Tämä kirjoitus on vajaat kaksi kuukautta myöhässä, pahoitteluni.
Grizzly Bear-yhtyeen kauan odotettu neljäs studioalbumi, Shields, näki päivänvalon viime vuoden vuoden syyskuussa. Julkaisunsa jälkeen se on nauttinut yksimielistä arvostusta kriitikoiden keskuudessa: Pitchfork antoi sille arvosanan 9.1 ja The Guardian 4 tähteä viidestä. Vuoden 2012 parhaat levyt-listoilla se on poikkeuksetta ollut niin kriitikoiden kuin yleisöäänestystenkin top 10:ssä.
Rumba arvosteli levyn lokakuun numerossaan. Jo ingressissä arvostelija totesi levyn olevan "2010-luvun OK Computer tai Soft Bulletin", siis ajan hengen uriinsa vanginnut ja musiikkia ikuisesti muuttanut albumi. Tarkoitukseni ei ole tässä punnita sitä, osuiko arvostelija arviossaan oikeaan, vaan osoittaa se, kuinka mielikuvituksetonta ja laiskaa musiikkijournalismia tällaisen lausahduksen laatiminen onkaan. Rockmusiikin suurten teosten kaanoniin viittaminen on suurin karhunpalvelus, minkä kriitikko voi arviossaan tehdä. Sen sijaan, että arvosteltavana oleva albumi olisi omilla jaloillaan seisova taideteos, jolla on merkitystä ihmiskunnalle, se elääkin vain rockhistorian magnum opusten välisissä viittauksien verkossa. Sillä hetkellä, kun arvostelua kirjoittava kriitikko keksii verrata levyä menneisyyden klassikkoon, menetetään levyn kaikki potentiaali muodostua itsenäiseksi rockmusiikin kulmakiveksi, jota tulevaisuudessa kuunnellaan pyhällä hartaudella jumalallista inspiraatiota varten. Kyse on taas sukupolvemme samasta epäterveestä suhteesta menneisyyteen, josta Simon Reynolds kirjoittaa hienossa Retromania-kirjassaan Jos Shields tai mikä tahansa muu levy on oikeasti "vuosikymmenen avainlevy" se on sitä ilman okcomputereita, yankeehotelfoxtroteja tai vaikkapa daydreamnationeita.
Oma mielipiteeni Shieldsistä on vielä muodostumatta. Se voi hyvinkin olla suuri mestariteos, mutta omissa korvissani se kuulostaa – ainakin vielä – hieman ponnettomalta ja itseensäkietoutuneelta albumilta. Levy kuulostaa kadottavan fokuksensa, punaisen lankansa tuotannollisten ja sovituksellisten kokeilujen syövereihin, jotka tuntuvat välillä kovin itsetarkoituksellisilta. Huono levy Shields ei ole, mutta se kaipaisi jonkin selkeän ilmat keuhkoistani pihalle iskevän hetken. Levyn popein raita Yet Again kaipaisi rinnalleen sellaisen kappaleen, joka muuttaa veden viiniksi. Shieldsistä puuttuu lisäksi sellainen draaman kaari, josta klassikkolevyn tunnistaa – vaikkakin mitä albumien lopetuskappaleisiin tulee, on majesteettillinen Sun In Your Eyes muotovalio sellainen.
Voisin vielä mainita sanasen Rumba-lehden nykymenosta. Alkuun on hyvä mainita, että uusin vuositilaukseni vuodelle 2013. Pääosin sen numerot sisältävät, hyvää monipuolista luettavaa – pidin erityisesti elokuun numoron the XX-jutusta – mutta välillä sen kirjoituksissa on sellaisia piirteitä, joita en vain ymmärrä. Lehti sortuu ajoittain samankaltaiseen laiskuuteen, josta yllä mainitsin: oman sisällön tuottamisen sijaan kolumneissa ja pääkirjoituksissa referoidaan jotain internetissä käytyä keskustelua Lana Del Reystä, Frank Oceanin seksuaalisesta suuntautumisesta tai Amanda Palmerin päätöksestä hakea taustayhtyeeseensä soittajia kaljapalkalla. Turhan usein Rumbassa kirjoitetaan muusikin sijaan musiikkibisneksestä, jotka ovat kaksi täysin eri asiaa. Itse haluaisin lukea musiikkilehdessäni musiikista, siis muusikoista, laulunkirjoittajista, levyistä, kappaleista ja konserteista – en kiertuemanagereista, ansaintamalleista tai Spotify'n merkityksestä levybisnekselle. Ne kuuluvat enemmin johonkin Teoston tai Muusikot Ry:n jäsenlehteen. Kaiken huippu oli numerossa 12/2012 julkaistu juttu Cat Powerin koiranulkoiluttajasta, joka nyt sattui olemaan suomalainen. Juttu oli kuin USA:han muuttaneen sukulaisen kotimaahan lähetettyä kirjettä siitä, miten Ameriikan raitilla eli JENKKILÄSSÄ kaikki on isompaa. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi se kirjoitus piti julkaista.
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
"Kaikki elämässämme on tuonut meidät tähän hetkeen"
Don DeLillon vuonna 2003 ilmestynyt Cosmopolis on muotokuva nyky-yhteiskunnasta. Se on yhteen päivään vuonna 2000 sijoittuva kertomus Eric Packerista, valuuttakeinottelulla omaisuutensa anasainneesta multibiljardööristä, joka lähteee valkoisella, huipputeknologialla varustetulla ja marmorilla vuoratulla valkoisella limusiinillaan kaupungin, New Yrok Cityn toiselle puollelle saadakseen hiustenleikkuun. Packerin matkaa Manhattanin länsipuolelle häiritsee vuoroin antikapitalistinen mellakka, presidentin autokulkue ja suufilaisräppärin kolossaalinen hautajaissaattue. Automatkaa parturiin varjostaa Packerin vedonlyönti kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla ja hänen turvallisuuskoneiston vastaanottama uhkaus Packerin hengelle.
Cosmopolis on postmoderni romaani postmodernista ajasta. DeLillon kommentoi heinovaraisesti sekä postmodernismia sekä kirjallisuuden tyylinä, että yhteiskunnallisen kehityksen vaiheena, modernin jälkeisenä olotilana. Postmodernia proosaa DeLillon teos on sen miljööstä lähtien. Maailman kosmopoliksista (populaarikulttuurin ansiosta) tunnetuimmassa yhden vuorokauden aikana tapahtuva romaani viittaa tietysti modernistisen kirjallisuuden magnum opukseen: James Joycen Odysseukseen. Siinä missä Joycen Dublin oli avoin kaupunki, vapaa teoksen henkilöiden koettavaksi ja Odysseus oikeastaan kaupungille omistettu balladi (ja uskallan sanoa näin, vaikka olen päässyt ko. teosta vain puoleen väliin), DeLillon Manhattan on kurja ja ristiriitainen muurahaispesä, täynnä konfliktia, ja Packer kokee sen vain limusiininsa tumennettujen ikkunoiden suojista.
Myös Packerin hahmo on itsessään tutkielma modernin ja postmodernin suhteesta. Pintapuolisesti hän on kaikkitietävä uuden ajan l’uomo universale, uusi moderni ihminen, joka osaa ennustaa globaalien pääomamarkkinoiden liikkeitä, syventyy runouteen, tuntee lintujen anatomian ja nostaa rautaa: ”hän oppii vaikeimmatkin asiat muutamassa tunnissa”. Mutta sisäpuolelta hän on ennenkaikkea 21. vuosisadan tuote. Näemme, kuinka fragmentoitunut ja ristiriitainen Packerin mieli (joka on Easton Ellisin Patrick Batemania vain hieman vähemmän psykopaattinen) hektisen suurkaupungin neonvalojen ja ihmismassojen ristitulessa on. Saamme seurata, kuinka hän panssaroidun limusiininsa suojista etsii edes pieniä aistiärsykkeitä, jotain mikä laukaisisi hänessä autenttisia tunne-elämyksiä. Kirjan loppua paljastamatta voin kertoa, että loppujen lopuksi koko automatka parturiin on odysseia autenttisuuden ja juurien luokse. Hän on etääntynyt tuoreesta aviovaimostaan henkisesti ja lihallisesti: he tapaavat Packerin päivän aikana vain sattumalta, joskus Packer ei edes tunnista tätä eivätkä he ole lyhyen avioliittonsa aikana rakastelleet kertaakaan. Packer tuntee enemmän fyysistä vetovoimaa työntekijöihinsä, joiden kanssa hän harrastaa seksiä päivän aikana useasti ja hän analysoi Japanin jenin kauppaa tarkemmin kuin vaimonsa tunteita
Packer on irrallaan kaikista ihmiselämää sääntelevistä normikoodistoista. Hänelle ei tuota minkäänlaista tunnontuskaa tappaa tai iloita siitä, että eräs vihamies surmataan suorassa tv-lähetyksessä. Hän hukkaa tahallaan satoja miljoonia dollareita vain koska voi. Viimeisen kahden sadan vuodan suuret tekniset keksinnöt – tietokone, puhelin – jopa niiden nimet tuntuvat hänestä vanhentuneilta.”Kaikki epäilys kumpuaa menneestä kokemuksesta. Mutta menneisyys on katomassa. Ennen me tunsimme menneisyyden, mutta emme tulevaisuutta. --- Me tarvitsemme uuden aikateorian”, toteaa Packerin ”teoriapäällikkö”. Aikaisemmassa dialogissa Packer tahtoo hylätä kaikki ”standardimallit”, kun hän analysoi kansainvälisiä valuuttamarkkinoita. Näihin lainauksiin tiivistyy nykyhetken monimutkainen suhde yhteiseen menneisyyteemme. DeLillo kirjoittaa 21. vuosisadan hengestä, tietoisuudesta paikastamme historiassa ja samalla sen hylkäämisestä, moraalisten ”standardimallien” puuttumisesta ja päämärättömyydestä äärimmäisen hienovaraisesti ja tarkkanäköisesti. Hän tuo esille sen, mikä usein unohdetaan analyyseissä modernista ja postmodernista: se, että postmoderni oli ennemminkin jatkoa entiselle kuin täysi irtiotto menneestä, että moderni elää myös nykyajassamme.
Vaikka Cosmopolis ilmestyi vuonna 2003, se ei ole vanhentunut päivääkään. DeLillo tuntuu kirjassaan ennustaneen viimeisen neljän vuoden aikana maailmaa järisyttäneen talouskriisin kansanliikkeineen. Packerille 700 miljoonaa dollaria tuntuu hänen sanojensa mukaan parinkymmenen postivirkailijan kimppaloton päävoitolta. Hänelle valuutat tuntuvat tarkoituksettomilta ja rotasta voitaisiin tehdä uusi rahayksikkö. Samanlaisten merkityksettömyyden tunteiden kanssa olemme joutuneet painimaan vuodesta 2008 lähtien, kun pankeille ja kansantalouksille syydetään epätodelliselta kuulostavia rahasummia. Päättymättömältä näyttävän globaalin laman laukaisivat Packerin kaltaiset keinottelijat, jotka ensin myivät asuntolainoja maksukyvyttömille ihmisille ja sitten löivät markkinoilla vetoa asiakkaitaan vastaan. Vaikka DeLilloin inspiraationa on varmasti ollut vuosituhannen vaihteen globalisaatiokriittinen liike, hän kuvaamansa antikapitalistinen mielenosoitus tuo hätkähdyttävän elävästi mieleen niin koko maailmassa katuja vallannut Occupy-liike, joka ainakin hetken aikaa onnistui kanavoimaan syväänjuurtunutta tyytymättömyyttä nykyajan kvartaalikapitalismia kohtaan. Cosmopoliksen New York on myös malliesimerkki postmodernista, monikulttuurisuuden, mediaspektaakkelien ja kontrollikeinojen täyttämästä kaupungista ja kelpaisi jonkin postmodernia kaupunkiteoriaa käsittelevälle yliopistokurssin oheislukemistoksi.
Hiljattain ilmestynyttä Cosmopoliksen filmatisointia mainostettiin lauseella ”ensimmäinen elokuva uudesta vuosisadastamme”. Jos ohjaaja David Cronenberg on onnistunut siirtämään Cosmopoliksen esenessistä edes murusen valkokankaalle, ei tuotantoyhtiötä tarvitse vetää oikeuteen harhaanjohtavasta markkinoinnista. DeLillo on onnistunut vangitsemaan 21. vuosisadan zeitgeistin tarkasti, puhuttelevasti ja iskevämmin kuin useimmat muut. Cosmopolis on ajatuksiaherättävä ja luomoava kirja, ja DeLillo yksi suvereeneimpia nyky-yhteiskuntamme tulkkeja.
Cosmopolis on postmoderni romaani postmodernista ajasta. DeLillon kommentoi heinovaraisesti sekä postmodernismia sekä kirjallisuuden tyylinä, että yhteiskunnallisen kehityksen vaiheena, modernin jälkeisenä olotilana. Postmodernia proosaa DeLillon teos on sen miljööstä lähtien. Maailman kosmopoliksista (populaarikulttuurin ansiosta) tunnetuimmassa yhden vuorokauden aikana tapahtuva romaani viittaa tietysti modernistisen kirjallisuuden magnum opukseen: James Joycen Odysseukseen. Siinä missä Joycen Dublin oli avoin kaupunki, vapaa teoksen henkilöiden koettavaksi ja Odysseus oikeastaan kaupungille omistettu balladi (ja uskallan sanoa näin, vaikka olen päässyt ko. teosta vain puoleen väliin), DeLillon Manhattan on kurja ja ristiriitainen muurahaispesä, täynnä konfliktia, ja Packer kokee sen vain limusiininsa tumennettujen ikkunoiden suojista.
Myös Packerin hahmo on itsessään tutkielma modernin ja postmodernin suhteesta. Pintapuolisesti hän on kaikkitietävä uuden ajan l’uomo universale, uusi moderni ihminen, joka osaa ennustaa globaalien pääomamarkkinoiden liikkeitä, syventyy runouteen, tuntee lintujen anatomian ja nostaa rautaa: ”hän oppii vaikeimmatkin asiat muutamassa tunnissa”. Mutta sisäpuolelta hän on ennenkaikkea 21. vuosisadan tuote. Näemme, kuinka fragmentoitunut ja ristiriitainen Packerin mieli (joka on Easton Ellisin Patrick Batemania vain hieman vähemmän psykopaattinen) hektisen suurkaupungin neonvalojen ja ihmismassojen ristitulessa on. Saamme seurata, kuinka hän panssaroidun limusiininsa suojista etsii edes pieniä aistiärsykkeitä, jotain mikä laukaisisi hänessä autenttisia tunne-elämyksiä. Kirjan loppua paljastamatta voin kertoa, että loppujen lopuksi koko automatka parturiin on odysseia autenttisuuden ja juurien luokse. Hän on etääntynyt tuoreesta aviovaimostaan henkisesti ja lihallisesti: he tapaavat Packerin päivän aikana vain sattumalta, joskus Packer ei edes tunnista tätä eivätkä he ole lyhyen avioliittonsa aikana rakastelleet kertaakaan. Packer tuntee enemmän fyysistä vetovoimaa työntekijöihinsä, joiden kanssa hän harrastaa seksiä päivän aikana useasti ja hän analysoi Japanin jenin kauppaa tarkemmin kuin vaimonsa tunteita
Packer on irrallaan kaikista ihmiselämää sääntelevistä normikoodistoista. Hänelle ei tuota minkäänlaista tunnontuskaa tappaa tai iloita siitä, että eräs vihamies surmataan suorassa tv-lähetyksessä. Hän hukkaa tahallaan satoja miljoonia dollareita vain koska voi. Viimeisen kahden sadan vuodan suuret tekniset keksinnöt – tietokone, puhelin – jopa niiden nimet tuntuvat hänestä vanhentuneilta.”Kaikki epäilys kumpuaa menneestä kokemuksesta. Mutta menneisyys on katomassa. Ennen me tunsimme menneisyyden, mutta emme tulevaisuutta. --- Me tarvitsemme uuden aikateorian”, toteaa Packerin ”teoriapäällikkö”. Aikaisemmassa dialogissa Packer tahtoo hylätä kaikki ”standardimallit”, kun hän analysoi kansainvälisiä valuuttamarkkinoita. Näihin lainauksiin tiivistyy nykyhetken monimutkainen suhde yhteiseen menneisyyteemme. DeLillo kirjoittaa 21. vuosisadan hengestä, tietoisuudesta paikastamme historiassa ja samalla sen hylkäämisestä, moraalisten ”standardimallien” puuttumisesta ja päämärättömyydestä äärimmäisen hienovaraisesti ja tarkkanäköisesti. Hän tuo esille sen, mikä usein unohdetaan analyyseissä modernista ja postmodernista: se, että postmoderni oli ennemminkin jatkoa entiselle kuin täysi irtiotto menneestä, että moderni elää myös nykyajassamme.
Vaikka Cosmopolis ilmestyi vuonna 2003, se ei ole vanhentunut päivääkään. DeLillo tuntuu kirjassaan ennustaneen viimeisen neljän vuoden aikana maailmaa järisyttäneen talouskriisin kansanliikkeineen. Packerille 700 miljoonaa dollaria tuntuu hänen sanojensa mukaan parinkymmenen postivirkailijan kimppaloton päävoitolta. Hänelle valuutat tuntuvat tarkoituksettomilta ja rotasta voitaisiin tehdä uusi rahayksikkö. Samanlaisten merkityksettömyyden tunteiden kanssa olemme joutuneet painimaan vuodesta 2008 lähtien, kun pankeille ja kansantalouksille syydetään epätodelliselta kuulostavia rahasummia. Päättymättömältä näyttävän globaalin laman laukaisivat Packerin kaltaiset keinottelijat, jotka ensin myivät asuntolainoja maksukyvyttömille ihmisille ja sitten löivät markkinoilla vetoa asiakkaitaan vastaan. Vaikka DeLilloin inspiraationa on varmasti ollut vuosituhannen vaihteen globalisaatiokriittinen liike, hän kuvaamansa antikapitalistinen mielenosoitus tuo hätkähdyttävän elävästi mieleen niin koko maailmassa katuja vallannut Occupy-liike, joka ainakin hetken aikaa onnistui kanavoimaan syväänjuurtunutta tyytymättömyyttä nykyajan kvartaalikapitalismia kohtaan. Cosmopoliksen New York on myös malliesimerkki postmodernista, monikulttuurisuuden, mediaspektaakkelien ja kontrollikeinojen täyttämästä kaupungista ja kelpaisi jonkin postmodernia kaupunkiteoriaa käsittelevälle yliopistokurssin oheislukemistoksi.
Hiljattain ilmestynyttä Cosmopoliksen filmatisointia mainostettiin lauseella ”ensimmäinen elokuva uudesta vuosisadastamme”. Jos ohjaaja David Cronenberg on onnistunut siirtämään Cosmopoliksen esenessistä edes murusen valkokankaalle, ei tuotantoyhtiötä tarvitse vetää oikeuteen harhaanjohtavasta markkinoinnista. DeLillo on onnistunut vangitsemaan 21. vuosisadan zeitgeistin tarkasti, puhuttelevasti ja iskevämmin kuin useimmat muut. Cosmopolis on ajatuksiaherättävä ja luomoava kirja, ja DeLillo yksi suvereeneimpia nyky-yhteiskuntamme tulkkeja.
maanantai 24. syyskuuta 2012
THE XX - COEXIST
The xx:n kakkoslp Coexist saattaa hyvinkin olla indiemusiikin ystävien vuoden 2012 odotetuin albumi. Siitä huolimatta, että tänä vuonna uusia levyjä julkaisevat muun muassa indiemusan raskassarjalaiset Animal Collective ja Beach House. xx-debyytti jätti yleisön janoamaan lisää varmaankin siksi, että jollain alitajunnan tasolla kaikki hiljaa ymmärsivät, ettei yhtye voisi pettää "vaikealla toisella levyllä" – jos alle kaksikymppiset saivat aikaan näin kypsää, harkittua ja tunnepitoista musiikkia, heidän luomisvoimansa ei ensimmäisen levyn jälkeen voisi kuin kasvaa.
Eikä kolmen lontoolaisen muodostama The xx jääkään lepäämään laakereilleen. Niin yleisölle kuin bändillekin lienee ollut selvää, että täysi hiilipaperikopio xx:n estetiikasta jaksaisi ylläpitämään Mercury Prizeen kulminoitunutta kriitikoiden ja kuuntelijoiden ihailua. Toisella levyllään The xx uudistaa soundiaan luontevan oloisesti – ykköslevyltä tuttu minimalistisen herkkyys on nyt käännetty Nigel Tufnelia vapaasti lainatakseni yhteentoista. Toisaalta bändi on ammentanut musiikkinsa myös uutta: jos ensimmäisellä levyllä oli vahvoja vaikutteita dubstepista (joka muuttaa voidaan liittää British Invasionin, punkin, rave-musiikin ja brittipopin maailmaajärisyttäneiden muusikillisten muotivirtausten joukkoon), käännytään Coexistilla vuosikymmentä tai kahta aikaisempaan aikaan – klubimusiikkiin. Useammin kuin kerran albumilla kuullaan nelijakoista bassobiittiä, joka saa jos ei nyt riehantumaan tanssilattialla, niin ainakin nyökyttämään päätä rytmin mukana, ehkä varovaisesti hartioita ja muutakin ylävartaloa.
Tyylitajuisesti suoritettu osittainen nahanluonti voidaan merkitä albumin taustoista vastanneelle Jamie Smithille. Debyyttialbumilla huomio kiinnittyi ennen kaikkea Oliver Simin ja Romey Madley Croftin hieman kuiskausta voimakkaammilla äänenpainoilla käytyyn vuoropuheluun, mutta Coexist voidaan laskea puhtaasti myös tuottajan virkaa hoidelleelle Smithille. Albumi on yksinomaa Smithin (jonka tuottajataidoista saimme jo väläytyksen Gil Scott-Heron-remixlevyllä We're New Here) taidonnäyte. Erityisesti kappaleilla Chained ja Reunion tuotanto on suorastaan majesteetillista.
Vaikka Coexistilla yhtye on monella tapaa mennyt eteenpäin, ei se ole kuitenkaan täydellinen albumi. Paikoittain bändin maksimaalinen minimalistisuus onkin pienoinen ongelma. Ajoittain on vaikea erottaa, missä yhtyeen esteettinen minimalistisuus loppuu ja kappale alkaa. Tunnelmaaluova tilantuntu kappaleiden sovituksissa ei kanna, jos sovitusta ei ole tukemassa hyvää sävellystä. Ensialbumillaan The xx nojasi paikoin rehellisesti pop-estetiikkaan – Coexistiltakin kaipaisi rehellistä, kiintopisteenä toimivaa pop-kappaletta a la VCR tai Basic Space. Jotkin kappaleet ovat vaarassa soljua ohi kuuntelijan korvien, vailla musiikillista ankkuripaikkaa.
Coexist ei ole kuitenkaan missään nimessä huono albumi. Siinä on tenhoavaa viehätysvoimaa, joka avautuu pitkän ajan kuluessa. Se on mitä varmimminkin niin sanottu grower, albumi, joka vaati tavallista useampaa kuuntelukertaa paljastaakseen täyden kauneutensa. Ehkä jonkinlainen henkilökohtainen side albumiin on juuri sellainen kitti, jolla albumin edellämainitut puutteet voi korjata.
Eikä kolmen lontoolaisen muodostama The xx jääkään lepäämään laakereilleen. Niin yleisölle kuin bändillekin lienee ollut selvää, että täysi hiilipaperikopio xx:n estetiikasta jaksaisi ylläpitämään Mercury Prizeen kulminoitunutta kriitikoiden ja kuuntelijoiden ihailua. Toisella levyllään The xx uudistaa soundiaan luontevan oloisesti – ykköslevyltä tuttu minimalistisen herkkyys on nyt käännetty Nigel Tufnelia vapaasti lainatakseni yhteentoista. Toisaalta bändi on ammentanut musiikkinsa myös uutta: jos ensimmäisellä levyllä oli vahvoja vaikutteita dubstepista (joka muuttaa voidaan liittää British Invasionin, punkin, rave-musiikin ja brittipopin maailmaajärisyttäneiden muusikillisten muotivirtausten joukkoon), käännytään Coexistilla vuosikymmentä tai kahta aikaisempaan aikaan – klubimusiikkiin. Useammin kuin kerran albumilla kuullaan nelijakoista bassobiittiä, joka saa jos ei nyt riehantumaan tanssilattialla, niin ainakin nyökyttämään päätä rytmin mukana, ehkä varovaisesti hartioita ja muutakin ylävartaloa.
Tyylitajuisesti suoritettu osittainen nahanluonti voidaan merkitä albumin taustoista vastanneelle Jamie Smithille. Debyyttialbumilla huomio kiinnittyi ennen kaikkea Oliver Simin ja Romey Madley Croftin hieman kuiskausta voimakkaammilla äänenpainoilla käytyyn vuoropuheluun, mutta Coexist voidaan laskea puhtaasti myös tuottajan virkaa hoidelleelle Smithille. Albumi on yksinomaa Smithin (jonka tuottajataidoista saimme jo väläytyksen Gil Scott-Heron-remixlevyllä We're New Here) taidonnäyte. Erityisesti kappaleilla Chained ja Reunion tuotanto on suorastaan majesteetillista.
Vaikka Coexistilla yhtye on monella tapaa mennyt eteenpäin, ei se ole kuitenkaan täydellinen albumi. Paikoittain bändin maksimaalinen minimalistisuus onkin pienoinen ongelma. Ajoittain on vaikea erottaa, missä yhtyeen esteettinen minimalistisuus loppuu ja kappale alkaa. Tunnelmaaluova tilantuntu kappaleiden sovituksissa ei kanna, jos sovitusta ei ole tukemassa hyvää sävellystä. Ensialbumillaan The xx nojasi paikoin rehellisesti pop-estetiikkaan – Coexistiltakin kaipaisi rehellistä, kiintopisteenä toimivaa pop-kappaletta a la VCR tai Basic Space. Jotkin kappaleet ovat vaarassa soljua ohi kuuntelijan korvien, vailla musiikillista ankkuripaikkaa.
Coexist ei ole kuitenkaan missään nimessä huono albumi. Siinä on tenhoavaa viehätysvoimaa, joka avautuu pitkän ajan kuluessa. Se on mitä varmimminkin niin sanottu grower, albumi, joka vaati tavallista useampaa kuuntelukertaa paljastaakseen täyden kauneutensa. Ehkä jonkinlainen henkilökohtainen side albumiin on juuri sellainen kitti, jolla albumin edellämainitut puutteet voi korjata.
maanantai 27. elokuuta 2012
elän sun unelmaa
Hätkähdyttävintä tässä uunituoreessa populaarikulttuurin ilmiössä ei ole kappaleen huonous an sich, vaan
- se, että internetin keskustelupalstoilta tuttu ärsyttäminen vain ärsyttämisen vuoksi on murtautunut nyt valtavirtaan
- se, että ainakaan YouTuben kommenttien perusteella ihmiset eivät tajua, ettei kappale ja varsinkin sen sana voi olla aito eli tosissaan tehty. Eihän?
tiistai 14. elokuuta 2012
9-11.8
Vielä kerran: muutamia ajatuksia viime viikonlopun artisteista ja festivaalista yleensä.
Viikonlopuna ensimmäinen näkeämäni artisti Moonface/Siinai oli pettymys. Yhtyeen hapokas ja junnaava krautrock oli lähinnä tasapaksua jurnutusta, josta oli kovin vaikea saada kiinni. Se ei ollut erästä ystävääni lainatakseni tarpeeksi hapokastakaan toimiakseen periaatteella "weird for the sake of weird", mutta toisaalta yhtye ei pelannut dynamiikalla ja äänenvoimakkuudella eikä sen kappaleet olleet tarpeeksi, no kappaleita. Keikan huippuhetki olikin eniten tuttujen rock-kappaleen konventiosta muistuttanut Teary Eyes And Bloody Lips.
Ameriikan swag-ihmeen ASAP Rockyn keikka on saanut jälkeenpäin haukkuja tuhnuisista soundeista ja alle riman menneestä suullisesta ulosannista. Itse en keikan aikana ainakaan huomannut äänentoistossa mitään vikaa, ja suurin osa yleisöstä otti räppärin innostuneesti vastaan. Perjantai-illan nostatusmusiikkina ASAP Rocky toimi oikein mainiosti.
Perjantai-illan kova yllätys oli amerikkalaisen tuottajavelho AraabMuzikin keikka Black Tentissä myöhemmin illalla. Aggressiivista noh, elektronista tanssimusiikkia esittänyt oli paitsi hyvin riehakasta tanssittavaa myös hengästyttävää katseltavaa: mieshän esiintyy lavalla hakaten itsekseen MPC-rumpukoneensa padeja, usein leuat auki loksauttavalla nopeudella. AraabMuzikin live-esiintymisessä mielenkiintoista oli juurikin, se miten mies vertautuu moniin muihin festivaaleilla esiintyneisiin tietokoneisiin, sekvenssereihin ja muuhun viihde-elektroniikkaa luottaviin tanssimusiikkiartisteihin. Hiljattain tänä vuonna on spekuloitu sillä, että moni artisti esiintyy käytännössä playbackinä, AraabMuzik esiintyi erittäin livenä, niin kuin mikä tahansa rock-bändi.
Charles Bradley lopetti illan erittäin arvokkaasti. Eläkeikäisen taidokasta äänenkäyttöä ja vilpitöntä olemusta oli kunnia saada seurata. Vaikka Flow'ssa nähdyt artistin ylitsevuotavat yleisölle osoitetut kiitoksenosoitukset eivät ole ilmeisesti miehen keikalla harvinaisia, ei tarvinnut olla kummoinen ihmistuntija huomatakseen, että ne kumpusivat aidosta syvästä kiitollisuudesta Bradleyn saamaa toista mahdollisuutta kohtaan.
Lauantaina järjestäjille kävi jonkinmoinen moka, kun kävi juuri niin kuin olin aikaisemmin ennustanut: Open Source Stage meni todella tukkoon Karri-Koiran keikan aikana. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi järjestävä taho ei laittanut Koiraa esimerkiksi Black Tentiin, joka olisi ollut paljon sopivampi esiintymispaikka. Tämä harmittaa, vieläpä kun lähdin pois kesken kaiken Swansin melukeikalta. Keikka itsessään oli taattua aina yhtä viihdyttävää Karri & Ruudolf-show'ta.
Saint Etienne olisi ehkä kaivannut niitä kuuluisia klubiolosuhteita vaikean päälavamiljöön sijaan. Kun suurimmalle osalle yhtyeen kappaleet olivat varmasti tuntemattomia ja sinänsä tanssittavan ysäribiittiä ei ollut tukemassa laulajien osalta huikeita musiikillisia suorituksia, tunnelma oli ehkä hieman etäinen, vaikka itse keikasta nautinkin.
Huoratronin esiintymisen aikana ilmapiiri oli taas yhtä erilainen kuin on Aku Raskin aggressiivinen ja hyperaktiivinen EDM verrattunen Saint Etiennen herkästä ja nostalgisesta pop-estettiikasta. Huoratron sai yleisössä aikaan aitoa mukaanheittäytymistä ja fotosensitiiviselle epilepsialle päin naamaa haistattelevalla valoshow'lla piiskasi yleisön hurjaan joukkopsykoosiin.
Yksi viikonlopun kovimmista jutuista oli ehdottomasti sunnuntain iltapäivässä ollut yksi jazz-miehen Jason Moranin perästä neljästä esiintymisestä. Viikonlopun koitokset vielä vaivasivat varhaisesta iltapäivästä, mutta jälkeenpäin mietittynä äärettömän inspiroiva (vaikka sana kärsiikin nykyään pahasti inflaatiosta). Moran esiintyi yksin pianon ja minidisc-soittimen kanssa, josta mies soitti itsenauhoittamiaan ääniä, kuten esimerkiksi Gladys Knightin kappaleen ja turkinkielisen puhelinkeskustelun. Se tapa, jolla mies sitten keskusteli äänityksiensä kanssa pianonsa välityksellä, säestäen niiden melodioita, antaen niille uusia merkityksiä oli suorastaan mykistyttävä. Moni bändi on aikojen saatossa käyttänyt kenttä-äänityksiä musiikkinsa kanssa, jotkut musiikkiin kudottuna osana niin kuin esimerkiksi Goodspeed You! Black Emperor ja jotkut tehnee siitä jotain kokonaan uutta kuten monet industrial-artistit, mutta Moranin multimediallinen työskentely oli jotain ennennäkemätöntä.
Kun ennakkojutussa sanoin Friendsin olevan vilpittömän oloinen indiebändi, olin väärässä. Livenä viehkeän kuuloinen yhtye oli melko mitäänsanomaton, joka johtui kappaleiden onttoudesta (huomasin ensimmäisen kappaleen aikana miettiväni, onko siinä äänteiden ja kiljumisen lisäksi yhtäkään sanaa) ja soittotaidon puuttesta (ainakin basistin kohdalla, joka näytti siltä että näki bassonsa ensimmäistä kertaa) vaiko puhtaasta kokemattomuudesta, onhan yhtye ollut kasassa vasta noin vuoden.
Päälavalla esiintyneellä Feistilla on selvästikin vaikea suhde menneisyyteensä. Artistin mainstream-julkisuuteen lingonneessa iPod-mainoksessa soinutta 1 2 3 4-kappaletta ei keikan aikana kuultu, ja kaksi tunnetuinta biisiä Mushaboomia ja Limit to Your Lovea oli sovellettu raskaalla kädellä uudestaan. Tästä huolimatta Lesliestä ei ollut tullut omaan itseensä käpertynyttä taiteilijaa isolla T:llä, vaan ulospäinsuuntautunut artisti, joka kykeni täyttämään koko päälavan sinänsä vähäeläisellä musiikillaan. Pätevää ja riehakasta kitarointiakin nähtiin Sealion-kappaleen aikana.
Kovin keikka-palkinto menee silti hands down festivaalin pyhimyksistä nuoremmalle St. Vincentille. Annie Clarkin kolmen albumin aikana korkeaksi kehittynyt taito kirjoittaa loistavia kappaleita yhdistyi keikalla millintarkkaan soittotaitoon (mikä ei kuulostanut kuitenkaan itsetarkoitukselliselta opistosoittamiselta) ja liian harvinaiseen kykyyn antaa kuuntelevalle yleisölle kaikkensa fyysisen esiintymisen ja henkisen läsnäolon kautta. Esteettisesti Clarkin musiikki ei ollut tai ole punkia, mutta jotain sille niin ominaisen live fast die young-henkistä nuoruuden kiihkeyttä ja suvereenia omaan asian uskomista esiintymisestä oli aistittavissa. Clarkilla on soittotaitoisen bändinsä kanssa äärimmäisen ilmaisukykyinen: keikan aikana mentiin dynamiikan ääripäästä toiseen luonnollisesti ja vakuuttavasti. Clark kykenee välittämään musiikkinsa kautta tunteita niin sanallisesti kuin tyylitajuisten kitaravetoisten osien kautta. Edellä mainitusta kaikkensa antamisesta esimerkkinä olkoon viimeisen kappaleen Pop Group-koverin aikana nähty crowd surfing, jossa koeteltiin myös Clarkin ruumiin kestävyyttä, naikkosen tippuessa yleisön käsiltä lavan edustalle. Clarkin sinnikkyydestä ja halusta antaa yleisölle jotain kertonee jotain se, että hän kiipesi yleisön päälle kerta toisensa jälkeen. En koskaan pese kättä, joka sai koskea tämän vasenta pohjetta.
Kaiken kaikkiaan Flow 2012 oli onnistunut niin musiikin kuin järjestelyidenkin puolesta. Viime vuoden panttifiaskoista oli opittu jotain, ja aluekin oli miellyttävämpi kuin edellisinä vuosina. Sisäänkäynnin uusi paikka sopi kuin nenä päähän. Yleisökapasiteettia oli nostettu, mutta se ei ainakaan omien kokemuksien mukaan ruumiillistunut pidentyneiksi jonoiksi ja kovemmaksi ruuhkaksi. Odotan innolla taas seuraavaa vuotta.
Viikonlopuna ensimmäinen näkeämäni artisti Moonface/Siinai oli pettymys. Yhtyeen hapokas ja junnaava krautrock oli lähinnä tasapaksua jurnutusta, josta oli kovin vaikea saada kiinni. Se ei ollut erästä ystävääni lainatakseni tarpeeksi hapokastakaan toimiakseen periaatteella "weird for the sake of weird", mutta toisaalta yhtye ei pelannut dynamiikalla ja äänenvoimakkuudella eikä sen kappaleet olleet tarpeeksi, no kappaleita. Keikan huippuhetki olikin eniten tuttujen rock-kappaleen konventiosta muistuttanut Teary Eyes And Bloody Lips.
Ameriikan swag-ihmeen ASAP Rockyn keikka on saanut jälkeenpäin haukkuja tuhnuisista soundeista ja alle riman menneestä suullisesta ulosannista. Itse en keikan aikana ainakaan huomannut äänentoistossa mitään vikaa, ja suurin osa yleisöstä otti räppärin innostuneesti vastaan. Perjantai-illan nostatusmusiikkina ASAP Rocky toimi oikein mainiosti.
Perjantai-illan kova yllätys oli amerikkalaisen tuottajavelho AraabMuzikin keikka Black Tentissä myöhemmin illalla. Aggressiivista noh, elektronista tanssimusiikkia esittänyt oli paitsi hyvin riehakasta tanssittavaa myös hengästyttävää katseltavaa: mieshän esiintyy lavalla hakaten itsekseen MPC-rumpukoneensa padeja, usein leuat auki loksauttavalla nopeudella. AraabMuzikin live-esiintymisessä mielenkiintoista oli juurikin, se miten mies vertautuu moniin muihin festivaaleilla esiintyneisiin tietokoneisiin, sekvenssereihin ja muuhun viihde-elektroniikkaa luottaviin tanssimusiikkiartisteihin. Hiljattain tänä vuonna on spekuloitu sillä, että moni artisti esiintyy käytännössä playbackinä, AraabMuzik esiintyi erittäin livenä, niin kuin mikä tahansa rock-bändi.
Charles Bradley lopetti illan erittäin arvokkaasti. Eläkeikäisen taidokasta äänenkäyttöä ja vilpitöntä olemusta oli kunnia saada seurata. Vaikka Flow'ssa nähdyt artistin ylitsevuotavat yleisölle osoitetut kiitoksenosoitukset eivät ole ilmeisesti miehen keikalla harvinaisia, ei tarvinnut olla kummoinen ihmistuntija huomatakseen, että ne kumpusivat aidosta syvästä kiitollisuudesta Bradleyn saamaa toista mahdollisuutta kohtaan.
Lauantaina järjestäjille kävi jonkinmoinen moka, kun kävi juuri niin kuin olin aikaisemmin ennustanut: Open Source Stage meni todella tukkoon Karri-Koiran keikan aikana. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi järjestävä taho ei laittanut Koiraa esimerkiksi Black Tentiin, joka olisi ollut paljon sopivampi esiintymispaikka. Tämä harmittaa, vieläpä kun lähdin pois kesken kaiken Swansin melukeikalta. Keikka itsessään oli taattua aina yhtä viihdyttävää Karri & Ruudolf-show'ta.
Saint Etienne olisi ehkä kaivannut niitä kuuluisia klubiolosuhteita vaikean päälavamiljöön sijaan. Kun suurimmalle osalle yhtyeen kappaleet olivat varmasti tuntemattomia ja sinänsä tanssittavan ysäribiittiä ei ollut tukemassa laulajien osalta huikeita musiikillisia suorituksia, tunnelma oli ehkä hieman etäinen, vaikka itse keikasta nautinkin.
Huoratronin esiintymisen aikana ilmapiiri oli taas yhtä erilainen kuin on Aku Raskin aggressiivinen ja hyperaktiivinen EDM verrattunen Saint Etiennen herkästä ja nostalgisesta pop-estettiikasta. Huoratron sai yleisössä aikaan aitoa mukaanheittäytymistä ja fotosensitiiviselle epilepsialle päin naamaa haistattelevalla valoshow'lla piiskasi yleisön hurjaan joukkopsykoosiin.
Yksi viikonlopun kovimmista jutuista oli ehdottomasti sunnuntain iltapäivässä ollut yksi jazz-miehen Jason Moranin perästä neljästä esiintymisestä. Viikonlopun koitokset vielä vaivasivat varhaisesta iltapäivästä, mutta jälkeenpäin mietittynä äärettömän inspiroiva (vaikka sana kärsiikin nykyään pahasti inflaatiosta). Moran esiintyi yksin pianon ja minidisc-soittimen kanssa, josta mies soitti itsenauhoittamiaan ääniä, kuten esimerkiksi Gladys Knightin kappaleen ja turkinkielisen puhelinkeskustelun. Se tapa, jolla mies sitten keskusteli äänityksiensä kanssa pianonsa välityksellä, säestäen niiden melodioita, antaen niille uusia merkityksiä oli suorastaan mykistyttävä. Moni bändi on aikojen saatossa käyttänyt kenttä-äänityksiä musiikkinsa kanssa, jotkut musiikkiin kudottuna osana niin kuin esimerkiksi Goodspeed You! Black Emperor ja jotkut tehnee siitä jotain kokonaan uutta kuten monet industrial-artistit, mutta Moranin multimediallinen työskentely oli jotain ennennäkemätöntä.
Kun ennakkojutussa sanoin Friendsin olevan vilpittömän oloinen indiebändi, olin väärässä. Livenä viehkeän kuuloinen yhtye oli melko mitäänsanomaton, joka johtui kappaleiden onttoudesta (huomasin ensimmäisen kappaleen aikana miettiväni, onko siinä äänteiden ja kiljumisen lisäksi yhtäkään sanaa) ja soittotaidon puuttesta (ainakin basistin kohdalla, joka näytti siltä että näki bassonsa ensimmäistä kertaa) vaiko puhtaasta kokemattomuudesta, onhan yhtye ollut kasassa vasta noin vuoden.
Päälavalla esiintyneellä Feistilla on selvästikin vaikea suhde menneisyyteensä. Artistin mainstream-julkisuuteen lingonneessa iPod-mainoksessa soinutta 1 2 3 4-kappaletta ei keikan aikana kuultu, ja kaksi tunnetuinta biisiä Mushaboomia ja Limit to Your Lovea oli sovellettu raskaalla kädellä uudestaan. Tästä huolimatta Lesliestä ei ollut tullut omaan itseensä käpertynyttä taiteilijaa isolla T:llä, vaan ulospäinsuuntautunut artisti, joka kykeni täyttämään koko päälavan sinänsä vähäeläisellä musiikillaan. Pätevää ja riehakasta kitarointiakin nähtiin Sealion-kappaleen aikana.
Kovin keikka-palkinto menee silti hands down festivaalin pyhimyksistä nuoremmalle St. Vincentille. Annie Clarkin kolmen albumin aikana korkeaksi kehittynyt taito kirjoittaa loistavia kappaleita yhdistyi keikalla millintarkkaan soittotaitoon (mikä ei kuulostanut kuitenkaan itsetarkoitukselliselta opistosoittamiselta) ja liian harvinaiseen kykyyn antaa kuuntelevalle yleisölle kaikkensa fyysisen esiintymisen ja henkisen läsnäolon kautta. Esteettisesti Clarkin musiikki ei ollut tai ole punkia, mutta jotain sille niin ominaisen live fast die young-henkistä nuoruuden kiihkeyttä ja suvereenia omaan asian uskomista esiintymisestä oli aistittavissa. Clarkilla on soittotaitoisen bändinsä kanssa äärimmäisen ilmaisukykyinen: keikan aikana mentiin dynamiikan ääripäästä toiseen luonnollisesti ja vakuuttavasti. Clark kykenee välittämään musiikkinsa kautta tunteita niin sanallisesti kuin tyylitajuisten kitaravetoisten osien kautta. Edellä mainitusta kaikkensa antamisesta esimerkkinä olkoon viimeisen kappaleen Pop Group-koverin aikana nähty crowd surfing, jossa koeteltiin myös Clarkin ruumiin kestävyyttä, naikkosen tippuessa yleisön käsiltä lavan edustalle. Clarkin sinnikkyydestä ja halusta antaa yleisölle jotain kertonee jotain se, että hän kiipesi yleisön päälle kerta toisensa jälkeen. En koskaan pese kättä, joka sai koskea tämän vasenta pohjetta.
Kaiken kaikkiaan Flow 2012 oli onnistunut niin musiikin kuin järjestelyidenkin puolesta. Viime vuoden panttifiaskoista oli opittu jotain, ja aluekin oli miellyttävämpi kuin edellisinä vuosina. Sisäänkäynnin uusi paikka sopi kuin nenä päähän. Yleisökapasiteettia oli nostettu, mutta se ei ainakaan omien kokemuksien mukaan ruumiillistunut pidentyneiksi jonoiksi ja kovemmaksi ruuhkaksi. Odotan innolla taas seuraavaa vuotta.
maanantai 6. elokuuta 2012
SANKARI'S GUIDE TO FLOW 2012
I'm back jne. Viiden hiljaisen kuukauden jälkeen sankari palaa (taas). Luvassa suuri, mahtava, ajankohtainen ja muutenkin paikkaansa puolustava tärppilista ensi viikonloppuna oteltavaan Flow Festivaliin.
PERJANTAI
Mikä olisikaan parempi tapa potkaista livemusiikin ja kalsareissa salakuljetetun Jallun täytteinen viikonloppu kuin kuunnella kuinka koko Suomen Jukka-Poika tulkitsee herkästi Silkkii kello 17:45 Päälavalla? Turpaanoton lisäksi ainakin kotimainen Joensuun laulava perhe ja kumppanit meets Spencer "ex-Wolf Parade" Krug, eli Moonface+Siinai Blue Tentissä. Keväällä yhteislevyn julkaissut superbändin kriteerit täyttävä nuorten miesten joukkio ei ehkä ole ihanteellinen päät räjäyttävä sekä sokat irroittava alku viikonlopulle, mutta paatoksellista krautrock-meluvallia toiminee kuitenkin riittävän hyvin. Pitääköhän bändi tatkot viime kevään tapaan klassikkoravintola Vanhassa Ketussa?
En tiedä mitä odotan vuoden puhutuimmalta rap-tulokkaalta eniten, hyvää keikkaa, jalkapallokentällistä hype menejä vai kenties joukkotappelua järjestysmiesten ja/tai katsojien kanssa South by Southwestin tapaan? En ole hip hop-aficionado, joka osaisi antaa syväluotaavan analyysin ASAP Rockyn flow'n sujuvuudesta tai biittien kekseliäisyydestä, mutta sen sijaan voin sanoa vain sen, että se on alallaan hyvää musiikkia. Enkä kiellä sitä, etteikö miehen keikkaa kannattaisi mennä katsomaan myös sen vuoksi, että lavalla saattaa tapahtua jotain kreisiä.
Bobby Womack ehkä perui lauantaisen keikkansa keuhkokuumeen takia, mutta Flow'ssa on silti tarjolla soulia. Charles Bradley aloitti laulajanuransa James Brown-imitaattorina, mutta on todistanut maailmalle, että rahkeet riittävät myös esiintymiseen vain ja ainoastaan omana itsenään. Luvassa on puritaanisen tyylipuhdas soul-aikamatka 1960-luvulle.
Bradleyn jälkeen voi hyvin vielä piiskata itsestään kaiken irti vielä Cariboun ja Four Tetin yhteis-DJ-keikalla, jolta on lupa odottaa suuria.
LAUANTAI
Lauantai on musiikkimaultaan eklektiselle kiireisin festivaalipäivä. Kun päivä on aloitettu virkistävien afrikkalaisten polyrytmien seurassa Awesome Tapes of African kanssa uudella Wastelands-lavalla (vaikka Brian Shimkovitz-nimisen kaverin lempilevy tuntuvatkin soivan melkein joka Flow Festivaalilla), voi hyvin tampata paitansa hikeen Lindstromin keikalla. Norjalaisen diskovelhon (rakastan tätä sanaa) keikka osuu harmittavasti ainakin loppupäästään New Yorkin no wave-ikonin Swansin esiintymisen päälle. Toivottavasti festivaalialueen suunnittelua on paranneltu niin, että missaan Michael Giran huudosta ja vinkuvasta kitarafeedbackista mahdollisimman vähän.
Viime vuonna erään hollantilaisen olutmerkin luotsaama Open Source Stage meinasi revetä liitoksistaan kun jo kertaalleen kuopattu suomiräpin legenda Mc Taakibörstä teki yleisön pyynnöstä paluukeikan. Järjestäjien mukaan tuntemattomampia artisteja esittelevää lavaa on suurennettu, mutta kovaa hypeä nauttiva Karri Koira voi hyvinkin saada lavan natisemaan liitoksistaan. Eikä syystä, sillä nousuhumalainen lauanta-ilta ja vaikkapa Mammat Riivaa on räjähdysherkkä yhdistelmä.
Britannian pop-jumalien St. Etiennen jälkeen illan kovimmasta keikasta vastaa ei Black Lips (yhtyettä mitenkään väheksymättä) vaan Huoratron. Aku Raski on ainoa artisti, joka esiintyy tänä kesänä sekä Flow'ssa että Tuskassa - löytyyköhän Suomenniemeltä yhtään festivaalivierastakaan, joka olisi kummallakin alakulttuurifestivaalilla vierallut? Nähdäänköhän Flow'ssakin Huoratronin keikalla nähdään hewipiireistä tuttu yleisön aktivointitapa Wall of Death?
SUNNUNTAI
Sunnuntain voi aloittaa vaikkapa Suomen musiikkikentän "ihankiva"-osastoon tippuvan Burning Heartsin keikalla. Hieman arkea lievemmästä serotoniinivajauksesta kärsivältä Au Revoir Simonelta kuulostavalla Burning Heartsilla on ainakin yksi hyvä kappale, jota keikalla odottaa, vaikka kokonaisen albumin mitassa bändi ei vielä onnistu itseään kannattelemaan. Kello 18.30 kannattaa kuitenkin ehdottomasti tsekata indiebändiksi harvinaisen vilpittömältä kuulostava Friends, joka ponnistaa mistäs muualtakaan kuin Brooklynistä. Toivottavasti planeetat osuvat kohdilleen, ja emme saa todistaa samanlaista hypebändifarssia, niin kuin esimerkiksi The Drumsin kanssa muutama vuosi takaperin.
Sunnuntai-illalle osuu koko viikonlopun harmittavain päällekäisyys: psykedeelistä americanaa paukuttava The War On Drugs ja svengaavaa länsiafrikkagroovea soittava Orchestre Poly-Rythmo de Cotonou Beninistä. En yleensä harrasta festivaaleilla hermostuttavaa keikalta toiselle hyppimistä, mutta näiden kahden välillä on tehtävä jonkinlainen kompromissi. Haluan todistaa sekä WOD:n runsaassa kaiussa marinoidun huuliharpun että OPRC:n millintarkan rytmityöskentelyn.
Sunnuntai-illan loppuhan on naispuolisten sooloartistien, joista ensimmäisenä vuorossa kello 19:30 päälavalla on Feist. Feistin esiintymisen yhteydessä lienee hyvä jo ennakkoon lausua sanat "toimii paremmin klubiolosuhteissa". Uusimman Metals-levyn hieman hitaammat ja vaikeamminavautummat kappaleet voivat kadota päälavan ulkoilmaan kuin se pieru Saharaan tai sitten saamme nähdä vaikuttavan esiintymisen vahvaääniseltä ja lahjakkaalta lauluntekijältä.
Björkiä en tässä aio mainostaa, sillä esimeriksi juon mieluummin olutta kuin kuuntelen sen itseensäkääriytyneen islantilaisnaikkosen ulinaa.
Feistiä lauluntekijänä hieman eksentrisemmän St. Vincentin esiintyminen kello 22.30 on se, mitä tänä vuonna odotan eniten. Viime vuonna Annie Clark julkaisi urana ylivoimaisesti vahvimman albumin Strange Mercyn, jonka esimerkiksi musiikkiportaali Stereogum valitsi vuoden 2011 albumiksi. Hurmaavissa popkappaleissaan St. Vincent toteuttaa suurinta ansiotaan lauluntekijänä, nimittäin dynamiikan jaloa taitoa. Kappaleet liukuvat luontevan skitsofreenisesti herkän haavoittuvista pianohissutteluisa raakaan särörevittelyyn. Sunnuntai kolmesta naisesta Clark on myös muusikkona ylivertainen. Joo, ja onhan se kuuma.
Näillä mennään,
sankari.
PERJANTAI
Mikä olisikaan parempi tapa potkaista livemusiikin ja kalsareissa salakuljetetun Jallun täytteinen viikonloppu kuin kuunnella kuinka koko Suomen Jukka-Poika tulkitsee herkästi Silkkii kello 17:45 Päälavalla? Turpaanoton lisäksi ainakin kotimainen Joensuun laulava perhe ja kumppanit meets Spencer "ex-Wolf Parade" Krug, eli Moonface+Siinai Blue Tentissä. Keväällä yhteislevyn julkaissut superbändin kriteerit täyttävä nuorten miesten joukkio ei ehkä ole ihanteellinen päät räjäyttävä sekä sokat irroittava alku viikonlopulle, mutta paatoksellista krautrock-meluvallia toiminee kuitenkin riittävän hyvin. Pitääköhän bändi tatkot viime kevään tapaan klassikkoravintola Vanhassa Ketussa?
En tiedä mitä odotan vuoden puhutuimmalta rap-tulokkaalta eniten, hyvää keikkaa, jalkapallokentällistä hype menejä vai kenties joukkotappelua järjestysmiesten ja/tai katsojien kanssa South by Southwestin tapaan? En ole hip hop-aficionado, joka osaisi antaa syväluotaavan analyysin ASAP Rockyn flow'n sujuvuudesta tai biittien kekseliäisyydestä, mutta sen sijaan voin sanoa vain sen, että se on alallaan hyvää musiikkia. Enkä kiellä sitä, etteikö miehen keikkaa kannattaisi mennä katsomaan myös sen vuoksi, että lavalla saattaa tapahtua jotain kreisiä.
Bobby Womack ehkä perui lauantaisen keikkansa keuhkokuumeen takia, mutta Flow'ssa on silti tarjolla soulia. Charles Bradley aloitti laulajanuransa James Brown-imitaattorina, mutta on todistanut maailmalle, että rahkeet riittävät myös esiintymiseen vain ja ainoastaan omana itsenään. Luvassa on puritaanisen tyylipuhdas soul-aikamatka 1960-luvulle.
Bradleyn jälkeen voi hyvin vielä piiskata itsestään kaiken irti vielä Cariboun ja Four Tetin yhteis-DJ-keikalla, jolta on lupa odottaa suuria.
LAUANTAI
Lauantai on musiikkimaultaan eklektiselle kiireisin festivaalipäivä. Kun päivä on aloitettu virkistävien afrikkalaisten polyrytmien seurassa Awesome Tapes of African kanssa uudella Wastelands-lavalla (vaikka Brian Shimkovitz-nimisen kaverin lempilevy tuntuvatkin soivan melkein joka Flow Festivaalilla), voi hyvin tampata paitansa hikeen Lindstromin keikalla. Norjalaisen diskovelhon (rakastan tätä sanaa) keikka osuu harmittavasti ainakin loppupäästään New Yorkin no wave-ikonin Swansin esiintymisen päälle. Toivottavasti festivaalialueen suunnittelua on paranneltu niin, että missaan Michael Giran huudosta ja vinkuvasta kitarafeedbackista mahdollisimman vähän.
Viime vuonna erään hollantilaisen olutmerkin luotsaama Open Source Stage meinasi revetä liitoksistaan kun jo kertaalleen kuopattu suomiräpin legenda Mc Taakibörstä teki yleisön pyynnöstä paluukeikan. Järjestäjien mukaan tuntemattomampia artisteja esittelevää lavaa on suurennettu, mutta kovaa hypeä nauttiva Karri Koira voi hyvinkin saada lavan natisemaan liitoksistaan. Eikä syystä, sillä nousuhumalainen lauanta-ilta ja vaikkapa Mammat Riivaa on räjähdysherkkä yhdistelmä.
Britannian pop-jumalien St. Etiennen jälkeen illan kovimmasta keikasta vastaa ei Black Lips (yhtyettä mitenkään väheksymättä) vaan Huoratron. Aku Raski on ainoa artisti, joka esiintyy tänä kesänä sekä Flow'ssa että Tuskassa - löytyyköhän Suomenniemeltä yhtään festivaalivierastakaan, joka olisi kummallakin alakulttuurifestivaalilla vierallut? Nähdäänköhän Flow'ssakin Huoratronin keikalla nähdään hewipiireistä tuttu yleisön aktivointitapa Wall of Death?
SUNNUNTAI
Sunnuntain voi aloittaa vaikkapa Suomen musiikkikentän "ihankiva"-osastoon tippuvan Burning Heartsin keikalla. Hieman arkea lievemmästä serotoniinivajauksesta kärsivältä Au Revoir Simonelta kuulostavalla Burning Heartsilla on ainakin yksi hyvä kappale, jota keikalla odottaa, vaikka kokonaisen albumin mitassa bändi ei vielä onnistu itseään kannattelemaan. Kello 18.30 kannattaa kuitenkin ehdottomasti tsekata indiebändiksi harvinaisen vilpittömältä kuulostava Friends, joka ponnistaa mistäs muualtakaan kuin Brooklynistä. Toivottavasti planeetat osuvat kohdilleen, ja emme saa todistaa samanlaista hypebändifarssia, niin kuin esimerkiksi The Drumsin kanssa muutama vuosi takaperin.
Sunnuntai-illalle osuu koko viikonlopun harmittavain päällekäisyys: psykedeelistä americanaa paukuttava The War On Drugs ja svengaavaa länsiafrikkagroovea soittava Orchestre Poly-Rythmo de Cotonou Beninistä. En yleensä harrasta festivaaleilla hermostuttavaa keikalta toiselle hyppimistä, mutta näiden kahden välillä on tehtävä jonkinlainen kompromissi. Haluan todistaa sekä WOD:n runsaassa kaiussa marinoidun huuliharpun että OPRC:n millintarkan rytmityöskentelyn.
Sunnuntai-illan loppuhan on naispuolisten sooloartistien, joista ensimmäisenä vuorossa kello 19:30 päälavalla on Feist. Feistin esiintymisen yhteydessä lienee hyvä jo ennakkoon lausua sanat "toimii paremmin klubiolosuhteissa". Uusimman Metals-levyn hieman hitaammat ja vaikeamminavautummat kappaleet voivat kadota päälavan ulkoilmaan kuin se pieru Saharaan tai sitten saamme nähdä vaikuttavan esiintymisen vahvaääniseltä ja lahjakkaalta lauluntekijältä.
Björkiä en tässä aio mainostaa, sillä esimeriksi juon mieluummin olutta kuin kuuntelen sen itseensäkääriytyneen islantilaisnaikkosen ulinaa.
Feistiä lauluntekijänä hieman eksentrisemmän St. Vincentin esiintyminen kello 22.30 on se, mitä tänä vuonna odotan eniten. Viime vuonna Annie Clark julkaisi urana ylivoimaisesti vahvimman albumin Strange Mercyn, jonka esimerkiksi musiikkiportaali Stereogum valitsi vuoden 2011 albumiksi. Hurmaavissa popkappaleissaan St. Vincent toteuttaa suurinta ansiotaan lauluntekijänä, nimittäin dynamiikan jaloa taitoa. Kappaleet liukuvat luontevan skitsofreenisesti herkän haavoittuvista pianohissutteluisa raakaan särörevittelyyn. Sunnuntai kolmesta naisesta Clark on myös muusikkona ylivertainen. Joo, ja onhan se kuuma.
Näillä mennään,
sankari.
perjantai 3. elokuuta 2012
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)