siitä, kuinka moni musiikkimedia ja bloggaaja nieli levyn sen enempää pureskelematta.
4. The New Tigers - Pocketful of Sand
Uudet tiikerit jyräsivät viiden kärkeen kahden soinnun kappaleella. Vuoden 2011 aikana löysin shoegazen ja innostuin entistä rajummin suriseviin kitaroihin, fuzziin ja feedbackiin, eikä yhtään vähiten tämän kappaleen ja New Tigerssien levyn ansiosta.
5. James Blake - Limit To Your Love
James Blaken debyyttilevy oli tuotantonsa kannalta melkoinen riski: huonolaatuisten Spotify-streamien ja Youtube-videoiden aikakautena levy, jonka viehätyksestä suuri osa nojautuu herkkiin soundeihin perustuvaan tunnelmaan, saattaa edellä mainittujen internet-palveluiden kautta koettuna kuulostaa äärettömän haalealta ja mitäänsanomattomalta. Hienoa, että nuorella miehellä on tarpeeksi kunnianhimoa ja kärsivällisyyttä paneutua herkkien äänimaailmoiden tuottamiseen. Ja biisikin on "ihan" kiva. Se bassojytky pyykii Feistin ja sen toisen kaverin (jonka nimeä en sattumoisin edes muista toim. huom se on Ron Sexsmith) versioilla kalliolaisasuntoni lattiaa.
Uudella kiimalla kohti vuotta 2012. Ainakin Black Twigiä on kehuttu.
Oman elämänsä sankari.
ps. lohdutukseksi hiljaiselostani tissit:
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
lauantai 15. lokakuuta 2011
Tänä lauantaina maailmaani on ravistuttanut kaksi uutista:
1.
THE STONE ROSES harkitsee reunionia!
Koko homma vaikuttaa ensinnäkin taas yhdeltä reunion-huhulta, joita esimerkiksi The Stone Rosesista ja Smithsistä syntyy harva se vuosi. Toiseksi, ääritationaalisesti ja analyyttisesti koko idea kuulostaa kamalalta: päässäni pyörii ajatus pöhöttyneestä Manista basson varressa veimaamassa Fools Goldin bassoriffejä ja 25 vuotta vanhentunut Ian Brown mölisee mikkiin osumatta yhteenkään nuottiin. Ysärillä se kuulosti vielä hyvältä, koska oli 90-luku ja ekstaasi toimi.
Mutta silti: Pulp osoitti viime kesänä: että sukupolvea määrittäneen bändin on mahdollista tehdä onnistunut comeback. I WANT TO BELIEVE!
2. Uskoni rakkauteen on kuollut: Kim Gordon ja Thurston Moore eroavat.
Tuskaa helpottamaan Teenage Riot-veto:
Iloista viikonloppua,
sankari
1.
THE STONE ROSES harkitsee reunionia!
Koko homma vaikuttaa ensinnäkin taas yhdeltä reunion-huhulta, joita esimerkiksi The Stone Rosesista ja Smithsistä syntyy harva se vuosi. Toiseksi, ääritationaalisesti ja analyyttisesti koko idea kuulostaa kamalalta: päässäni pyörii ajatus pöhöttyneestä Manista basson varressa veimaamassa Fools Goldin bassoriffejä ja 25 vuotta vanhentunut Ian Brown mölisee mikkiin osumatta yhteenkään nuottiin. Ysärillä se kuulosti vielä hyvältä, koska oli 90-luku ja ekstaasi toimi.
Mutta silti: Pulp osoitti viime kesänä: että sukupolvea määrittäneen bändin on mahdollista tehdä onnistunut comeback. I WANT TO BELIEVE!
2. Uskoni rakkauteen on kuollut: Kim Gordon ja Thurston Moore eroavat.
Tuskaa helpottamaan Teenage Riot-veto:
Iloista viikonloppua,
sankari
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)