elän sun unelmaa

Hätkähdyttävintä tässä uunituoreessa populaarikulttuurin ilmiössä ei ole kappaleen huonous an sich, vaan

1. se, että internetin keskustelupalstoilta tuttu ärsyttäminen vain ärsyttämisen vuoksi on murtautunut nyt valtavirtaan
2. se, että ainakaan YouTuben kommenttien perusteella ihmiset eivät tajua, ettei kappale ja varsinkin sen sana voi olla aito eli tosissaan tehty. Eihän?

Silti hattua on kappaleen tekijöille nostettava sen ansiosta, että he ovat onnistuneet tiivistämään jotain hyvin ominaista nykymaailmastamme. Vaikka internet on Facebookista Riemurasiaan asti ehtinyt tuomita Kristalin ärsyttävämmäksi asiaksi koskaan, kukaan ei voi uskottavasti väittää, etteikö Rahaa palaa-kappaleeseen olisi tallentunut pieni pala kuluttajayhteiskunnan zeitgeistia.

9-11.8

Vielä kerran: muutamia ajatuksia viime viikonlopun artisteista ja festivaalista yleensä.

Viikonlopuna ensimmäinen näkeämäni artisti Moonface/Siinai oli pettymys. Yhtyeen hapokas ja junnaava krautrock oli lähinnä tasapaksua jurnutusta, josta oli kovin vaikea saada kiinni. Se ei ollut erästä ystävääni lainatakseni tarpeeksi hapokastakaan toimiakseen periaatteella "weird for the sake of weird", mutta toisaalta yhtye ei pelannut dynamiikalla ja äänenvoimakkuudella eikä sen kappaleet olleet tarpeeksi, no kappaleita. Keikan huippuhetki olikin eniten tuttujen rock-kappaleen konventiosta muistuttanut Teary Eyes And Bloody Lips.

Ameriikan swag-ihmeen ASAP Rockyn keikka on saanut jälkeenpäin haukkuja tuhnuisista soundeista ja alle riman menneestä suullisesta ulosannista. Itse en keikan aikana ainakaan huomannut äänentoistossa mitään vikaa, ja suurin osa yleisöstä otti räppärin innostuneesti vastaan. Perjantai-illan nostatusmusiikkina ASAP Rocky toimi oikein mainiosti.

Perjantai-illan kova yllätys oli amerikkalaisen tuottajavelho AraabMuzikin keikka Black Tentissä myöhemmin illalla. Aggressiivista noh, elektronista tanssimusiikkia esittänyt oli paitsi hyvin riehakasta tanssittavaa myös hengästyttävää katseltavaa: mieshän esiintyy lavalla hakaten itsekseen MPC-rumpukoneensa padeja, usein leuat auki loksauttavalla nopeudella. AraabMuzikin live-esiintymisessä mielenkiintoista oli juurikin, se miten mies vertautuu moniin muihin festivaaleilla esiintyneisiin tietokoneisiin, sekvenssereihin ja muuhun viihde-elektroniikkaa luottaviin tanssimusiikkiartisteihin. Hiljattain tänä vuonna on spekuloitu sillä, että moni artisti esiintyy käytännössä playbackinä, AraabMuzik esiintyi erittäin livenä, niin kuin mikä tahansa rock-bändi.

Charles Bradley lopetti illan erittäin arvokkaasti. Eläkeikäisen taidokasta äänenkäyttöä ja vilpitöntä olemusta oli kunnia saada seurata. Vaikka Flow'ssa nähdyt artistin ylitsevuotavat yleisölle osoitetut kiitoksenosoitukset eivät ole ilmeisesti miehen keikalla harvinaisia, ei tarvinnut olla kummoinen ihmistuntija huomatakseen, että ne kumpusivat aidosta syvästä kiitollisuudesta Bradleyn saamaa toista mahdollisuutta kohtaan.

Lauantaina järjestäjille kävi jonkinmoinen moka, kun kävi juuri niin kuin olin aikaisemmin ennustanut: Open Source Stage meni todella tukkoon Karri-Koiran keikan aikana. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi järjestävä taho ei laittanut Koiraa esimerkiksi Black Tentiin, joka olisi ollut paljon sopivampi esiintymispaikka. Tämä harmittaa, vieläpä kun lähdin pois kesken kaiken Swansin melukeikalta. Keikka itsessään oli taattua aina yhtä viihdyttävää Karri & Ruudolf-show'ta.

Saint Etienne olisi ehkä kaivannut niitä kuuluisia klubiolosuhteita vaikean päälavamiljöön sijaan. Kun suurimmalle osalle yhtyeen kappaleet olivat varmasti tuntemattomia ja sinänsä tanssittavan ysäribiittiä ei ollut tukemassa laulajien osalta huikeita musiikillisia suorituksia, tunnelma oli ehkä hieman etäinen, vaikka itse keikasta nautinkin.

Huoratronin esiintymisen aikana ilmapiiri oli taas yhtä erilainen kuin on Aku Raskin aggressiivinen ja hyperaktiivinen EDM verrattunen Saint Etiennen herkästä ja nostalgisesta pop-estettiikasta. Huoratron sai yleisössä aikaan aitoa mukaanheittäytymistä ja fotosensitiiviselle epilepsialle päin naamaa haistattelevalla valoshow'lla piiskasi yleisön hurjaan joukkopsykoosiin.

Yksi viikonlopun kovimmista jutuista oli ehdottomasti sunnuntain iltapäivässä ollut yksi jazz-miehen Jason Moranin perästä neljästä esiintymisestä. Viikonlopun koitokset vielä vaivasivat varhaisesta iltapäivästä, mutta jälkeenpäin mietittynä äärettömän inspiroiva (vaikka sana kärsiikin nykyään pahasti inflaatiosta). Moran esiintyi yksin pianon ja minidisc-soittimen kanssa, josta mies soitti itsenauhoittamiaan ääniä, kuten esimerkiksi Gladys Knightin kappaleen ja turkinkielisen puhelinkeskustelun. Se tapa, jolla mies sitten keskusteli äänityksiensä kanssa pianonsa välityksellä, säestäen niiden melodioita, antaen niille uusia merkityksiä oli suorastaan mykistyttävä. Moni bändi on aikojen saatossa käyttänyt kenttä-äänityksiä musiikkinsa kanssa, jotkut musiikkiin kudottuna osana niin kuin esimerkiksi Goodspeed You! Black Emperor ja jotkut tehnee siitä jotain kokonaan uutta kuten monet industrial-artistit, mutta Moranin multimediallinen työskentely oli jotain ennennäkemätöntä.

Kun ennakkojutussa sanoin Friendsin olevan vilpittömän oloinen indiebändi, olin väärässä. Livenä viehkeän kuuloinen yhtye oli melko mitäänsanomaton, joka johtui kappaleiden onttoudesta (huomasin ensimmäisen kappaleen aikana miettiväni, onko siinä äänteiden ja kiljumisen lisäksi yhtäkään sanaa) ja soittotaidon puuttesta (ainakin basistin kohdalla, joka näytti siltä että näki bassonsa ensimmäistä kertaa) vaiko puhtaasta kokemattomuudesta, onhan yhtye ollut kasassa vasta noin vuoden.

Päälavalla esiintyneellä Feistilla on selvästikin vaikea suhde menneisyyteensä. Artistin mainstream-julkisuuteen lingonneessa iPod-mainoksessa soinutta 1 2 3 4-kappaletta ei keikan aikana kuultu, ja kaksi tunnetuinta biisiä Mushaboomia ja Limit to Your Lovea oli sovellettu raskaalla kädellä uudestaan. Tästä huolimatta Lesliestä ei ollut tullut omaan itseensä käpertynyttä taiteilijaa isolla T:llä, vaan ulospäinsuuntautunut artisti, joka kykeni täyttämään koko päälavan sinänsä vähäeläisellä musiikillaan. Pätevää ja riehakasta kitarointiakin nähtiin Sealion-kappaleen aikana.

Kovin keikka-palkinto menee silti hands down festivaalin pyhimyksistä nuoremmalle St. Vincentille. Annie Clarkin kolmen albumin aikana korkeaksi kehittynyt taito kirjoittaa loistavia kappaleita yhdistyi keikalla millintarkkaan soittotaitoon (mikä ei kuulostanut kuitenkaan itsetarkoitukselliselta opistosoittamiselta) ja liian harvinaiseen kykyyn antaa kuuntelevalle yleisölle kaikkensa fyysisen esiintymisen ja henkisen läsnäolon kautta. Esteettisesti Clarkin musiikki ei ollut tai ole punkia, mutta jotain sille niin ominaisen live fast die young-henkistä nuoruuden kiihkeyttä ja suvereenia omaan asian uskomista esiintymisestä oli aistittavissa. Clarkilla on soittotaitoisen bändinsä kanssa äärimmäisen ilmaisukykyinen: keikan aikana mentiin dynamiikan ääripäästä toiseen luonnollisesti ja vakuuttavasti. Clark kykenee välittämään musiikkinsa kautta tunteita niin sanallisesti kuin tyylitajuisten kitaravetoisten osien kautta. Edellä mainitusta kaikkensa antamisesta esimerkkinä olkoon viimeisen kappaleen Pop Group-koverin aikana nähty crowd surfing, jossa koeteltiin myös Clarkin ruumiin kestävyyttä, naikkosen tippuessa yleisön käsiltä lavan edustalle. Clarkin sinnikkyydestä ja halusta antaa yleisölle jotain kertonee jotain se, että hän kiipesi yleisön päälle kerta toisensa jälkeen. En koskaan pese kättä, joka sai koskea tämän vasenta pohjetta.

Kaiken kaikkiaan Flow 2012 oli onnistunut niin musiikin kuin järjestelyidenkin puolesta. Viime vuoden panttifiaskoista oli opittu jotain, ja aluekin oli miellyttävämpi kuin edellisinä vuosina. Sisäänkäynnin uusi paikka sopi kuin nenä päähän. Yleisökapasiteettia oli nostettu, mutta se ei ainakaan omien kokemuksien mukaan ruumiillistunut pidentyneiksi jonoiksi ja kovemmaksi ruuhkaksi. Odotan innolla taas seuraavaa vuotta.

SANKARI'S GUIDE TO FLOW 2012

I'm back jne. Viiden hiljaisen kuukauden jälkeen sankari palaa (taas). Luvassa suuri, mahtava, ajankohtainen ja muutenkin paikkaansa puolustava tärppilista ensi viikonloppuna oteltavaan Flow Festivaliin.

PERJANTAI

  

Mikä olisikaan parempi tapa potkaista livemusiikin ja kalsareissa salakuljetetun Jallun täytteinen viikonloppu kuin kuunnella kuinka koko Suomen Jukka-Poika tulkitsee herkästi Silkkii kello 17:45 Päälavalla?  Turpaanoton lisäksi ainakin kotimainen Joensuun laulava perhe ja kumppanit meets Spencer "ex-Wolf Parade" Krug, eli Moonface+Siinai Blue Tentissä. Keväällä yhteislevyn julkaissut superbändin kriteerit täyttävä nuorten miesten joukkio ei ehkä ole ihanteellinen päät räjäyttävä sekä sokat irroittava alku viikonlopulle, mutta paatoksellista krautrock-meluvallia toiminee kuitenkin riittävän hyvin. Pitääköhän bändi tatkot viime kevään tapaan klassikkoravintola Vanhassa Ketussa?



En tiedä mitä odotan vuoden puhutuimmalta rap-tulokkaalta eniten, hyvää keikkaa, jalkapallokentällistä hype menejä vai kenties joukkotappelua järjestysmiesten ja/tai katsojien kanssa South by Southwestin tapaan? En ole hip hop-aficionado, joka osaisi antaa syväluotaavan analyysin ASAP Rockyn flow'n sujuvuudesta tai biittien kekseliäisyydestä, mutta sen sijaan voin sanoa vain sen, että se on alallaan hyvää musiikkia. Enkä kiellä sitä, etteikö miehen keikkaa kannattaisi mennä katsomaan myös sen vuoksi, että lavalla saattaa tapahtua jotain kreisiä.



Bobby Womack ehkä perui lauantaisen keikkansa keuhkokuumeen takia, mutta Flow'ssa on silti tarjolla soulia. Charles Bradley aloitti laulajanuransa James Brown-imitaattorina, mutta on todistanut maailmalle, että rahkeet riittävät myös esiintymiseen vain ja ainoastaan omana itsenään. Luvassa on puritaanisen tyylipuhdas soul-aikamatka 1960-luvulle.

Bradleyn jälkeen voi hyvin vielä piiskata itsestään kaiken irti vielä Cariboun ja Four Tetin yhteis-DJ-keikalla, jolta on lupa odottaa suuria.

LAUANTAI



Lauantai on musiikkimaultaan eklektiselle kiireisin festivaalipäivä. Kun päivä on aloitettu virkistävien afrikkalaisten polyrytmien seurassa Awesome Tapes of African kanssa uudella Wastelands-lavalla (vaikka Brian Shimkovitz-nimisen kaverin lempilevy tuntuvatkin soivan melkein joka Flow Festivaalilla), voi hyvin tampata paitansa hikeen Lindstromin keikalla. Norjalaisen diskovelhon (rakastan tätä sanaa) keikka osuu harmittavasti ainakin loppupäästään New Yorkin no wave-ikonin Swansin esiintymisen päälle. Toivottavasti festivaalialueen suunnittelua on paranneltu niin, että missaan Michael Giran huudosta ja vinkuvasta kitarafeedbackista mahdollisimman vähän.



Viime vuonna erään hollantilaisen olutmerkin luotsaama Open Source Stage meinasi revetä liitoksistaan kun jo kertaalleen kuopattu suomiräpin legenda Mc Taakibörstä teki yleisön pyynnöstä paluukeikan. Järjestäjien mukaan tuntemattomampia artisteja esittelevää lavaa on suurennettu, mutta kovaa hypeä nauttiva Karri Koira voi hyvinkin saada lavan natisemaan liitoksistaan. Eikä syystä, sillä nousuhumalainen lauanta-ilta ja vaikkapa Mammat Riivaa on räjähdysherkkä yhdistelmä.



Britannian pop-jumalien St. Etiennen jälkeen illan kovimmasta keikasta vastaa ei Black Lips (yhtyettä mitenkään väheksymättä) vaan Huoratron. Aku Raski on ainoa artisti, joka esiintyy tänä kesänä sekä Flow'ssa että Tuskassa - löytyyköhän Suomenniemeltä yhtään festivaalivierastakaan, joka olisi kummallakin alakulttuurifestivaalilla vierallut? Nähdäänköhän Flow'ssakin Huoratronin keikalla nähdään hewipiireistä tuttu yleisön aktivointitapa Wall of Death?



SUNNUNTAI

Sunnuntain voi aloittaa vaikkapa Suomen musiikkikentän "ihankiva"-osastoon tippuvan Burning Heartsin keikalla. Hieman arkea lievemmästä serotoniinivajauksesta kärsivältä Au Revoir Simonelta kuulostavalla Burning Heartsilla on ainakin yksi hyvä kappale, jota keikalla odottaa, vaikka kokonaisen albumin mitassa bändi ei vielä onnistu itseään kannattelemaan. Kello 18.30 kannattaa kuitenkin ehdottomasti tsekata indiebändiksi harvinaisen vilpittömältä kuulostava Friends, joka ponnistaa mistäs muualtakaan kuin Brooklynistä. Toivottavasti planeetat osuvat kohdilleen, ja emme saa todistaa samanlaista hypebändifarssia, niin kuin esimerkiksi The Drumsin kanssa muutama vuosi takaperin.



Sunnuntai-illalle osuu koko viikonlopun harmittavain päällekäisyys: psykedeelistä americanaa paukuttava The War On Drugs ja svengaavaa länsiafrikkagroovea soittava Orchestre Poly-Rythmo de Cotonou Beninistä. En yleensä harrasta festivaaleilla hermostuttavaa keikalta toiselle hyppimistä, mutta näiden kahden välillä on tehtävä jonkinlainen kompromissi. Haluan todistaa sekä WOD:n runsaassa kaiussa marinoidun huuliharpun että OPRC:n millintarkan rytmityöskentelyn.





Sunnuntai-illan loppuhan on naispuolisten sooloartistien, joista ensimmäisenä vuorossa kello 19:30 päälavalla on Feist. Feistin esiintymisen yhteydessä lienee hyvä jo ennakkoon lausua sanat "toimii paremmin klubiolosuhteissa". Uusimman Metals-levyn hieman hitaammat ja vaikeamminavautummat kappaleet voivat kadota päälavan ulkoilmaan kuin se pieru Saharaan tai sitten saamme nähdä vaikuttavan esiintymisen vahvaääniseltä ja lahjakkaalta lauluntekijältä.



Björkiä en tässä aio mainostaa, sillä esimeriksi juon mieluummin olutta kuin kuuntelen sen itseensäkääriytyneen islantilaisnaikkosen ulinaa.



Feistiä lauluntekijänä hieman eksentrisemmän St. Vincentin esiintyminen kello 22.30 on se, mitä tänä vuonna odotan eniten. Viime vuonna Annie Clark julkaisi urana ylivoimaisesti vahvimman albumin Strange Mercyn, jonka esimerkiksi musiikkiportaali Stereogum valitsi vuoden 2011 albumiksi. Hurmaavissa popkappaleissaan St. Vincent toteuttaa suurinta ansiotaan lauluntekijänä, nimittäin dynamiikan jaloa taitoa. Kappaleet liukuvat luontevan skitsofreenisesti herkän haavoittuvista pianohissutteluisa raakaan särörevittelyyn. Sunnuntai kolmesta naisesta Clark on myös muusikkona ylivertainen. Joo, ja onhan se kuuma.

Näillä mennään,
sankari.

AGAIN

AGAIN.

STAY TUNED.

BEACH HOUSE - MYTH

Orastavan kevään kunniaksi ajattelin hypätä musablogibandwagoniin ja kirjoittaalyheyn postauksen uudesta mp3:sta - Hipster Runoffia mukaillakseni.

Flunssaista, töissä viettävääni aamua piristää ns. aika vitusti Beach Housen uusi kappale Myth. Julkisuuteen on jo aikaisemmin tänä vuonna tihkunut tietoja siitä, että bändi (jonka vuoden 2010 Teen Dreams-levy oli vuoden parhaimpia) julkaisisi kevään aikana uuden albumin. Pitchfork sai käsiinsä jopa levyn biisilistan ja julkaisupäivämäärän, mutta levy-yhtiö Sub Pop ei ilmeisesti tiedusteluista huolimatta suostunut vahvistamaan eikä kiistämään asiaa. Ilmeisesti toivo elää.

Beach House ei koskaan ole ollut maailman monipuolisin bändi. Sen kappaleet ovat olleet kautta linjan kuin samasta puusta veistettyjä - keskitempoisia popkappaleita, joissa on paljon kaiutettuja kitaroita, mysteeristä tunnelmaa ja syntetisaattorinhyväilyä. Yhtyeen kiehtovuus on syntynyt tämän muodon ja sen sisällön välisestä ristiriidasta: lauhkeaan ulkokuoreen on pakattu häkellyttävä määrä tunnetta, joka yrittää ja yrittää, ja ajoittain siinä onnistuenkin, purkautua koko voimallaan kuulijan koettavaksi.

Tänään julkistu uusi kappale Myth on miltei kaikin tavoin edellä kuvaillun kaltainen, tyypillinen Beach House-kappale. Se on kuitenkin vielä parempi kaikessa siinä, missä yhtye oli ennestään hyvä, enkä edes uskonut, että se oikeastaan olisi enää yhtyeeltä mahdollistakaan. Se vangitsee kuulijansa ällistyttävän vastustamattomasti ja mykistävästi. Bändin kyky leikkiä musiikin herkillä nyansseilla on äärimmöisen taidokas: kappaleen neliminuuttisen keston aikana mollivoittoinen melodia herättää kuulijassa kaikkea inhmillisen tunnespektrin ääripäät musertavasta surumielisyydestä vilpittömään onnentunteeseen ja kiitollisuuteen siitä, että meitä on siunattu jollain näin kauniilla.

Voit kuunnella Mythin täältä.

Terveisin,
Sankari.

KEIKKARAPORTTI: M83

Sankari kokeilee siipiään keikka-arvion ihmeellisessä maailmassa!

Laajakangaspop toimi livenä paremmin kuin levyllä

Olen viimeksi purskahtanut keikan alkaessa nauruun viime elokuussa Flow Festivalin viimeisenä iltana, kun Kanye West nousi 10 metriä yleisön yläpuolelle Ramirent-nostolaitteella. Maanantai-iltana pokkani petti, kun M83:n alkunauhan soidessa yhtä Poklaa köyhemmän Tavastia Klubin lavalla seisoi Hurry Up, We're Dreaming-levyn kansitaiteesta tuttu, Saatanan riivamalta ewokilta näyttävä olento. Kukakohan puvun sisällä oli, itse Anthony Gonzalez vai kenties joku bändistä? Vai joutuvatko roudarit vetämään kiertueella ilta toisensa jälkeen pitkää tikkua siitä, kuka lavalle joutuu puvussa keekoilemaan?



Ranskalainen, livenä yhden miehen yhtyeestä nelihenkiseksi paisunut M83 teki nopeasti selväksi illan epistolan: yhtye ei tullut nopeasti loppuunmyydylle Tavastialle hissuttelemaan. Keikan aloittaneesta Intro-kappaleesta lähtien yhtye vyörytti äänekästä laajakangaspoppiaan häkellyttävälllä intensiteetillä eikä suostunut hellittämään otettaan yleisöstä, joka varsinkin salin etuosassa näytti syövän Gonzalezin kädestä. Yhtyeen äänimaailma, joka viimeistään Hurry Up, We're Dreaming-levyllä paisui häpeilemättömän megalomaaniseksi, hyötyi yleisön ja esittäjän samaan tilaan pakottavasta keikkatilanteesta. Soundi, joka levyllä kuulosti ajoittain pompöösiltä ja päällekäyvältä kuin yögrillin laskuhumalainen urpo, kykeni kokonaisvaltaisena kokemuksena perustelemaan itsensä paremmin, vieläpä kun esitystä tuki varmasti parhain valoshow, jonka olen klubiolosuhteissa todistanut.

Vaikka yhtyeen soundi oli iso, se ei kuitenkaan sortunut aistit turruttavaan tasapaksuuteen. Yhtye soitti Kim & Jessien, We Own The Skyn ja Steve McQueenin kaltaisten hittibiisien lomassa levyiltä tuttuja instrumentaalikappaleita, joiden aikana yleisö kykeni hieman hengähtämään. Hurry Up We're Dreamingilla moni tällainen alle kaksiminuuttinen kappale tuntui tarpeettomalta täytemateriaalilta. Dynamiikkaa löytyi myös yksittäisistä kappaleista. Erityisesti Wait kasvoi loppua kohden komeasti soivaksi tunnelmoinniksi, joka kuulosti aavistuksen verran Sigur Rósilta. Claudia Lewisin levyversiosta poikennut loppu katkaistiin juuri, kun atonaalinen melu oli kasvaa korville sietämättömäksi.

Vaikka yhtye hallitsi dynamiikan, oli keikan draaman kaaressa toivomisen varaa. Yhtyeen varmasti tunnetuin kappale Midnight City soitettiin jo varsinaisen setin toiseksi viimeisenä kappaleena. Vaikka biisin alkutahdit nostattivat yleisöstä raivoisia riemunkiljahduksia, oli kappaleen hiljennyttyä yleisön kollektiivinen takki tyhjä: mitä yhtyeellä oli vielä tarjota? Encoressa kuultiin hieman flegmaattinen Skin of The Night sekä muodoltaan muuten moitteeton Couleurs joka luultavasti meni, sääli kyllä, klubityylisenä instrumentaalikappaleena ohi monien korvien. Pettymys oli myös se, että levyllä Midnight Cityn päättävä ääriseksikäs saksofonisoolo jäi livenä pois.

Kotistereoista kuunneltuna M83:n estetiikka saattaa tuntua yksityiseen tilaan ylimitoitetulta, mutta livenä elämäniloinen ja maailmaasyleilevä paisuttelu toimi. Tunnelmaa keikalla nostattivat myös erinomaiset suoritukset itse muusikoilta, erityisesti kosketinsoittaja ja laulaja Morgan Libby osui nuotteihin puhtaasti. Vaikka keikan draamallinen huippupiste kohdattiin hieman väärässä paikassa, lähti Tavastialta kotiin pääasiassa hymysuinen yleisö, varmasti valtaisat odotuksensa tyydytettyinä. Ainakin tuttujen kappaleiden melodioita laulavia ihmisiä saattoi kuulla keikan jälkeen aina Rautatientorilla asti.

tavataan taas,
Sankari.

Funky President

"Yleisöni" "pyysi" minua kirjoittamaan presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen jälkeisessä huumassa kirjoittamaan "tulevana politiikantoimittajana" "viiltävän analyysin" presidenttiehdokkaista. Olin vastahakoinen paitsi siksi, etten tahtonut sekoittaa näitä arkiminäni ja blogialteregoni kahta maailmaa, joilla on toistensa kanssa hyvin vähän tekemistä: toisen voisi tiivistää vaikkapa sanoihin/käsitteisiin Kekkonen, SDP ja suomettuminen, toisen mimmeihin, musaan ja muuhun populäärikulttuuriin. Viimeaikaisesta, ajoittain täysin uskomattoman ja moneen kertaan ylikiehuneesta hullunmyllystä olen kuitenkin voinut tehdä muutamia huomioita, jotka, menköön syteen tai saveen, esitän nyt juuri teille. Hyvät naiset ja herrat, sankari seikkailee politiikassa.

SE TOINEN KIERROS

Vuoden 2012 presidentinvaalien toisella kierroksella vastakkain asettuvat ylivoimainen ennakkosuosikki kokoomuksen Sauli Niinistö ja altavastaaja vihreiden Pekka Haavisto. Ensimmäinen huomionarvoinen seikka lienee se, että edellisen kaltaiset, ehdokkaan puoluekannan paljastavat etumääreet ovat näissä vaaleissa täysin turhat. Sauli Niinistö, josta ryhdytiin tekemään seuravaa tasavallan presidenttiä jokseenkin heti edellisten vaalien pölyn laskeuduttua, nauttii sellaista puoluerajat ylittävää suosiota, jota viimeksi on nähty varmaankin 1980-luvun alkupuolella. Silloin samankaltaista tilannetta sanottiin Koivisto-ilmiöksi.
Haavisto ei ole, no, Pekka pahempi: Haaviston kannattajiin kuuluu niin vihreitä, vasemmistoliittolaisia kuin demareitakin, joiden yhteiseksi nimittäjäksi kelvannee usko niihin paljonpuhuttuihin pehmeisiin arvoihin. Niinistö puolestaan on melko perinteinen kokoomuslainen oikeistoehdokas. Huomattavaa on kuitenkin se, että Haaviston ja Niinistön kannatuspohja on samasta puusta veistettyä: kumpikin ehdokas näyttäytyi kaupunkilaisen, koulutetun ja toimeentulevan väestön ehdokkaana.

Toisella kierroksella edessämme onkin kummallinen tilanne: ehdokkaiden välillä ei ole suurta jännitettä. Niinistön ja Haaviston välinen vastakkainasettelu ei asetu totutulle, turvallisen mustavalkoiselle porvari-sosialisti-binääriakselille, sillä kummatkin ovat selkeästi porvareita. Keskusta-periferia-vastakkainasettelu, joka 2010-luvun Suomessa elää ja voi paremmin kuin sitten 1960-luvun peltojenpaketoinnin, on toisella kierroksella hyödytön: periferia on ilman omaa ehdokastaan, jota ensimmäisellä kierroksella edusti kukas muukaan kuin Paavo Väyrynen.

Niinistön ennakkosuosikkiaseman ja edellämainitun verrattain jännitteettömän tilanteen vuoksi toisella kierroksella ei siis kiinnostavaa tule olemaan vaalien varsinainen voittaja, vaan miksi muodostuu toisen kierroksen äänestysprosentti. Tilannetta kuvasi osuvasti viime viikolla 24.1 lähetetty A-studion juttu, jossa haastateltiin Suomen perussuomalaisimman kunnan Kihniön asukkaita. Periferian (ja käytän käsitettä nyt siis sen yhteiskuntatieteellisessä merkityksessä) asukkaille voi olla vaikeaa valits ehdokkaista, joista toinen on vihreä homoseksuaali ja toinen kovaa pääomaa edustava entinen pankkiiri – mistä voi muuten vetää joitain yhtäläisyysmerkkejä Atlantin yli Mitt Romneyhyn – ja Suomen nykyistä sosiaalipolitiikkaa sorvaamassa ollut ex-valtiovarainministeri. Ilman selkeää ehdokasta ovat "maakuntien miehet"; arvokonservatiivit, jotka suhtautuvat epäilevästi Niinistön pankkiirimenneisyyteen; vasemmistoliiton vasen laita, jolle vihreä ei ole punainen, sekä kansan eurokriittinen osa. Ainakin kihniöläisille Sauli Niinistö näyttäytyi pienempänä pahana. Tämä palautuu viime kädessä siihen tosiasiaan, että monelle on yksinkertaisesti mahdotonta äänestää vihreää homoa.

Vielä lyhyt huomio: internetin kansalaiskeskustelussa (josta lisää kohta) mielenkiintoista on ollut se, että kumpikin osapuoli yrittää vakuuttaa vastustajansa tai kantaansa vielä harkitsevat ehdokkaansa absoluuttisesta paremmuudesta. On vertailtu ehdokkaiden cv:tä, joista on jätetty pois valikoima sen huonomman ehdokkaan ansioita ja esitelty ehdokkaiden vuosikymmeniä sitten tehtyjä eduskunta-aloitteita – vaikka eduskunnan tutustuneet tietävätkin, että todellinen työ Arkadianmäellä tehdään valiokunnissa. Toisen kierroksen vaalihurmoksen alkaessa ensimmäisenä katosi puhe presidentistä arvojohtajana, pikkumaisen puoluepolitiikan yläpuolella olevasta sovittelijasta.

KUN VAALIT MENIVÄT VERKKOON

Vaalianalyysi toisensa jälkeen on muistanut huomioida sen, kuinka nämä presidentinvaalit olivat ensimmäiset, joita käytiin todenteolla sosiaalisessa mediassa. Tämä on varmasti jossain määrin totta: sosiaalisessa mediassa, siis Suomessa ennenkaikkea Facebookissa, on vaalikirjoittelulta välttyminen on ollut sula mahdollisuus. Ehdokkaista vain Soinilla – yllätys, yllätys – ei ollut omaa Twitter-tiliä. Sosiaalisen median ovat ottaneet huomioon myös suuret mediat: Ylen äänestyspäivän vaalilähetyksessä ja edellisen viikon tenteissä luetiin jopa Suomen pienen Twitter-yhteisön twiittejä vaalia koskien ja Helsingin Sanomien politiikan toimitus kutsui ihmisiä kommentoimaan tenttejä fb-seinälleen.

Mutta mitä vaalityön siirtyminen internetiin on oikeasti meille antanut? Internet on puolijulkinen tila, jossa kuka tahansa voi nimimerkin suojista laukoa palvelusta riippuen lähes mitä tahansa suurelle lukijajoukolle ja sen kautta voi, niin hyvässä kuin pahassa, tavoittaa erittäin suuren määrän ihmisiä erittäin nopeasti. Facebookissa ja perinteisemmillä foorumeilla käydyllä keskustelulla on tapana kääntyä viimeistään muutaman asiallisen kommentin jälkeen alueelle, jossa tarvotaan hyvän maun rajojen, kunnianloukkauksen ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen rajaamalla tervasuolla. Tästä varoittavana esimerkkinä toimikoon vaikkapa Iltalehden keskustelupalsta. Haastan sinut, lukija, lukemaan kyseisen palstan vaalikeskusteluja puolen tunnin ajan ja olemaan kuvottumatta. Sosiaalinen media on antanut kansalle mitä parhaimmat välineet pirstoa sananvapauteen olennaisesti kuuluvan vastuun käyttää tätä vapautta oikein. Kaipaan sydämeni pohjasta aikaa, kun kasvokkain tapahtuvaan ajatustenvaihtoon kuuluva sosiaalinen kontrolli pakotti kaikkien keskustelijoiden miettimään sanomisiaan.

Sosiaaliseen mediaan on termin synnystä ja viimevuotisesta arabikeväästä asti on valettu suuret määrät eriskummallista edistysuskoa: sen on ajateltu tekevän autuaaksi yhteiskunnallisen keskustelun. Demokratiaan olennaisesti kuuluvan julkisen väittelyn on nähty olevan kvantitatiivesti mitattavissa: mitä useampi kansalainen pystyy sosiaalisen median keinoin tuomaan ajatuksensa julki, sitä avoimempi on yhteiskuntamme. Julkisessa keskustelussa on kuitenkin olennaista sen laatu. En usko että kukaan, niin yhteiskuntamme kokonaisuudessaan kuin sen yksilötkään hyötyvät kummemmin siitä, että saimme kuulla vaalipäivänä Ylen lähetyksessä äkäslompolalaisen Marja-Liisan twiittanneen vieneensä koiransa ulos. Internet hukkuu paraikaa informaatiotulvaan: kolmen pennin politiikan analyyseihin, vaikka uskottava politiikkaa ja yhteiskuntaa jossa sitä tehdään ei voi tiivistää 140 merkkiin tai huolimattomasti sutaistuun, taustoimattomaan blogipostaukseen. Tässä maailmassa on edelleen tilausta ja tilaa ammattimaiselle journalismille.

Kyynisyydestäni huolimatta kehoitan kaikkia käymään äänestämässä. Jättäkää edes tyhjä, mikäli kumpikaan ehdokas ei miellytä.



Sankari palaa taas.